Mutta siis, itsehän aikoinaan olen aloittanut varsinaisen keikkailuelämäni nimenomaan Lutakossa, siihen aikaan taisi aloitella keikkailuaan aivolävistyksen ohella Amorphis, Waltari, Sub-urban tribe ja sen sellaiset. Myöhemmin opin kulkemaan sitten muuallekin, nosturiin In Flamesia ihastelemaan muun muassa...
Mutta Lutakkoon halusin siis viedä siskonmuksut lähinnä kun ovat Jyväskylästä kotoisin. Mokoma oli luonteva valinta, kun tavallaan siihen tuli pojilta itseltään aloite; systerin leikkauksen takia tässä kesällä olivat pitemmän pätkän meillä ja Mokoma kerkesi tuotannoltaan tulla sen verran tutuksi että mukana osasivat laulaa. Nuorempaa kiinnosti myös kovasti nähdä että kuka laulaa, joten katsottiin sitten joku livepätkä youtubesta. Kaihoisasti jäbä mietti että onkohan se Mokoma vielä olemassa kun hän on iso. Sanoin etten voi tietää, mutta kyllä sitä lapsetkin saa lähteä keikalle. Ilme oli sangen hämmentynyt. Lupasin sillä hetkellä että heti kun löydän ikärajattoman keikan niin sitten mennään. Heinäkuun alkua taisi olla tuo keskustelu.
Vanhempi lauleskeli mukana biisejä myöskin ja alkoi kiinnostua sitten näkemään että millainen ihminen tekee niitä sanoituksia; kerroin Marko Annalan historiaa ja näytin kuvan. Lähtevän vaikutuksen taisi tehdä maininta koulukiusatun taustasta, vanhemmalla jäbällä kun on ollut tässä lähivuosina muutama turhan rankka kokemus aiheesta..
Sittemmin mm. pöytäliinaan on piirretty Mokoman logoa ja Annalan kuvaa. Luvan kanssa, toki. (Pöytäliinasta löytyi myös pikachu, erään ystävättäreni hevonen, Spiderman yms, joten hyvässä seurassa oli..) Kysyin sitten vanhemmaltakin jäbältä että mieliikö keikalle. Ensin jännitti kovasti, sitten piti katsoa videolta ja punnita että onko ihmiset liian kännissä ja onko meteli kovalla. Siitä sitten alettiinkin jo pohtia että mitähän biisejä siellä soi... Elokuun alussa oli päätös että keikalle lähdetään neljästään, ja rohkenin ostella sitten liput valmiiksi.
Suuri päivä koitti ja kyllä jätkiä jännitti. Tultiin melko myöhään hakemaan, Laurel, tuo elämäni uudelleen organisoija, laittoi kämppää palasiksi koko nuoren tanskandoggiutensa vimmalla töissäollessani ja lähtö viivästyi tunnilla. No, napattiin yksi fani Mikkelistä kyytiin ja lähdettiin ajelemaan siitä sujuvasti pelipaikoille. Isompi jätkä oli ujoudesta ja jännityksestä kankeana ja nuoremman fiilis taisi lähinnä olla intohysterian puolella.
Kun käveltiin parkkikselta Lutakolle, nuorempi kiljahti onnesta: "MÄ KUULEN NE!!".
Näytin sitten alakerran treenikämpän ikkunasta että joku muu bändi siellä soittelee rumpuja. Jäbä hihkui rumpalia tuijottaessaan että miten se voi soittaa noin nopeesti!
Päästiin jonottelemaan ja siinä sitten keskusteltiin että näissä keikkapaikoissa sitä nyt vaan sanotaan narikaksi eikä naulakoksi, ja muuta asiaankuuluvaa juttua. Jonottaessamme ulkosalla nuorempi jätkistä bongasi Mokoman keikka-ilmoituksen, jossa siis oli tuo "elävien kirjoihin" levyn kansi; "Hei! Kattokaa, tossa on Mokoman kuva!!"
Puolisen tuntia jäi aikaa kierrellä Lutakon salin puoli läpi, ja sitten nousikin lämppäribändi lavalle. Mentiin seuraamaan keikkaa melko eteen, ja kerroin pojille että jos ei jaksa, voi aina lähteä ja mennä pöytään istumaan, saa kierrellä vapaasti jne. Kun eturivistä muutama naisihminen huomasi pojat, tekivät tilaa ja pyysivät että tulkaa vaan ihan eteen, joten pojat sitten pääsivät ihan eturiviin kytistelemään. Eivätkä juuri lavan edestä malttaneet hievahtaakaan..
Lämppäribändinä oli "Ikinä". Naislaulajien vähäinen vaatetus teki vaikutuksen selkeästi nuorempaan ja vanhempi ihasteli jonkun soittajan vilkkuvalokenkiä. Keikan jälkeen kyselin nuoremmalta että kumpiko solisti oli kauniimpi ja parempi, niin vastaus tipahti siinä vaiheessa kuin sen kuuluisan apteekin hyllyltä: Se jolla oli vaaleet hiukset!. Kuviakin piti ottaa ja lähetellä whatsappilla.... Itse en juuri Ikinää diggaile mitä spotifysta kuuntelin, mutta nyt pari keikkaa nähneenä voin sanoa että kannattaa silti keikalle mennä. Hiton kova livebändi, silmäniloa tosiaan unohtamatta. (Tää on siis just päinvastoin ku meillä Stam1nan kans, sitä kuuntelee kyllä kotona mut ei todellakaan livenä.)
