Niin. Ajatuksenani oli alkuviikosta kirjoittaa yhtä jos toista blogiin ennen kirjan ilmestymistä, mutta en kerennyt. Kun kirja tuli tänään postissa kesken kauniiden ja rohkeiden tuijottamiseni, ajattelin että luen vain vähän matkaa, ja kirjoitan sitten blogahduksen mitä ajattelin.
Luettuani kirjan, päätin käsitellä aiemmin ajattelemani asian osittain kirjan kautta. Vaikka jossain määrin ateistiksi tunnustaudun, niin kai sitä jonkinlaiseen johdatukseen uskoo kun aina epätoivon kohdalla tuntuu että jostain se oljenkorsi kulkeutuu elämään vaikka miten synkältä näyttäisi.
En ole kovin hyvä kirjoittamaan ytimekkäästi. En ole hyvä ilmaisemaan asioita siten kun haluaisin, joten siksi kai on helpoin aina omia tuntemuksia käsitellä biisien kautta. Harvoin silti kirjallisuudessa törmään kirjoihin joista löydän mitään samaistumisen aihetta. Monesti olen tullut miettineeksi että olemme lopulta melko samanlaisia, samana ajankohtana syntyneet ihmiset. Mutta siihen se ajatus oikeastaan aina jää. Pidän ihmisluonteista, rakastan lukea ihmisten blogeja mikäli ne keskittyvät ihmisen elämään isommalta osin.. Olen vähän rajoittunut siihen mitä tulee yhden aihealueen blogeihin. Toki hyväksikäytän sumeilematta kasviskokkailijoiden blogeja etsiessäni inspiraatiota jne, mutta eniten pidän päiväkirjamaisista asioista.
Ja sitä Värityskirja on. Päiväkirjamainen kuvaus Marko Annalan elämästä. Päiväkirjamaisuutta on sitten monenlaista, on sitä "rakas päiväkirja, tänään minusta tuntuu että blaablaa" ja sitten on sitä mitä itse teen; kirjoitan joka päivä tekemiseni ylös, ketä kävi kylässä yms. Pelkään nimittäin että unohdan itseni joskus lopullisesti. Silloin voin edes tarkastaa vanhoista päiväkirjoista että on ollut päiviä jolloin olen ollut normaali. Ja on ollut päiviä jolloin jotain muuta.. Mutta siis Värityskirja on melkolailla pintaraapaisu Marko Annalan elämästä ja persoonasta. Se avaa ehkä käsittämään miksi jotain on tapahtunut, ja ehkä summaa monta eri haastattelua yhteen. Mutta syvälliseksi ei kirjaa voi luonnehtia missään nimessä.
Kirja itsessään on hyvä, kuten nyt on vaikka Anssi Kelan kesä Kalevi Sorsan kanssa, mutta kirja on selkeä ero sanoittaja-Annalan ja kirjailija-Annalan välille, vaikka aihe on sama: oma elämä.
Se, mistä ajattelin kirjoittaa alunperin on nimenomaan kirjoittaminen. Se, että haluaisin palata siihen mistä lähdin. Blogin kirjoittaminen oli minulle terapiaa, ja vuosia kirjoitinkin semi-anonyymisti blogiani puhtaasti päiväkirjamaisista lähtökohdista. Tajusin sittemmin että olen pystyttänyt leirini sellaisten ihmisten keskelle jotka eivät epäröineet hyökätä kimppuuni kun olin haavoittuvaisimmillani.
Käsittelin silti blogiini kaiken, riidat ihmissuhteissa, kuolemantapaukset, keskenmenot, kaiken.
Nyt? En juuri mitään.
Hassua sinällään, olen olettanut ettei elämäni kiinnosta ketään. Kirjoitin alkuperäistä blogiani julkisesti siksi että toivoin että joku löytäisi tukea ja apua lukiessaan kaikesta paskasta. Niin kävikin satunnaisesti.
Sen jälkeen pyrin suojelemaan läheisiäni ja laitoin blogin tilaan jossa lukijan täytyy pyytää minulta pääsy lukemaan sitä. Enkä ole kirjoittanut sinne juuri mitään aikoihin.
En haluaisi kirjoittaa kipublogia, sillä elämässä on paljon muutakin. Kivut ovat osa sitä, joudun näiden kanssa elämään lopun elämääni, halusin tai en. Kävelin eilen 4km matkaa kolme tuntia. Kertooko se idiotismistani vai sinnikkyydestäni, tiedä siitä sitten. Olisin minä voinut soittaa vaikka anopille että olen jumissa, hae minut pois. Mutta kun päätin käyttää koiran lenkillä niin minä sitten käytin. Ei ollut nautinto, ei minulle eikä koiralle, mutta ymmärrämme taas toisiamme palan matkaa paremmin.
Eräs ihminen käski kirjoittaa Mokoma-faniblogia. Sanoin ettei minulla ole aiheesta sanottavaa. Tällä hetkellä vaan elämäni on niin helvetin pieni, että Mokoma nousee isoksi osaksi.
Tajusin vaan eilen ettei sekään oikeastaan ole totta. Mokoma on ainoa suht turvallinen asia mistä saatan kirjoittaa, vaikka siitä sataa paskaa niskaan siitäkin. Päätin tänään että muutan suunnan; ei minun tarvitse miettiä mitä voin kirjoittaa... Ainoastaan se, Miten asioista kirjoitan.
Värityskirjasta osui silmiini yksi lause ylitse muiden, se löytyi sivulta 46.
"Yhdessä halveksuvassa lauseessa niin paljon paskaa, etten tiedä opinko sitä koskaan kantamaan".
Se kiteytti ehkä sen mitä olen viimeiset kuukaudet yrittänyt ihmisille jauhaa, onnistumatta. Se, mitä ihminen sanoo, ei välttämättä merkitse sanojalle yhtä paljoa mitä se merkitsee kuulijalle. Toki joissain tilanteissa toisinkinpäin. Mutta sitä se on; nykykielellä ilmaistuna siis menee tunteisiin kun tullaan arvostelemaan tekemisiä, kuuntelemisia, ties mitä. Ja käsitetään tahallaan väärin.
Olen kasvanut maailmassa jossa ei ollut somea. Se on muokannut minusta tietynlaisen. Toisaalta, ei pidä unohtaa narsistia, joka jätti minuun leimansa. Todennäköisesti iäksi, vaikka kuinka olen yrittänyt lukea ja oivaltaa, saavuttaa sitä tilaa jossa ymmärtäisin miten narsisti voikaan päästä toisen ihon alle niin syvälle, miten hän saa uhrinsa uskomaan että tämä on alinta kastia ikinä ja narsisti itse se suurin mahdollinen palkinto elämässä..
Ja tavallaan luulin ehkä jonkun aikaa että tämänhetkinen kaikki arvostelu on hyökkäys minua kohtaan, että juuri minun persoonani on se, mitä ihmiset vihaavat. Ei se niin mene.. Eräs ystävättäreni ei kykene nauttimaan legolla rakentelusta; "Miksi sä sit hommasit lapsia jos et kerran jaksa niiden kans rakennella legoilla?"
Ihmiset jakaantuvat tässä kohtaa kolmeen kastiin: ykkösryhmä on se, joka voisi päästää suustaan tuon kommentin ja siksi ymmärtävät. Sitten on se kakkosryhmä jotka olettavat että "no läpällähän toi on heitetty". Se on se, mitä minäkin toivon. Mutta sitten on se kolmas ryhmä, johon itse kuulun: ymmärrän että kommentin heittäjän maailma on juuri niin pieni ja sulkeutunut kuin kommentti antaa ymmärtää. Heille on olemassa vain se oma maailmankuvansa. Ehkä heidän tarkoituksensa ei ole loukata, vaan ainoastaan ilmoittaa oma kantansa. Silti on ihmisiä, jotka loukkaantuvat. Omien kokemustensa ja elämänsä valmentamana tai muuten vain luonteensa takia..
Värityskirja vei minut pienelle tripille omaan menneisyyteeni. Tapahtumapaikka on eri, minähän en ole täältä hiivatin idästä, vaan niitä normaalimpia Keski-Suomen kasvatteja. Mutta silti, kertojan lapsuuden ja nuoruuden kokemukset veivät tosiaan minutkin lapsuuteen ja nuoruuteen, pohtimaan asioita joita olin jo painanut jonnekin taustalle kummittelemaan.
Siihen hetkeen kun äitini kielsi minulta musiikkiluokalle siirron koska "ethän sä osaa mitään". Koskaan ei vanhempiani kuulunut kevätjuhliin eikä myöskään joulujuhliin. Jatkuvasti sain kuulla että minusta ei ole mihinkään, ja kaksi hetkeä kuvaakin sitten elämääni siltä saralta: Se kun musiikinopettaja sai kuulla että pyörin bändissä, enkä uskaltanut myöntää rooliani. Jos olisin kertonut laulavani, hän olisi varmaan nauranut itsensä tärviölle. Sanoin että soitan bassoa. Voin kertoa että ei mennyt vahvasti, siihen mennessä osasin tasan tarkkaan muutamia sointuja kitaralla, ja basso EI ollut helpompi instrumentti.
Myöhemmin minut pakotettiin karaokeen. Äitini oli paikalla. Se hetki yhdistettynä sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja paniikkihäiriöön? Ei hyvä. En ole sen jälkeen laulanut julkisesti muille kuin siskoni lapsille tuutulauluja. Ovat nukahtaneet, joten ehkä en kuulostanut vanhalta riivinraudalta vaan ennemmin unettavalta ja tasapaksulta. Hyvä niin.
Nuorisokodissa opettelin varsinaisesti soittamaan kitaraa. En toki poikien kanssa jotka soittelivat lähinnä sähkökitaraa, minä rakastin akustista. Siihen aikaan kuuntelin sekalaista musiikkia, olin päässyt kasarihevistä Iron Maidenia ja Van Halenia lukuunottamatta melko hyvin yli ja kuuntelin sitten prodigya, Marilyn Mansonia (sattuneesta syystä en nyt saa päästäni ajatusta että miltä Marko Annala olisi näyttänyt verkkosukkiksissa...) Apulantaa, Sex pistolsia, Violent Femmesiä.. Hyvin sekalaista siis. Silti ne biisit joita kitaralla tapailin, olivat sitten Bryan Adamsia, Apulannan rauhallisempia biisejä (ilona, päivästä toiseen..) ja niitä Juicen iltanuotiolla soitettavia renkutuksia. Sain kehuja siitä että toisin kuin pojat, en opetellut biisejä vaan soittamista yleensäottaen. Sain ohjeistuksen että tunti päivässä pitää vanhat taidot yllä. Nuorisokodissa "oma hoitsuni" taisi olla ainoa jonka kuullen soitin. Toki soitto kuului yleisiin tiloihin, mutta suoraan huoneessa ollessa.. Ja hän varmaan oli ainoa joka ohjeisti ja antoi kritiikkiäkin tarvittaessa. Ja hänen soittoaan kuuntelin lumoutuneena. Hän kirjoitti myös sointuja biiseistä joita halusin soitella, siihen ei ikinä itselläni ole kykyä ollut.
Myöhemmin silppusin kitaran, poltin pari kansiollista nuotteja ja tabseja ja päätin etten koskaan enää koske kitaraan. Vain tajutakseni pari vuotta myöhemmin silloisen aviomieheni lähdettyä kälppimään että se on ostettava uusi. Soittelin lähinnä kuitenkin vain tanskandogilleni tuolloin. Ehkä joku kumppaneistani kuuli soitantaani, mutta...
Pari vuotta sitten tuli kuitenkin aika etten ollut kitaraankaan koskenut enää. Ranteeni eivät antaneet soittaa, joten möin sitten pois. Hiljalleen turrutin itsestäni myös musiikinkuuntelun. Herättelin sen sitten myöhemmin takaisin eloon, mutta tosiaan elämässäni on synkkä aika jolloin musiikki jota kuuntelin oli sitä poppispaskaa jota en näin jälkikäteen edes laske musiikiksi. Täysin koneellista diipadaapaa joka ei herätä tunteita suuntaan tai toiseen..
Mutta tosiaan, minut on aina litistetty. Äitini sanomiset ja tekemiset on käsitelty tuhanteen kertaan aiemmin; hän oli alkoholisti, joten lopulta minua on kasvattanut 50% äitini ja 50% alkoholi.
Isäni ei ollut kuvioissa, mutta ne hetket kun isäni luona olin toisinaan, jakautuvat kahtia. Oli se hauska isä, jonka kanssa käytiin mustikassa ja pilkillä, ja sitten oli se isä, joka yritti puukottaa. Se isä, joka kertoi etten ansaitse kantaa hänen sukunimeään.
Toinen Värityskirjasta silmille hypännyt pätkä löytyy sivulta 169;
"Unelma siitä että olisin terve. Ettei aina muutaman vuoden välein tarvitsisi sairastua masennukseen. Unelma siitä, että oppisin tunnistamaan niitä keinoja joilla masennuksen voi välttää."
En tiedä onko sellaisia olemassa kaikille.. Minä uskon vakaasti että masennukseni on pohjimmiltaan toivottomuutta, epätoivoa ja ehkä jonkinlaista pakoakin. Tai epätoivoa siitä oikeastaan, ettei pääse pakoon. Masennusjaksoinani hoidan vain aivan kaikkein välttämättömimmän, eikä se ole oma ravinto tai hygienia, vaan juurikin koirien käyttäminen ulkona, kissojen ruokinta tai muksun tyrkkääminen kouluun. Se kaikki, minkä tiedän jäävän hoitamatta ilman panostani. Kuka sitten panostaisi minuun? Kuka pitäisi huolta minusta? En tiedä.
Miten minä voisin päättää oman masennuskierteeni? Haalimalla oikeasti niitä asioita ympärilleni joita tarvitsen ja joita rakastan. Minulla ei vaan ole siihen varaa.. Muuttaisin pohjoiseen, pieneen omakotitaloon kauas muusta asutuksesta. Koirien kanssa, toki. Ilman ihmiskontakteja. Keräisin itseni kasaan, antaisin jokaisen särön luutua niin että henkiset murtumakohtani olisivat lopulta niitä vahvimpia. Viettäisin muutaman vuoden yksinäisyydessä eheytyen.
Miksikö? Koska en kykene laittamaan itseäni niin kiinni, niin pieneksi ja huomaamattomaksi, etteikö joku näkisi minua ja tulisi vaatimaan palasia minusta.
Mitä minä teen arkena? Hoidan puolueasioita, sillä haluan tulevaisuuden ihmisille paremman elämän. Haluan vaikuttaa. Haluan tukea sitä kaikkea mihin uskon tulevaisuudessa, avointa päätöksentekoa, valinnanvapautta, vastuunkantoa oikeuksien rinnalla toki..
Hoidan isoäitiäni, joka on muistisairas ja minusta riippuvainen lähes kaikin tavoin. Huolehdin lääkityksestä, huolehdin ruuasta, laskujenmaksuista, lomakkeiden täytöstä.
Hoidan perhettäni, koiria, osallistun kaikkeen mihin pystyn, kun pyydetään. Olen huono sanomaan ei, jos tiedän, että kykenen auttamaan. Enkä ole varma, koska se hetki tulee vastaan että en tunnekaan rajojani. Haluan uskoa että tunnen, mutta.
Isoäitini on harteillani siksi että hänen elossaolevista lapsistaan kolme on alkoholisteja ja yksi laitoksessa asuva skitsofreenikko. Olen ainoa joka kasvatettiin ilmeisesti tässä suvun haarassa vastuuntuntoiseksi. Sain muidenkin osuudet näemmä..
Tätini, se alkoholisti-sellainen ei ole kovin tyytyväinen tilanteeseen. Viestit joita häneltä saan viikottain ovat loukkaavia ja kuluttavia.
"Haista vittus jos Peikko ei sinne jaksa" on lievimmästä päästä. Hän haukkuu huoranpenikaksi, ilmoittaa kuinka kumpikaan puoli suvusta ei minusta välitä, kertoo isäni haukkuvan, milloin isoäitinikin, kuolleen tätinikin on ilmoittanut inhonneen minua. Vaikka itse sanat suodatan enkä jaksa taltioida enää sisälleni, pitkään jatkuneena (vuosia) tämä kaikki jättää kuitenkin jälkensä. Myönnän että olen typerä tässäkin tilanteessa, mutta en osaa sulkea itseäni ja ajatella että alkoholi ja sairaus siinä puhuu, ennenkuin olen tuijotellut peiliin muutamat hetket ja pohtinut, olenko antanut tällä kertaa aihetta purkauksille. Ja sen teen joka kerta haukut saadessani. Joka ikinen riita, tora, haukku, vaikka kuinka yksipuolista tahansa, minä mietin mitä olisin voinut tehdä toisin. Eikä se enää ole tervettä tässä määrin. Minun(kin) pitäisi oppia itsekkäämmäksi, vaikka kuinka väitetään että olen itsekäs, empatiakyvytön paska.
Siskoni on vaikeassa tilanteessa ja hänen toiseksi vanhin lapsensa otettiin meille asumaan. Minua on kiitelty siitä että tein epäitsekkään teon ja autan "hädässä". Ei motiivini ole yksinomaan sisareni ja hänen perheensä auttaminen...
Sain taannoin sen keskenmenon, kun raskaus oli pidemmällä kuin aiemmat raskauteni. En ajatellut koko keskenmenoa itseasiassa aikoihin, mutta sattuneesta syystä värityskirja sai muistelemaan sitäkin.
Minähän olisin oikeasti vapaaehtoisesti lapseton. Olin varaamassa aikaa sterilisaatioon, sillä olen varma, etten halua äidiksi. En halua geenejäni eteenpäin, en halua huolehtia kenestäkään. Haluan tiivistyä itseeni enkä jakautua. Mutta kun menimme Peikon kanssa yhteen, puhuimme lapsista, tietenkin.. Peikko on vahvasti "isätyyppiä". Sovimme, että odotamme muutaman vuoden, ja jos ei lasta kuulu, saan mennä sterilisaatioon. Reilu peli siis.
Tulin raskaaksi ja sain keskenmenon. Raskaus oli sen verran pitkällä että jouduin kohtuun kuolleen sikiön sitten synnyttämään lääkeavustuksellisesti sairaalassa. Olen kuullut että jotkut tyrkätään kotiin synnyttämään, minä tein sen osastolla. Tunteeni sillä hetkellä olivat surua, mutta eivät siksi että olin menettänyt lapsen, vaan siksi että en kyennyt auttamaan Peikkoa joka oli murheen murtama. Googletin, kyselin joka paikasta apua että miten minä voin tukea miestäni? Ilmeisesti en mitenkään, sillä mistään en löytänyt ulkopuolista apua. Hetken kuvittelin että suhteemme kuolee sen myötä että en kykene myötäelämään surua joka oli tavallaan lähtöisin minusta, mutta jota en vain kokenut omakseni. Toki ennen raskauttakin puhuimme että jos koskaan eroamme, huoltajuus jää täysin Peikolle, sillä minä en kykene lasta kasvattamaan. Ilmeisesti selvisimme kuitenkin siitäkin ajasta yli. Nykyisellään Peikko on kertonut ettei enää niinkään elä siinä uskossa että lapsen on oltava biologinen.. Joten tavallaan tämä oli saumani hyvittää se, etten hänelle "kykene" antamaan biologista lasta. Poika, joka perheeseemme muutti, on tosin jo 11, mutta Peikko on hänet tuntenut jo 6-vuotiaasta. Poika on todennäköisesti hyvin samankaltainen kuin oma, biologinen lapseni olisi; moniongelmainen, masentunut, diagnosoimaton toki.. Sosiaalisesti kömpelö ja järkyttävän paljon itseään täynnä. Sellainen minäkin olin. Ihan levällään joka suuntaan..
Toisaalta.. Nyt minä tiedän mitä minun olisi pitänyt kuulla silloin jotta olisin kasvanut edes vähän tasapainoisemmaksi. Ehkä minä osaan tehdä jotain enemmän oikein?
Siskoni kuvailee tätä poikaansa melko osuvasti: "Hän ei ole tiimipelaaja kuten muut lapsemme. Hän on erakkoluonne, kuten tätinsä." Harmi vaan, ettei yhteiskuntamme oikein tue sellaista elämäntapaa.
Monessa kohtaa olen aivan erilainen luonteeltani ja kokemuksiltani kuin Marko Annala, joten ei voida tässäkään tapauksessa puhua että olisin täysin uppoutunut ja samaistunut kirjan kertojaan. Mutta silti se tietty ajankuva toi muistoja enemmän kuin mikään pitkään aikaan ja jotkut yhteneväisyydet hätkähdyttivätkin. Värityskirja on viimeisen 5 vuoden aikana lukemistani kirjoista ainoa jonka kertojaan samaistuin useita kertoja. Hämmästyin. Tietäähän sen jokainen aikuinen että tietyt kokemukset ovat sellaisia joiden kanssa ei ole yksin. Tietyt ajatukset eivät ole sellaisia joita kukaan muu ei ajattele. Vaikka lähtökohdat ovat eri, päätelmä voi silti olla sama.
Ja ehkä minä annan kivikokoelmallemme vielä armonaikaa.
Sekä Peikko että minä olemme tahoillamme hamstranneet kiviä, isoja ja pieniä, kauniita rumia, ja säästäneet niitä elämämme varrella. Hiljalleen ne ovat ottaneet paikkansa kuistin ikkunoilla pelargonioiden sijaan ja lopulta osa on valunut pihallekin.. Olkoon. Ei se tunnukaan enää niin erikoiselta etteikö siinäkin kohtaa voi ihmisten kummastelua kuitata olankohautuksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti