Jotenkin olen sellainen persoona että olen jatkuvan arvostelun kohteena koko ajan. En vain itse itselleni, vaan ulkopuolelta tulevan arvostelun kohteena nimenomaan. Itseäni osaan soimata kyllä, ruoskiakin tarpeenvaatiessa. Todellisuudessa ilmeisesti liikaakin.
Mutta se ulkopuolelta tuleva arvostelu; jokainen päätökseni arvostellaan. Jokainen sanomani asia laitetaan jollain tavalla johonkin betonimyllyyn ja nostellaan sana kerrallaan arvioitavaksi, unohdetaan kokonaisuus.
Työssäni olen arvostelun kohteena joka ikinen kerta kun jotain teen. Olenko tehnyt työn siten että asiakas on tyytyväinen? Onko esimies tyytyväinen? Onko sen hetkinen työparini tyytyväinen? Olenko itse tyytyväinen?
Eräästä kohteesta taannoin tuli valitusta että oli siivottu huonosti. Seuraavan kerran kun menin, siivosin niin kaikkeni antaen etten koskaan. Saman teki työparini. Konttasin lattialistoja ja pyyhin antaumuksella sarananvieriä, tuulettelin peitteitä ja yritin saada siinä koiratalossa jokaisen karvan ulos. Suljimme oven hiljaa perässämme ettei mistään lehahtaisi karvan karvaa, vaan asiakas voisi tuntea iloa kotiintullessaan että nyt on oikeasti panostettu.
...kuullakseni miten paskasti taas oli siivottu. Oli läiskiä lattiassa, kaakelit pesemättä, tahroja siellä täällä ja karvaa vaikka missä. Se jos mikä, nujersi. Olihan minulla pomolleni näyttää kuvia, mitä asiakas ei tiennyt, jotka olin ottanut asunnosta siivouksen jälkeen. Pomoni ilmoitti että kun emme yllä valitettavasti asiakkaan toiveita ja standardeja vastaamaan, tämän parempaan emme pysty, on syytä lopettaa asiakkuussuhde. Jos värittäisin tekstiä kovasti tänään, väittäisin että traumatisoiduin. Totuus on kuitenkin se, että kyseessä oli ns. ammattivalittaja, jolle juuri mikään ei koskaan kai ole hyvin.
On sitten vastapainoksi niitäkin jotka kapsahtavat kaulaan kiitokseksi kun tulen paikalle pelastamaan heidät hävityksen kauhistukselta. Tai soittavat että "saisiko sen saman tyypin kun edellisellä kerralla". Ne ovat niitä, joiden takia tätä työtä jaksaa. Ja silti, jokainen kerta kun astun toisen ihmisen kotiin, ja se ihminen maksaa siitä että tulen, tiedän, että olen suurennuslasin alla. Tiedän että minun on tehtävä hänen tahtomallaan tavalla asiat, sängyn petaukset tai huovan taittelut, lattian pesut ja pyyhkimiset.
Sitten on näitä helppoja, pieniä harrastuksia, kuten poliittiset puolueet. Joskus olin jossain määrin aktiivi persuilla. Se oli aika helppoa, sain materiaalit kotiin ja jakelin niitä, Soinin silloinen vaalikampanja oli oikeasti positiivinen kokemus. Ja monta vuotta sain joulukortin puolueelta, pidin persuja poliittisena kotinani melkoisen pitkään.
Kunnes tuli masinointi. Tietojärjestelmäpuolue ja lopulta Piraattipuolue.
Siinäkin yritin antaa kaikkeni. Kuullakseni että olen hankala. Minun kanssani ei voi tulla toimeen. En edustakaan puolueen arvomaailmaa. En tee tarpeeksi. En ole riittävästi.
Kuulen tätä kuukausittain. Ja harvoin perusteita lausahduksille.. Olen vain se idiootti-Hassel, queen of fucking everything. Määräilen täällä kuulema jo senkin, miten jäsenten tulee äänestää. Sekin väite on mielestäni absurdi kun en parinkaan ihmisen kanssa puhunut koko tilanteesta. Sattuivat vaan äänestämään kanssani, suljetussa äänestyksessä, samoin kuin minä. Ja kahdelle ihmiselle, jotka äänestivät toisin, se oli niin iso pala, että nyt on minun vikani kun ihmiset ovat äänestäneet "väärin". taisi mennä niin että 8 ihmistä äänesti väärin.
Nyt sitten nämä kaksi ihmistä ovat päättäneet että piiriyhdistys pitää jakaa kahtia, koska kanssani on mahdotonta tulla toimeen. Turhautuvat kuulema. En tiedä mihin, sitä minulle ei ole kerrottu.
Silti tuntuu äärimmäisen paskalta vaalien alla kuluttaa puolueen hyväksi n.700e rahaa "omistaan". Puolueen, joka ei usko minuun. Enkä minäkään kai enää puolueeseen. En ainakaan avoimuuteen, byrokratian purkuun enkä lopulta kai siihenkään että kaikkien kanssa voisi tulla toimeen.
Silti, "Paula vaan ottaa ja ottaa eikä mitään anna. Kaikki raha sille kyllä kelpaa."
Eikä koskaan ole tililleni tipahtanut penniäkään puolueelta näiden vuosien aikana. Miksi silti se on faktaa että olen hyväksikäyttäjä? Eikö totuudella ole oikeasti väliä ellei sitä mene ja hoe jokaisen naamaan? Tai vaikka hokisikin.. Kuten silloin kun sanoin että mielestäni voisi olla toimiva kompromissi jos annettaisiin homopareille samat oikeudet kun avioliitossa mutta nimikehän voisi silti olla rekisteröity parisuhde, jos se kerran on oikeuksista kiinni. Minä kuulema nyt sitten olen homoavioliittoja vastaan. Faktoilla, vaikka niitä voisikin hieroa toisen naamaan, ei ole mitään merkitystä. Se on tässä nyt muutaman vuoden aikana mennyt siihen suuntaan että vihaan homoja ja lesboja ja sateenkaari-ihmisiä. Ei sillä, olenko itse bi-seksuaali, ole mitään tekemistä asian kanssa.
Tokikin esitin myös kysymyksen että onko omaa seksuaalisuuttaan toitotettava ensitapaamisella päin naamaa.. Eikö sitä voi olla ihan vaan mitä on. Toki se seksuaalinen suuntautuminen on osa ihmisen identiteettiä, mutta hei, aika harva meistä haluaa kuitenkaan määritellä olemassaoloaan pelkän seksin kautta. Mielestäni todellista rakkautta on se, että jokainen saa rakastaa ihan ketä huvittaa ja missä huvittaa. Seksi on "kahden kauppa" (hyvä on, joskus useammankin) eikä se kuulu ulkopuolisille.
On monia kohtia missä on menty metsään. Sanotaan että olen kykenemätön ottamaan kritiikkiä vastaan. En usko että olen.. Mielestäni vaan se menee niin että jos antaa kritiikkiä, sen tulee olla muutakin kuin jatkuvaa huutoa, paskanjauhantaa, sanojen vääristelyä ja oletuksia. Sen pitää olla perusteltua ja argumentoitua. Ei voi sanoa että "pahoitit mun mielen koska sun käytös on paskaa". Pitää perustella missä kohtaa se käytös oli paskaa, oliko se siellä eilisissä juhlissa, oliko se paskaa sua kohtaan vai jotakuta muuta kohtaan. Oliko se jotain mitä sanoin, vai oliko se kenties jotain muuta, jotain mitä tein? Ehkä se, mikä itselle on ilmiselvää, ei oikeasti ole sitä toiselle osapuolelle. Jos haluaa selvittää riidan / asian, on syytä laittaa peliin jotain itsestäänkin. Asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle. Ja ennenkaikkea pitää olla valmis katsomaan peiliin; teinkö minä jotain ansaitakseni toiselta tämän kohtelun? Aiheutinko minä ensin jotain? Olisinko voinut muuttaa tapahtumien kulkua omalla käytökselläni? Ei se auta että syyttelee vain toista ihmistä.
Vaikka tilanne olisi 5 vastaan yksi, se ei tarkoita että enemmistö on "oikeassa". Aina ei edes ole oikeata ja väärää, vaan niitä kuuluisia kompromissejä ja keskiteitä. Miksi nykyään on niin tärkeää saada oma äänensä kuuluviin?
