Kun puutarha-ihminen katselee puutarhaa, hän rentoutuu. Katselee ehkä kauneinta pioniaan, suunnittelee upottavansa lisää rahaansa ja aikaansa harrastukseensa. Ehkä se on se hyötykasvi mihin tänä vuonna panostetaan, ehkä uusi lajike perennaa, ehkä vaikkapa alppiruusu. Sormet mullassa, kasvien tuoksu nenässä ja ystävät ihastelevat aikaansaannoksia.

Kun kennel-ihminen rakastaa koiriaan, hän uhraa niihin loputtomasti rahaa ja saa lahjaksi vastarakkautta. Jokaisella heistä on se kaunein koira. Harjataan, pestään, puunataan ja lellitään. Ostetaan kallista shampoota ja halpaa shampoota, testaillaan eri ruokamerkkejä, vertaillaan kampojen eri materiaaleja ja kuljetushäkkien kestävyyttä. Juostaan metsässä ja metsän ulkopuolella. Matkustetaan ulkomaille ja hankitaan sertteja ja ties mitä. Monet tuomitsevat, mutta yhtäkaikki, kennelväkeä on ollut ja tulee aina olemaan, ja he ovat onnellisia koirineen. Rahaa menee, aikaa menee. Silti koirien ja ihmisten yhteistyö palkitsee, koiran kiintymys tekee onnelliseksi.

Neuloosi-ihmiset ostavat neulontakirjoja, ostavat neulontalehtiä, erilaisia lankoja.. Monet joutuvat kokeilemaan useita erilaisia puikkoja ennenkuin ne omaan käteen ja tiettyihin neulomistarkoituksiin sopivat puikot löytyvät. Käsiala kehittyy vuosi vuodelta ja aikaa kuluu. Langat muuttavat väriään ja malliaan ja uusia kokeillaan.. Rahaa palaa, aikaa menee.. Ja silti ollaan onnellisia siitä nutusta ja sukasta, pöytäliinasta, neulegraffitista.. Mistä vaan mikä omalta tuntuu.

On olemassa ihmisiä jotka kuluttavat aikansa ja rahansa vaikka perheeseen; omistautuneita kotiäitejä joiden lapsia kuskataan harrastuksesta toiseen, joilla on pöydät katettuna ruoka-aikaan teemalautasilla.. Niitä jotka eivät panosta itseensä muutoin kuin panostamalla perheenjäseniinsä. Rakentamalla kotia ja luomalla onnellisia perhe-elämämuistoja lapsilleen ja läheisilleen.

On olemassa myös kirja-addikteja. On olemassa urheilijoita. On olemassa autoharrastajia. On olemassa muusikkoja. On olemassa iso liuta ihmisiä, joiden intohimo ja rakkaus ovat jotain jonka vuoksi omaa aikaansa ja jaksamistaan vie vaikka äärirajoille ja yli. On olemassa elämässä rakkautta jonka vuoksi kuluttaa rahaansa enemmän kuin muihin elämän osa-alueisiin.

Harva tapa minusta on väärin. En voisi tuomita ketään siitä että elää elämäänsä kuten elää..
Mutta. Tuomitsen toki tiettyjen asioiden mukaanaan tuomat lieveilmiöt: ei minua kiinnosta että joku pilaa oman elämänsä huumeilla. Sitten se alkaa kiinnostamaan, kun turmellaan muiden elämää varastamalla ja pahoinpitelyillä jne. Ja siinä vaiheessa kun yhteiskunnalle tulee kustannuksia. Ja sama pätee alkoholiin ja tupakkaan; niin kauan kun yksilö tekee sen ihan itse, asia on minulle ok. Senkun. Mutta muihin se ei saa vaikuttaa haitallisesti; sitä tupakkaa ei pidä pössytellä autossa jossa on lapsia. Eikä sitä alkoholia nauttiessaan pidä menettää kontrollia niin että paikat särkyvät, ihmisistä puhumattakaan..

Jostain syystä nykymaailmassa, tai tässä tuttavapiirissä jossa elän, iso osa ihmisiä on nyt ottanut sen kannan että on ok tuomita ihmisen toiminta. Halveksutaan kaikkia jotka toimivat erilailla miten itse.
En ymmärrä, enkä tule ymmärtämään.

Minulla se jokin ei ole puutarha eikä urheilu. Se on tällä hetkellä se, mikä on ilmeisesti muutamalle ihmiselle muodostunut kirosanaksi; Mokoma.
Tein tuossa viikonloppuna galluppia muutamalta ystävältäni ja kyselin että kuinka paljon se sitten oikeasti näkyy elämässäni.. Puhua pälpätänkö aina nähdessämme suuren osan ajasta Mokomasta? Soitanko pelkkää Mokomaa? Missä menee raja? Ihminen ei aina tiedä, josko huomaamattaan höpöttää kaiket päivät siitä pionistaan.. Joten on / oli mahdollista että vaahtoan aiheesta liikaa.
No, en tiedä ovatko nuo ihmiset rehellisiä, mutta vastaus on aika selkeä; "Et". Kirjoitan blogiin, juu. Olen muutamalle ihmiselle avautunut siitä että minulle avaudutaan, jolloin aihe on ollut aika selkeä. Toisinaan on kyse Mokomasta, toisinaan kyse on tavasta kasvattaa Poikaa, koiria tai kissoja. Tai itseäni. Mutta..
Kirjoitan facebookkiin, blogiin tai nappaan kuvan instagramiin, ja raahaan ihmisiä keikoille. Muutaman ystävän jotka eivät ole faneja, äitini, siskonmuksuja.. Ketä vaan. Kulutan rahani ostamalla levyjä tai fanituotteita, menemällä keikalle. Sillähän sitä tuetaan, bändiä josta pitää tai harrastustaan johon on kiintynyt. Rahaa ja aikaa. Eikö?

Päätin tänään että vähennän radikaalisti postauksiani facebookkiin. Profiilinihan on ollut (ja tulee olemaan) avoin. En enää juuri saa niitä negatiivisia kommentteja postauksiini, koska seuraajista aina joku tulee kuitenkin puolustamaan. Joten nyt sitten saan tekstiviestiä ja whatsappia ja puhelinsoittoa "lähipiirini" ihmisiltä, joilla on pakottava tarve kertoa miten väärin toimin ja ketä kaikkia saatan loukata.
On totta, että kirjoitan kärkevästi, ja tällöin on ok reagoida. On tota että olen itsekäs ja kirjoitan vain omia ajatuksiani ja näkökulmiani, sillä hei; tämä on blogini, fb-sivuni on kuitenkin minun fb-sivuni, eikä suinkaan yleinen tiedotuskanava suomen tilanteesta....
Voi olla, että olen mielensäpahoittaja. Voi olla että olen kukkahattutäti. Mutta tosiaan, olen miettinyt asiaa pitkään ja päättänyt että elämäni on liian lyhyt kaiken paskan suodattamiseen tällä tavoin.. Olen ottanut vastaan kaiken ja puolustautunut, olen antanut mennä korvasta sisään ja puolet ulos. Kaikki jättää jälkensä, ja minusta on tullut herkkänahkainen, helposti ärsyyntyvä ja useasti vittuuntunut. En minä sellainen ole. Muistan sen joka kerta kun tapaan ystäviäni jotka asuvat muualla, olkoon sitten Tampereella, Jyväskylässä tai vaikka Oulussa. Tämä ihminen josta en itsessäni pidä, tulee ilmi vain Kouvolassa.

Niille jotka eivät ole istuneet vieressäni kun laitan puhelimen kaiuttimelle tai kun kerron tilanteesta muutoin, voi olla mysteeri että miksi minä ärsyynnyn pienestäkin kritiikistä. Syy on selvä; kun pientä kritiikkiä saa joka ikisestä elämänsä osa-alueesta, niin alkaa nyppiä niin maan helvetisti ettei mitään järkeä. Tuntuu että negatiivisuus valtaa mielen.

Tänään kiteytin siskolleni tätä kritiikin määrää tältä alkuvuodelta, eli käytännössä selkeytin itselleni että miksi vähennän facebook-aikaani ja keskityn enemmän instagramiin:
Jos kirjoitan facebookkiin kivuistani, saan vastineeksi ison määrän palautetta siitä että ruokavalioni on väärä, olen läski ja siksi sattuu. Ihmisillä ei ole tarvetta tietää mihin sattuu, ei tietää siitä mitä olen tehnyt ja jättänyt tekemättä, tai edes siitä, millainen on ruokavalioni, se on jokatapauksessa väärä. Yleensä vääryys tulee siitä että syön lainkaan vehnää, ja tottakai tällainen läski mättää päivät pääksytysten sokeria ja rasvaa. Ei sillä, että ilmoitan etten käytä juurikaan lisättyä sokeria tai että kolesteroliarvoni ovat rajojen sisäpuolella, muuta käsitystä näillä oikean ruuan puolesta puhujilla. Useammat keskustelut aiheesta käyty. Eli helpompi olla kirjoittamatta kivuista ja kärsiä vaan itsekseen.

Koiristahan on turha kirjoittaa. Jos kirjoitan että olen tyytyväinen niihin, niin joku päättää ilmoittaa että jopas on ääni muuttunut kellossa, kun edellisenä päivänä olen sanonut että hirtän tuon koiran korvista. Jos koiralla on ongelma, kyse on siitä, ettei se saa liikuntaa tarpeeksi. Eikä sillä ole väliä, olenko juossut koiran kanssa lenkillä vai koirapuistossa, metsässä vai missä. Se nyt vaan ei ole oikeanlaista liikuntaa ja ruokakin on väärä. Ja muutenkaan näin monen koiran kanssa nyt vaan ei voi elää. Ja kissat ja koirat eivät nyt ainakaan tule keskenään toimeen. Sitäpaitsi kissat selkeästi inhoavat minua kun en ymmärrä niitä.

Mokomasta on lapsellista kirjoittaa, pitäisi sitä aikuisen ihmisen tajuta että se ikä kun mun olis pitäny jotain fanittaa, meni silloin kun n.k.o.t.b oli vielä voimissaan. Kaikki sen jälkeen tullut on nuorisomusaa ja siihen ei pidä vanhuksen kajota. Viis siitä että kuvittelin aina että itse saa valita mitä kuuntelee.. Vaan ei. Se on Eino Gröniä nyt vissiin lähdettävä kuuntelemaan konserttisaliin.
Mokoman levyjä on typerää ostaa. Viis siitä että tukee sillä tavoin artistia, levyjen osto nyt vaan on perseestä koska ilmaiseksi saa spotifysta ja muualta (maksan muuten premiumista, saakaa sydäri nyt sitten..) ja muutenkin cd-levyt menettävät heti arvonsa, niitä ei kukaan kaipaa ja ne vievät tilaa.

Jos laitan ruokakuvia, niin.. No, se käsiteltiinkin jo. Ruoka on vääränlaista ja ei ihme että olen läski ja sairas. Ja tämänhän tosiaan voi ihan livenäkin kertoa, mm. tuntematon kaupan kassalla, tuntematon grillikioskilla jne.

Kodistani kun laitan kuvia niin sehän on kamalaa. Kun kerran on seinä maalattu mustaksi ja harmaata tapettia niin johan täällä Poika masentuu kasvaessaan näin tummassa ympäristössä ja ei ihme että en saa d-vitamiinia tarpeeksi. Minullahan siis todettiin d-vitamiinin arvo olevan niinkin alhainen että voidaan puhua riisitaudista. Kun vaan olisi lääkäri ja muut ymmärtäneet kertoa että seinät vaaleana säteilevät d-vitamiinia niin perhana olis tältäkin säästytty. Nyt kun tuttavani ovat minua sivistäneet, voinkin miettiä haluanko elää loppuelämäni nauttien mieleisenlaisesta kodistani riisitautisena vai elänkö pitkän ja d-vitamiinirikkaan elämän inhoten valkoisia seiniä ympärilläni.

Jos mainitsen ostaneeni yhtään mitään niin "ei ihme että olet aina köyhä", "eikös sun pitäny KonMarittaa" ja "eikö ton olis voinu tehdä itse" tai "Mihin tota nyt muka tarvii, ilmanki oisit pärjänny".

Jos mä laitan autosta jotain niin yksityisautoilu saastuttaa, tollanen bensarosvo riisikippo tuhoaa maailman ja jämerä saksalainen sen olla pitäs. Tai rapea ranskalainen. Mutta ei hitto vie mitään japanilaista. Enhän minä voi tietää minkä merkkinen se minun kropalleni ja ulottuvuuksilleni sopiva auto on.

Ja ehkä se viimeinen niitti kuitenkin oli se, että jouduin miettimään ihmisten itsekkyyttä ihan uudelta kantilta kuultuani että "Ehkä sun kannattais jättää se Saikkosen korvike ja keskittyä parantamaan elämää ja piirittämään sitä Saikkosta itseään. Tekisit ehkä pitkässä juoksussa palveluksen kuitenkin Peikollekin itsesi lisäksi."

Se sai minut miettimään että eikö ihmisillä ole nykyään mitään sellaista mitä he ihailisivat ilman tarvetta saada omistaa? Ja onko jokaisen ihmisen ihailu tai menköön tämä nyt vaikka palvonnan puolella, sitä että se on oltava tulisinta rakkautta ja tihkuvaa seksiä sen omistushalun lisäksi? Jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin on se Pete Parkkosen kohuvideo huomattavasti seksikkäämpää kamaa kuin Saikkonen pelaamassa jääkiekkoa. Enkä minä ole oikeasti rakastunut ja ihastunut, se on puolittain vitsiä. Kun katson lavalle keikan aikana, näen ensisijaisesti porukan jolla on keskenään hauskaa. Näen ihmisiä jotka tekevät musiikkia joka tuo iloa elämään. Porukan joka inspiroi monella tavalla.. Mitä tulee ihmiseen itseensä, niin näen kitaristin, joka on taitava. Kitaristin, jota ihailen. Ihmisen, joka kykenee siihen mihin itse en kykene. Onko se sitten kohta jossa tämän maailman mukaan minun pitäisi olla kateellinen siitä että joku osaa jotain mitä minä en? Vai miten tämä menee... Mikä on sallittua tuntemista?

Tottakai se on plussaa että siellä lavalla on jätkiä joiden ulkonäkö miellyttää. IKINÄ on sellainen bändi joiden musiikki ei ole sitä mitä mieluiten kuuntelen, mutta käyn keikalla joskus koska musiikki on siedettävää ja molemmat laulajat ulkonäöltä ja lavakarismaltaan itseäni miellyttäviä.
En minä tuijota keikan aikana ketään ajatellen että ton kun saisi omaksi. Ei se sitä ole. Se pulloon pistäminen ei ole sitä että haluaisin omakseni ja omistaa elämäni hänelle, vaan se on sitä että jos voisin, kävisin jokaisella keikalla, ammentaisin itseeni Mokoman musiikista voimaa ja eheyttä. Valitettavasti minulle kun pionit eivät sitä tuo, enkä osaa neuloa. En ole saanut kipinää kenneltouhuihin, enkä ole luonteeltani perheenäiti. Sen sijaan tämä on minun tapani elää, tuntea, tukea, olla.

Ja mitä tulee edellisen kommentin laukoneeseen ihmiseen; emme ole enää puheväleissä. Hän ei välttämättä sitä ennen tätä kirjoitusta tiedä, sillä kerrankin olen ylpeä etten sanonut mitä ajattelin. En ole hetkeen vaan kuullut kenenkään suusta mitään noin loukkaavaa; Minä en tyytyisi ottamaan miehekseni kakkospalkintoa. Minun mieheni on, hyvässä ja pahassa, aina ykkönen. Kun lakkaa olemasta, hän tietää siitä ensimmäisenä, ja eroamme.
Ja toisaalta, mieheni ei ole tossukka joka tyytyisi olemaan kakkonen. Sillä hetkellä kun hän tuntisi jäävänsä todellisuudessa kakkoseksi yhdellekään ihmiselle, julkkikselle tai ei, tietäisin sen varmasti. Se, että minä kerron julkisesti tuijottavani ja ihailevani jotakuta, on minulle luontevaa. Teen sitä parhaani mukaan livenäkin; jos jollakulla kaupan myyjällä on maailman hienoimmat saappaat, minä kerron että "hei, sulla on ihan hiton upeet saappaat". Ei se ole vaikeaa kertoa ihmisille jos he vaikuttavat positiivisesti ympäristöönsä. Eikä myöskään ole vaikeaa pitää turpaansa kiinni jos näkee läskin ihmisen ostavan karkkipussin; sinä et tiedä tuleeko se hänen herkkuhetkeensä vai tuleeko se sairaan isoäidin viihdykkeeksi. Ja tiedätkö mitä? Sillä ei pitäisi olla sinun elämääsi edes merkitystä.
Se, että mieheni tuijottaa aika montaakin suomalaista naisartistia ja todennäköisesti kokee asian huomattavasti seksuaalisempana kuin minä oman fanittamisen kohteeni, mutta ei mainitse asiaa ääneen muille kuin minulle, on hyvinkin luonteenomaista hänelle. Kyllä, hän saa ihailla. Hän saa käyttää muita naisia runkkumateriaalinaan silloin kun haluaa. Ja hän saa siitä kertoa minulle. Saisi kertoa vaikka maailmallekin. Se ei ole minulta pois; minä olen silti se, jonka kanssa hän jakaa elämänsä. Hyvässä ja huonossa, arjessa ja juhlassa.

Älkää stressatko muiden elämästä. Eläkää omaanne. Oikeasti.


Ainiin. Ai miksi kuitenkin instagram? Siksi että siellä on joukko samanlaisia hulluja kuin minä. Tuntemattomia ihmisiä jotka rakastavat juoksemista ja eivät epäröi kertoa siitä. Stam1na-faneja. Mokoma-faneja. Neulojia. Ruuanlaittajia. Eikä kukaan tule kertomaan että he tekevät kaiken niin paljon paremmin. Kukaan ei tule kertomaan että tapani elää on väärä. En tiedä, pystyykö instagramissa edes estämään ihmisiä kommentoimasta tms, sillä en ole koskaan kokenut tarvetta tehdä niin. Saan vain nauttia kauniista, inspiroivista kuvista, ihmisistä jotka panostavat kaikkensa siihen mitä rakastavat.