Tyhjiö

Tänään on olo että haluaisin olla jollekulle jotain. En tarkoita vaimoa, en rakastettua tavalliselle ihmiselle. Haluaisin olla jollekulle inspiraatio tehdä jotain. Jotain, joka auttaa jossain isommassa, suuremmassa asiassa kuin tavallinen elämä. Vaikkakin; onko mikään suurempaa kuin elämä itse, jos tarkalleen ajatellaan..
Mutta se sellainen että olisi merkitystä. Sillä, että olisi merkitystä johonkin, se toisi kai elämään merkitystä. Vaikea selittää.
Kaikkein järkevintä olisi kai haluta saavuttaa jotain itse, tehdä jotain suurta, olla merkityksellinen. Tehdä merkittävää työtä. Olla ja elää valokeilassa. Vaan kun ei. Minä haluan tehdä jotain näennäisen arvostamatonta duunia, kuten siivota: periaatteessa ei tarvitsisi käyttää aivojaan ja senkun vaan pitäisi huolen että kaikkialla on siistiä. Se siitä. Mutta kun ei se enää ole niin yksinkertaista, ne ihmiset ympärillä ovat vittupäitä, esimiehet, narisevat työkaverit. Mutta siis, en halua lääkäriksi enkä poliitikoksi. Haluan olla siivooja, ympäristökonsultti, lähikaupan myyjä. Jotain simppeliä.
Mutta. Haluan että ympärilläni on ihmisiä jotka pyrkivät johonkin. Haluan olla se hiljainen taustajoukkoon kuuluva ihminen jonka luo voi tulla iltateelle tai purkamaan muuten vaan ajatuksiaan. Se, joka kokkaa kun toinen ei jaksa. Haluan olla ystävilleni sellainen ihminen jonka kanssa voi jakaa ajatuksen kuin ajatuksen, jonka luona on jonkinlainen turvapoukama. Haluan olla se, jota kukaan ulkopuolinen ei tunne, mutta jonka nimi mainitaan pienellä jossain saavutuksessa; kirjailijan kirjan viimeisellä kiitos-lehdellä, yhtyeen albumin takakannen pikkupräntissä.. Jossain. Vilpitöntä kiitosta siitä että olen ollut olemassa, joskus jollekin.

Joskus ystäväni ovat kiittäneet minua milloin minkäkin tilanteen pelastamisesta, parantamisesta, seurasta.. Se on tärkeää. Mutta tätä nykyä yhä enemmän minua vituttavat ihmiset jotka liitävät elämäänsä pintaliidolla eivätkä halua mitään. Ironista, sillä itsehän olen juuri sellainen: tavoitteeni ovat tätä nykyä hyvin minimaalisia, en halua saavuttaa juurikaan mitään itse, olla vain välikappaleena niille jotka voivat saavuttaa jotain. Toisaalta, en minä ehkä kuitenkaan ajattele ettenkö pystyisi. Miksen pystyisi? Mutta minä en vaan.. halua.

Tuntuu että tätä nykyä jo tiskauskin on suuri ponnistus mihin pitää kerätä voimia. Miten tässä muka mitään muuta syvällisempää kerkeää edes...??

Mutta niin ne ne ihmiset. Sellaiset jotka kuittaavat takaisin jollain "joojoo"-kommentilla. Ne vituttavat. Ihmiset jotka eivät voi keskustella asioista vaan päättävät että eivät vaan voi tehdä elämälleen mitään koska .. Koska mitä? Koska he eivät vaan kerkeä. Koska on pieniä lapsia ja se on ihan mahdotonta ikinä lukea uutisia. Koska on pieniä lapsia niin ei kerkeä salille. Koska on pieniä lapsia, he eivät kerkeä perehtyä mihinkään tässä maailmassa. Koska on pieniä lapsia, on oikeus laittaa aivot lomalle.

Ja sitten sanotaan että ne lapset ovat siunaus. Ne ovat jotain jonka vuoksi elää. Jotain, minkä vuoksi olla olemassa. Jotain, mikä tuo merkityksen elämään. Olisiko minun elämäni merkityksellistä jos tekisin lapsia? Ei. Lapsensa kiintymys on jotain mitä ei tarvitse ansaita. Sen eteen ei tarvitse tehdä työtä. Vanhempana voi mokailla aika paljon ilman, että menettää lapsiaan henkisesti. Ystävien kanssa niitä mokia on rajallinen määrä.

Siskoni kertoo joskus muksujensa kaipaavan minua. Ja tiedän että tiettyinä hetkinä olen muksujen elämässä ollutkin sellainen luotettava, mukava täti. Sellainen, jonkalaista olisin joskus ehkä itsekin kaivannut. Tiedän, että tavoitteenani tulee olemaan se, että minulla on heihin sellaiset välit, että he voivat oikeasti teini-iässä ja sen jälkeenkin tulla kertomaan minulle että miltä tuntuu, mitä tapahtuu, miksi tapahtuu, ja kysyä neuvoa jos ovat jossain suhteessa hukassa. Systeri joskus sanoi että "tiedän että rakastat lapsiamme kuten rakastaisit omiasi". Voin sanoa että siskoni on todennäköisesti väärässä; minä rakastan hänen lapsiaan enemmän kuin koskaan tulisin rakastamaan omiani, sillä hänen lastensa kunnioitus ja välittäminen minun on ansaittava omalla läsnäolollani ja välittämiselläni, sillä että teen heille selväksi että he ovat upeita, ja sillä että teen selväksi että olen olemassa osittain heidän vuokseen. Eli saman kuin ystävilleni. En usko että koskaan olisin äitinä muuta kuin "ok". Osaisin minä ruokkia, osaisin vaatettaa, osaisin välittää. Mutta lopultakin; en minä halua lapsia.
Ja se ei tarkoita tietenkään, ettenkö haluaisi antaa lasta jollekin ihmiselle josta välitän suuresti, mutta siinä vaiheessa tilanne onkin monimutkaisempi ja lasten hankintaa pitäisi harkita monelta eri kantilta. Minä, itsekkäistä syistä, en sellaisia siis halua.

Elämässäni on siis jonkinlainen tyhjiö, tarve olla merkityksellinen, tarve olla jollekin hetken aikaa tärkeä. Muutenkin kuin sohvan nurkassa halittavana. Jotain erilaisempaa kuin kumppanuus. Mutta.. Kun sellainen on, sellainen on silloin sattumalta. Se ei ole mitään mihin voi kouluttautua. Se ei ole mitään mitä voi toteuttaa. Se on vain sellaista että pitää osata olla olemassa itsenään oikeille ihmisille, oikeaan aikaan.

Mutta.. Kun kaikilla on niitä pieniä lapsia ja he luopuvat kaikesta ajattelustakin niiden lasten takia. Niin miten tässä voi yrittää edes olla ystävä? Miten voi yrittää olla henkisenä tukena kun henkisyys niin useille ikäisilleni on sitä pelkkää äitiyden suorittamista ja omat haaveet heitetään romukoppaan tai vähintäänkin säilöön kunnes sitten eläkeikä koittaa tai lapset ovat pois kotoa tai tai tai..

Ja mitä minä tässä teen sillä aikaa. Joku narisi ettei facebookissa voi olla todellisia kavereita yli 50. En tiedä mistä hän puhui; minua kiinnostaa kaveerata jokaisen ihmisen kanssa, joka vaan avautuu vähääkään sielunelämästään. Minua kiinnostaa kuulla helikopteriasentajaksi opiskelevan opiskeluista, koulusiivoojan arjesta, sairaanhoitajan työn rankkuudesta, kokin työn tylsyydestä, kirjastonhoitajan päivistä, atk-tuen kasvavasta ketutuksesta, tähtitieteilijän löydöistä, maalarin tyhjän kankaan syndroomasta, autonasentajan merkkivihasta.. Kaikista. Arjesta, työstä, perhe-elämästä, elämättömyydestä, suhteista ihmisiin, itseen, kaikkeen. Minä en vaan enää osaa tulla kysymään kun kaikilta tulee tätä nykyä vastaukseksi "mulla menee ihan hyvin". Sitten kun kysyt että mikä on hyvin niin.. "no sitä perusarkea". Samperi, se perusarki on varmasti meillä kaikilla erilaista. Emme me syö perunaa joka maanantai klo 17, emme sauno koko maailma lauantaisin kello 18. Mutta kuinka paljon voi sitten jututtaa kun kuitenkin aina saa kuulla niitä moitteita että "se aina on utelemassa". Mikä on terveen utelun raja? Mikä on se avain, millä saa ihmisen jutustelemaan siitä arjesta? Ongelmista on aina helppo jutella, ja jos jotain kamalaa on sattunut. Mutta entä se arki, miksei siitä voi puhua? Varsinkaan jos muuta ei enää ole. Lapset vain. Ne ovat osa sitä arkea, mutta eivät varmasti koko arki..