Tänään minua syytettiin sädekehän kiillottamisesta. En tiedä vieläkään, miten se keskustelu saattoi mennä sellaiseen suuntaan. Mistä kaksi ihmistä saivat sen käsityksen että minä haluan olla marttyyrina tai kiillotella sädekehiä? Oikeasti tarkoituksenani oli eheyttää, näyttää oman esimerkkini kautta että voimme toimia piirinä toisinkin. Että ei ole tarvetta eritellä että koska henkilöt x asuvat paikassa y, niin heille kuuluu vaan ja ainoastaan asiat paikassa y. Jos olisivat paikallisia aktiiveja niin silloin se olisi oikea katsantokanta. Mutta kun ovat piirihallituksen ihmisiä niin silloin tulisi ajatella koko vaalipiirin parasta, olkoon se vaalipiiri minkä kokoinen tahansa..
Itse en ole ehdolla. Mieheni on. Silti yritän jakaa aikaani kaikille tasaisesti, kuuntelen puhelimessa, pyrin ongelmanratkaisuihin, autan suunnittelussa, flaikutan, hoidan vaalijuttuja. Ja siitä hyvästä se on sitten sädekehän kiillottamista.
Ehkä todellisuudessa on sitten niin että olen vain helvetin paska ilmaisemaan itseäni. Ei kai tästä muuta voi päätellä. Ei kai ihmisillä oikeasti voi olla vaan yksinkertaisesti tarvetta lyödä muita lyttyyn ja nostaa itseään esille? Ei kai ihmisillä voi olla tarvetta arvosteluun naamioiden lyödä toista maanrakoon?
Joka tapauksessa, saan harvoin kiitosta. Puoluetoiminnasta varsinkaan..
Eräs aktiivi soitti minulle taannoin ja kertoi että olen syy, miksi hän jatkaa kuitenkin. Sanoi että on ollut äärimmäisen tärkeää että kuuntelen ja autan konkreettisissa asioissa.
Se merkitsi paljon jo sellaisenaan.. Mutta vielä enemmän sen takia, että hänkin kertoi saaneensa varoituksia siitä miten olen hankala ihminen ja miten kanssani on vaikea tulla toimeen.
Toisaalta, eräs ihminen minut henkilökohtaisesti tavatessaan tuumasi että "Ethän sä ole ollenkaan sellanen kusipää kun L antoi ymmärtää". Niin. Ehkä kannattaa tosiaan muodostaa mielipiteensä itse.
Otin tatuoinnin.
Tekstiosa kertoo että "Sinä Riität". Mokomaa, toki. Mutta se merkitsee minulle hieman enemmän. Se on aihe, jonka kanssa olen työskennellyt vuosikausia. Minä riitän, tällaisena.
Sillä todellisuudessahan minusta tuntuu että mikään, mitä teen, ei ole riittävästi. Mikään, mitä teen, ei ole oikein. En ole hyvä sisko. En ole hyvä lapsi. En ole hyvä sijaisvanhempi. En ole kovin hyvä puolueaktiivi. En ole kovin hyvä järjestöaktiivi. En ole kovin hyvä työntekijä. En ollut hyvä perehdyttäjä. En ole hyvä ystävä. En ole hyvä kaveri. En ole hyvä vaimo. En ole ollut hyvä tyttöystävä. En ole hyvä koirankouluttaja. En ole hyvä pitämään taloutta. En ollut hyvä oppilas.
Olenko minä missään hyvä?
Eräs eksäni kirjoitti "aikuiset ystäväni" kirjaan silloin että minusta tulisi "tarpeeksi hyvä tyttöystävä". En tainnut kuitenkaan olla.
Joskus olisi hyvä löytää joku rooli, missä on oikeasti hyvä. Joku jossa voisi luottaa itseensä melko varauksettomasti. Sellainen missä tietäisi olevansa hyvä ilman jokapäiväistä pohdintaa..
Kuinka paljon epävarmuutta ihminen jaksaa kantaa lyhistymättä? Kuinka paljon arvostelua ilman arvostusta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti