Kävin perjantaina kattomassa Mokomaa. Ihan huikean ihanaa, ei siitä mihinkään pääse.
Se varjopuoli? Jumalaton papatus "selän takana", miten aikuinen ihminen viitsii laittaa rahansa tollaseen ja riekkua.. Jep. Laitoin rahani, laitan toistuvasti rahani ihan täysin päättömästi siihen että ostan itselleni kokemusta ja mielihyvää.
Ei ole montaa asiaa maailmassa josta saa niin hyvän fiiliksen kun siitä että katsoo rakastamaansa bändiä tekemässä sitä mitä parhaiten osaavat: soittamassa biisejä ja pitämässä hauskaa lavalla. Onko se sitten jotenkin oikeutetumpaa ja hauskempaa polttaa sama määrä rahaa, ja todellisuudessa vähän enemmänkin, savuna ilmaan? Tai juoda kurkusta alas? Tai jotain muuta. Eikö se ole tärkeintä, että jokainen etsii sen oman tapansa millä saa päänsä pidettyä parhaiten kasassa?
Lauantai ja sunnuntai menivät jv:n lisävoimankäyttö-kurssilla. Sain muutamia buustauksia, että en ehkä olekaan täysin turha ja hyödytön.. Hetken aikaa ajattelin, että voisin oikeasti todellakin osata jotain, kehittää itsessäni jotain.
Lonkan kanssa en kyennyt tekemään kaikkea (mitään) täyspainoisesti, mutta silti suurin osa asioista tuntui olevan vanhan kertausta ja kykenin sentään ymmärtämään että miksi ja miten. Että sitä voisi sitten vaikka jatkojalostaa.
Ja hetken tuntui siltä, että joskus voitan kaikki kivut, joskus pääsen niskan päälle tästä kaikesta.
Ja sitten vein mieheni töihin. Auto nosti lämpöjä, ja tiesin että matka kestää. Soitin Pörrön päästämään koiranvahdin pois ja olemaan meillä koirien kanssa sillä aikaa; kysyin että onko ohjelmassa mitään. Ei kuulema ole.
Ajattelin että keittelen teet ja kyselen kuulumisia, ja että kysyn Pörrön mielipidettä parista jutusta mitä olen pyöritellyt päässäni. Toin hänelle paketin lempiteetänsä ja mietin että kysyn josko haluaa jäädä seuraksi katsomaan leffan, kun en vielä kuitenkaan saa unta jos suoraan sänkyyn menen, kun sen verran touhukas viikonloppu on takana..
Paitsi että sitten kun koiranvahti oli päästetty ja aikaa oli mennyt, sain vihaisen puhelun ja sitä ohjelmaa oli sittenkin. Kun saavuin kotiin, Pörrö hyppäsi autoon ilman että kerkesin juuri iltaa sanoa. Katsellessani autonsa perävaloja tuntui hetken siltä että olisi pitänyt ottaa ja ajaa sillä autolla sillalta alas, ehkä muiden maailma siitä paranisi kun en olisi kuormittamassa omilla pyynnöilläni.
Kristallipalloni oli taas liian sumea, en tiennyt että joo tarkoittikin ei.
Sitten tuijotin eteeni pitkään. Kävin keskustelua mielikuvitusmaailmassani, kerroin ystävälleni, jota ei ole olemassa, mitä olin ajatellut ja että ehkä kaikki onnistuu. Että 43 euron voitto raha-automaattipelistä oli hyvä enne, että se oli sen "merkki" että olen kulkemassa oikeaan suuntaan.
Mielikuvitusihminen yritti ensin olla ystävä, ja kertoi että hei, toi kuulostaa hyvältä! Mutta kun kysyin perusteluja, niin sitten se kertoi että eihän se niin menekään, että ei minusta oikeasti ole mihinkään. Että en minä kykene edes ymmärtämään ihmisiä, en itseäni enkä muita, joten miten minä ikinä voin muka mihinkään suuntaan kehittyä.. Ja että kuvittelen näkeväni merkkejä siellä missä niitä ei ole, koska olen epätoivoinen ja minulla ei ole juurikaan ihmisiä jotka oikeasti kertoisivat minulle totuuksia siitä miten asiat oikeasti ovat. Kukaan ei uskalla, kaikki pelkäävät minua.
Keskustelu loppui siis lyhyeen, ja tartuin kännykkään. Luin tekstiviestit jotka illan aikaan sain; tätini päivän epistola on samaa kuin aina, joka ilta.. Miten minä olen niin paska isoäitiäni kohtaan. Tätini vielä hoitaa minulle potkut työstäni kun olen niin paska. Hyvä että sain keskenmenon aikoinaan, sillä minusta ei ole ketään kasvattamaan kun en osaa isoäidistänikään huolta pitää. Ja sitä rataa. Joka ikinen ilta tätä nykyä, jo viikon ajan.
Minun tekee mieleni mennä kaivamaan pienet koirani kopeistaan ja vaatia heitä pussaamaan ja nukkumaan yö vieressäni. Ei niin voi tehdä, kun nukkuvat sikeästi.. Mutta silti, tekisi mieleni, sillä ne taitavat olla ainoita olentoja tänään jotka ovat iloisia siitä että olen tässä.
Kipu itsessään latistaa. Saa uskomaan että ei ole luvassa mitään parempaa, koska ei ole mitään diagnoosia, ei ole lääkitystä. Ei mitään päätepistettä, ei mitään mihin tähdätä. Pitäisi mennä vain päivä kerrallaan.
Ja kun teet niin, kuulet miten paskaa sekin on. Kuulet jokaiselta selkäänpuukottajalta, miten paska ihminen nyt vaan olet, kaikenkaikkiaan.
Miten tällaisessa maailmassa voi jaksaa?
En ole lähivuosina romahdellut niin pahasti kuin viimeisten parin viikon aikana. Se toivottomuuden tunne, kelvottomuuden tunne, turhautuminen.. Se, ettei voi kun itkeä, kun ei kykene tekemään mitään. Ei muuttamaan mitään.
Kun ei vaan ole itsestä mihinkään.
Eikä se ole sitä vaativaa persoonallisuutta, jos se tyytymättömyyden ilmaus ei lähde itsestä, vaan tulee ulkopuolelta. Tulee useammalta taholta. Silloin ei voi lohduttaa itseään sillä että "sinä nyt vaan vaadit itseltäsi liikaa".
Ja silti on joku ääni, en tiedä onko se järjen ääni vai jotain muuta, joka sanoo että teen jo kaiken tarvittavan, ja ihmiset nyt vaan ovat mitä ovat, eivätkä näe sitä.
Ja sitten on Peikko, joka vahvistaa sitä; kertoo että teen jo liikaakin, pyyteettömästi, ja että sydämeni on kultaa. Mutta niinhän sen kuuluukin sanoa, kun on kerran avioon astuttu. Mutta toisaalta, kun olen yliherkkä metallille, niin selittäähän tuo kaiken kummallisen ristiriidan ja pääni hajoamisen jos se tärkein sisäelinkin sitten on kultaa.. Olen siis allerginen itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti