Poika.

 Illat ja yöt ovat omaa aikaani. Laittelen koirat nukkumaan yhdeksän, kymmenen pintaan, ja sen jälkeen minun ei tarvitse enää käyttää tarkkaavaisuuttani mihinkään mitä ympärillä tapahtuu. Yhä enemmän on niin, että miehenikin hiihtelee yöt taas töissä, ja näin ollen näemme taas vain satunnaisesti niinä päivinä kun itselläni on töitä / muita menoja.
Mutta siis ilta-aika, silloin voi tehdä mitä huvittaa, rentoutua miten huvittaa. Ihmiset kuulema katselevat televisiota tai somettavat. Itse lähinnä lojun sohvalla kuuntelemassa musiikkia tai laittelen pyykkejä / tiskejä kaikessa rauhassa.

Lupasin kertoa tarkemmin sijaisvanhemmaksi ryhtymisestä. Olen vähän vältellyt aihetta oikeastaan kaikkialla muualla paitsi ihan läheisimmille ihmisille puhuessa. Nyt kuitenkin tilanne on sen verran akuutti, että pakkohan se on tuoda ilmi nyt isommassa mittakaavassa. Siskoni tosikoinen siis muuttaa meille joulun jälkeen, ja aloittaa koulunsa meiltä käsin.
Katsoimme, että se on parasta tässä tilanteessa, ja tilanteeseen ei liity sen kummemmin mitään dramatiikkaa. Siskon muut lapset, kaikki viisi, jäävät asumaan kotiin kuten tähän astikin, eikä kyse ole mistään huostaanotoista, ei ulkopuolisten painostuksesta eikä totaalisesta burnoutista. Niin tylsältä kuin se kuulostaakin, niin pyrimme vain ennaltaehkäisemään suurempia katastrofeja ja tukemaan kasvua ja kehitystä siirtämällä yhden erityislapsen tänne. Kritiikkiä tulen kuulemaan, juoruja olen kuullut jo nyt. Elämäni tuntuu olevan niin kovin kiinnostavaa monen ihmisen mielestä. Mutta ihan ilmainen neuvo; tulkaa kysymään, älkää olettako. Älkää olettako että tiedän mitä tapahtuu, jos ette kerro mitä tapahtuu. Älkää olettako että tiedätte koko tilanteen, jos luette yhden facebook-päivityksen. Kannattaa ihan oikeasti puhua ihan kasvotusten tai vähintään vaikka tekstaten jossain mediassa ja tarkentavia kysymyksiä esittäen vielä..

Niin. Minulle kiukuteltiin tuossa puoli vuotta taaksepäin siitä, että olen itsekäs ihminen kun kirjoitan blogissani vain itsestäni enkä lainkaan siskoni voinnista. Sisko siis oli kolarissa kolmisen vuotta sitten, ja sai pahoja vaurioita joiden takia vietti pitkän aikaa pyörätuolissa ja nyt sitten seurauksena mm. aivovaurio ja muita oireita. Kivut ovat tulleet hänenkin elämäänsä todennäköisesti jäädäkseen.
Syy, miksi en ole kirjoittanut hänestä juurikaan, on se, että hän on ihan samalla tapaa kuin minäkin, ihminen joka kertoo kyllä tilanteestaan avoimesti kysyttäessä. Ja minä en ole koko kylän tietotoimisto muutoin kuin omassa elämässäni, joten... Kysykää häneltä mitä haluatte tietää. Tämän enempää en hänen elämäänsä osaa avata. Pyydän kuitenkin että turhat spekuloinnit hänen äitiydestään ja kyvykkyydestään jätetään pois; hänellä on tosiaan ne 5 kotona asuvaa lasta ja yhden sijoitus muualle johtuu lähinnä lapsesta ja lapsen tarpeista, ei niinkään perheoloista.

En toisaalta halua myöskään avata pojan tilannetta kovin paljoa. Kyseessä on siis lapsi jolla on erityistarpeita, suuri tarve huomiolle ja rajoituksille, lapsi joka tarvitsee aikaa enemmän kuin mihin suurperheen resurssit yhden erityisen vaativan lapsen kohdalla riittävät. Lapselta itseltään on kysytty mielipidettä, samoin koululta ja lapsenkasvatuksen ammattilaisilta. Päätös on tehty, ja se siitä. Siitä voidaan keskustella jos siihen joku jotain pätevää tarvetta tuntee, mutta toivoisin muistettavan, että lapsista kasvaa aikuisia, ja lapset aikuistuessaan pohtivat asioita monelta kantilta. Joten oikeastaan voin suoraan sanoa että poikkipuoliset kommentoinnit jätän julkaisematta.. Siihen en voi vaikuttaa mitä kylillä puhutaan, mutta toivon, että tässä kohtaa aikuiset käyttävät järkeään mitä omien lastensa kuullen puhuvat. Turha spekulointi pois, tulkaa kysymään minulta mikäli tarvetta on. Jos tarvetta ei ole, jätetään aihe käsittelemättä sen enemmälti.
Kiitos.

Perheeseen tulee siis muutoksia, perhekokomme kasvaa yhdellä. Äitini tuumasi tilanteesta keskustellessa että "Sinä se viet siskoltasi kaiken. Olet niin itsekäs ettet itse jaksa omia lapsiakaan vääntää". Huumorilla, toki. Mutta siinä se pähkinänkuoressa onkin; minulla ei ole omia lapsia, eikä peikolla, joten meillä on aikaa ja halua sitoutua ja katsoa mitä tuleman pitää. En varmasti ole varautunut kaikkeen, sitä kun on moni kysynyt. En yhtään tiedä miltä tuntuu olla kun kotiin muuttaa murkkuikäinen. Toisaalta, olen onnellisemmassa asemassa kuin moni sijaisvanhempi; minä tunnen tuon ihmisen. Minä olen nähnyt koko hänen elämänkaarensa, tiedän suurinpiirtein mitä olen kotiini majoittamassa. Suurimmat hankaluudet siis jäävät sopeutumisen suhteen pois, poika tietää talon säännöt ja on oleillut meillä pitkiä aikoja kesäisin ja muina loma-aikoina.

En tiedä miten arki lähtee sujumaan. En tiedä viihtyykö poika uudessa koulussa. En tiedä kuinka kamalat tappelut saamme aikaiseksi. Välillä tuntuu etten tiedä yhtään mihin olen ryhtymässä, mutta tiedän, että minulla on halu auttaa, tiedän että minulla on jossain määrin kyky auttaa, ja tiedän että rakastan siskoni perhettä hyvin paljon. Ehkä se riittää alkuunpääsemiseksi..?

Eläinten kanssa tulee olemaan sopeutuminen. Suurin sopeutuminen varmasti on Naukkiksella, talon vanhimmalla kissalla. Naukkis on samanlainen yöotus kuin minäkin; päivät se makoilee rauhassa yläkerrassa silloin kun ei juoksentele ulkona. Illalla se laskeutuu muutamaksi toviksi koirien kanssa lojumaan sohvalle, ja jos meno muuttuu villiksi, se lähtee takaisin yläkertaan. Kun koirat menevät nukkumaan, Naukkis yleensä laskeutuu lojumaan sohvalle viereeni / rinnan päälle. Joskus se jää yöksi sohvalle, joskus se lähtee yläkertaan nukkumaan sänkyyn.
Rampen, toisen kissamme poismenon myötä oletin, että minulle jää tänne kaksi itsepäistä kissaa jotka elävät täysin omaa elämäänsä minusta riippumatta. En ole kissa-ihminen, nimittäin. Siivoan kyllä jätöksensä, silitän toki, leikitän ja ruokin. Mutta ne ovat minulle vähän kuin työmiehiä; pidän niistä huolta ja ne pitävät hiiret poissa. Rampe oli jotenkin poikkeus, se tuli ja vei sydämen mennessään. Brääkkisen kanssa vedettiin hermoja kireälle kerran jos toisenkin, mutta leikkaus rauhoitti kollin, ja nykyään se kulkee melkolailla synkassa koirien kanssa. Tulee kutsuttaessa sisälle ja syö koirien kanssa samoja herkkuja. Ihmiset sanovatkin että se on yksi koirista.

Naukkis on se talon isäntä. Talon todellinen isäntä. Vasta kun Naukkis on hyväksynyt laumaan, voi sanoa että on täysin tervetullut tänne. Itse vierailin täällä nelisen vuotta ennenkuin sain hyväksynnän, joten ei kannata toivoa liikoja liian nopeasti..
Nykyisellään Naukkis tulee sisälle illalla kutsuttaessa. Kesäisin se toisinaan jää ulos yöksi ja sisäytyy vasta aamulla, mutta silloinkin käy häntä pystyssä ilmoittamassa että aikoo jäädä ulos. Kunnioitan hänen tahtoaan ja hän ilmeisesti jossain määrin minua.

No, aika näyttää miltä laumanlisäys tuntuu koko lauman dynamiikassa.