Ikinän lopetettua ajattelin että noinkohan jätkät jaksavat vielä Mokoman, mutta todellakin jaksoivat. Kyselivät jo malttamattomana että koska ne alottaa ja ketä ne nyt oli. Kertasin pikaisesti tuntomerkit että kuka on kuka ja mistäpäin lavaa kukakin löytyy. Muistahan se on helppo sanoa mutta kun se Annala sähköjäniksenä loikkii ympäriinsä ja toisaalta, tuntomerkitkin olivat pojilla jo verkkokalvoilla...
Keikka itsessään oli loistava, tätinä olin ylpeä tietysti kun muutamia sanoja uskalsivat tapailla ja jonkun verran uskalsivat rentoutua loppukeikasta ja hyppiä ja heilutella pienestä rohkaisusta itsekin.Eritoten nuorempi jäbä tuntui välillä kuuntelevan musiikkia pää painoksissa ja välillä hyppivän innoissaan mukana. Vanhemman kiskaisin loppukeikasta keskemmälle nurkasta ja nappasin käsistä kiinni ja keinuskeltiin ja heiluteltiin yhdessä.
Lavalta huomioitiin muksujen mukanaolo, ja ohjeistettiin kielenkäytössä. Taisi nuoremmalle olla jännä paikka kun keikan jälkeen hihkuttiin että "Se jutteli meille sieltä!!!" Kiitos Marko Annala, teit lähtemättömän vaikutuksin pieniin ihmisiin.
Keikan jälkeen iki-ihana SeksiSaikkonen kävi kättelemässä pojat, ja sekin oli melko Wau. Pojille siis. Minähän en voi myöntää mitään kun sain jo niitä moitteita edellisellä keikalla.. Oltiin Peikon kanssa siinä lavan edessä Ikinän poistuttua lavalta kun kyselin että "voinko mä nyt heittää yläosattomiin kun täällä on turkasen kuuma?". Vastauksen kuultuani meinasin tikahtua hihitykseeni: "Oot sen verran himokkaasti jutellu Saikkosesta viime aikoina että ET."
Kun lähdimme kävelemään lavan luota pois, joku mies kävi ojentamassa vanhemmalle jäbälle saamansa plektran. Siitä taisi tulla aarre: Jäbä kyseli mikä se on, ja tutki kovasti plektrassa ollutta logoa ja mietti että kuuluuko siinä "ämmässä" olla niitä vähän kun halkeamia ja miksi. Osasin vastata että kuuluu, mutta miksi, siihen en osannut vastata kuin ympäripyöreästi jotain taiteellisuudesta. (Tämän voi kääntää niinkin että aion antaa tatuoida itseeni jotain mistä en edes tiedä, mutta ei anneta pikkuseikkojen häiritä.)
Käytiin sitten vielä ostoksilla; Peikko osti kiertuepaidan ja jätkille yhteiseksi sitten elävien kirjoihin -seinälipun. Siitä tuli aarre, sillä kotiinpäästyä nuorempi ilmoitti äidilleen että se tulee sitten hänen seinälleen. Pikkusysteri kun ei Mokomaa juuri kuuntele (hei, sen idoli on vissiin edelleen Simo Silmu, ja tähän väliin se 20v humppaa kuva mieleen ihmiset...) niin vähän varauksella suhtauduin lipun esittelyyn. Suotta, sillä kehui hienoksi kuitenkin, ja ilmeisesti päätyy siis seinälle asti.
Kaiken kaikkiaan keikka oli keikkanakin erittäin jees, mutta enhän minä huonoa Mokoman keikkaa ole nähnytkään. Tämän vuoden kuudes taisi olla, ja vielä noin kaksi jäljellä, Kouvolaan ajattelin tunkea kun kerran näin lähelle tulevat, jos vaan kroppa kestää ja mahdollisesti yritän bongata jonkun akustisista keikoista. Ovat vaan sen verran kaukana kaikki nuo akustiset että tiedä sitten... Katsotaan.
Mutta: suosittelen ihan rohkeasti viemään niitä muksuja muuallekin kun Robinin ja Cheekin keikoille. Meininki on oikeasti metallikeikalla erilaista, ja lapsia kohdeltiin hyvin, kukaan ei musertunut hengiltä eikä ketään poljettu pitissä hengiltä. Systerin kotona ei tosiaan metalli soi, mutta jonkunhan noitakin on sivistettävä. I am someone's crazy aunt!
Kännykkääni (uuteen, jonka otin käyttöön menomatkalla Peikon suosiollisella avustuksella) tallentui illan aikana pari hassua otosta. Toisessa hiukset muodostavat selkeän hirviö-naaman.. (Pareidolia iski.) Kuvakulma tuossa toisessa taas oli sen verran hauska että nappasin kännyyn taustakuvaksikin. Sitä SeksiSaikkosta ja miniAnnalaa jaksaa ihailla nimittäin huomattavasti pitempään kun noita Samsungin vakiotaustoja.
Koska keikka ja erityisesti sieltä paluu meni suhteellisen myöhään, en kerennyt nukkua pe-la välisenä yönä. Totesin sen koituneen pelastukseksi: meillähän oli Pamin aluepäivät la-su, ja kun yhden yön skippaa unia niin ei sitä mihinkään karaokeen ja koskikelluntaan tule lähteneeksi vaan iltalenkille ja nukkumaan klo 19. Unta palloon 11 tuntia, aamulenkille ja virkeänä suunnitelemaan ammattiliiton tulevaa vuotta. Enemmän tai vähemmän siis lauantai tuli nuokuttua, mutta ei tunnu missään, olihan se taas sen arvoista. Mokoman ansiosta, toki, mutta myös siksi että siskonmuksujen riemu oli suorastaan käsinkosketeltavissa. Ihana tarjota elämyksiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti