Minunkin elämässäni on muutama tämänkaltainen ihminen ollut, ja yleensä he siitä poistuvat suhteellisen nopeasti, koska minulla on ollut tapana sitten kysyä suoraan. Sitten ollaan pirun noloina ja hankalina siinä.. Tänään päätin että yhtä näistä ihmisistä en jaksa edes kohdata. Ystävyys on hiipumaan päin joka tapauksessa, ihan se ja sama, antaako sille sitä kuoliniskua vai ei. Harmittaahan se, kun menettää ihmisen jonka seurasta on pitänyt, mutta kun pitäisi pään vielä sisäistää se, että se seurasta pitäminen on kuitenkin perustunut valheelle. Kun on uskonut ja luottanut, ja sitten kuulee niitä mielipiteitä muualta. Kun on ajatellut että toinen oikeasti tajuaa ja ymmärtää, vaikkei itse ole kokenut. Kun oikeasti on ajatellut että ystävyys on jotain sellaista, missä kummankaan ei tarvitse kadehtia.
Kadehtimisesta on mielenkiintoinen esimerkki; minä tämmöinen pullukka lyllerö ystävystyin erään mallin kanssa töissä. Silloinen palveluohjaajamme sitten pyrki iskemään sitä kiilaa väliin niin paljon kuin vain pystyi. Keskustelin tämän malli-ihmisen kanssa joskus asiasta ja paljastui että palveluohjaajan suusta oli kuultu mm. seuraavanlainen lausahdus: Paula kadehtii sua kun se itse ei ole niin hoikka ja kaunis kuin sinä. Malli-ystävä oli sitten tokaissut että "Kuule, ei Paula kadehdi. Me painimme ihan eri sarjassa, eikä kummankaan tarvitse kadehtia toista mistään". Tuosta lausahduksesta on aikaa ehkä se kuusi, ehkä seitsemänkin vuotta. Ja se pitää edelleen paikkaansa: minä olen ylpeä että tunnen kyseisen ihmisen; en pelkästään siksi että hän on toiminut mallina ja on todellakin kaunis, vaan siksi, että hän on upea ihminen jonka ystävänä on ilo olla. Hän on huomaavainen, sitkeä ja sinnikäs, upea ystävä, hyvä äiti ja kaikinpuolin sellainen ihminen jonka seurassa viihtyy kyllä, jopa silloin kun hänellä on huono päivä. Ja toivon, että voin tosiaan olla hänen ystävyytensä arvoinen ystävä itsekin.
Minua tosiaan syytettiin hiljattain että olen kateellinen erään ystävättären painonpudotuksesta ja onnistumisesta. Pohdin pitkään että miksi tälle toiselle ihmiselle on tullut sellainen kuva, että en iloitsisi. Olenhan sanonut aina olevani iloinen, ja ettei se tosiaan ole minun pudotuksistani pois, sillä toisin kuin joskus olen sanonut vitsillä, ei maailmassa läskin määrä ole vakio.
No, pitkään mietin ja uskon että ymmärrän mistä on kyse: olen kertonut kyllä avoimesti selkäkivustani, hermokivusta jalassani, meneillään olevista tutkimuksista kohdunkaulan seutuvilla, parisuhteistani, peloistani systerin perheen jaksamisen suhteen, mummoni fyysisestä tilasta, rahatilanteestani... Mutta nyt vasta oivalsin, että vaikka hän tosiaan on ollut ymmärtävinään ja kuulevinaan, hän ei ole todellisuudessa välittänyt yhtään kuulla. Kuulee, muttei kuuntele, jotenkin niin. Eli joka kerta kun hän on kertonut onnistumisestaan ja olen sanonut että hieno asia, hän on kuvitellut että äänensävyni surullisuus on ollut kateutta. Joka kerta kun en ole tuulettanut jokaista kiloa kuten alussa kun tutustuimme, hän on ottanut kaiken kateutena. Ja tietysti sitten avautunut ystävälleen maalaten minusta kuvan kateellisena ja katkerana ihmisenä.
No, se on hänen käsityksensä. Haluaisin silti nähdä hänet täsmälleen samassa tilanteessa mitä itselläni on, ja sitten katsoa iloitseeko hän jokaisesta muiden ystäviensä saavutuksista samalla riemulla mitä olettaa että tässä pitäisi iloita hänen saavutuksistaan. Todellisuudessa kuitenkin, vaikkei hänen painonpudotuksensa ole minulta pois, ei se ole minulle muutoin mitään muuta lisää kuin hänen onnellisuuttaan ja hyväntuulisuuttaan. Se on tärkeää, mutta silti; se että joku ystävättäreni on pystynyt laihtumaan, muuttamaan elämäänsä, pitäisikö sen todella olla niin suuri ilonaihe minulle, että se veisi pois pelon omasta tilanteestani; läheisen perheen hajoamisesta, mahdollisesta kasvaimesta, isoäidin menettämisestä...? En ole ehkä tarpeeksi hyvä ihminen jotta voisin sanoa näin.
Monesti ihmisillä on käsitys, että kaikki mitä heillä on, on muilla samanlaisena. Se, että jonkun toisen selkä jossa on lihasvenähdys, ei todellakaan parane yhtä nopeasti kuin se, että nikama on pois paikaltaan. Tai että on välilevyn pullistuma. Vaikka kaksi ihmistä saisivat samaan aikaan, samalla tavalla haavan sormeensa, toisen haava parantuu yleensä nopeammin kuin toisen, koska meidän jokaisen keho on erilainen. Jokaisen keho, mutta vielä enemmän jokaisen mieli. Toiset saavat siipeensä enemmän, toiset vähemmän, mutta jokainen teko, jokainen kokemus, jokainen asia muokkaa meitä johonkin suuntaan. Jokainen ystävyys, olemassaoleva, menetettykin, muokkaa jotain meissä. Me olemme, mitä olemme, koska me olemme kokeneet mitä olemme kokeneet. Ja eniten loukkaa se, että sitä ei kunnioiteta, oletetaan vain. Jos oikeasti haluaa oppia tuntemaan ihmisen, on tiputettava pois oletukset. On myönnettävä olevansa väärässä. On uskallettava astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja myönnettävä että jokainen meistä on uniikki. Kahta samaa ei vaan ole.Eikä meistä kukaan ole toista parempi, jokaisessa on hyvää, jokaisessa on huonoa. Se on aina katsantokannasta kiinni. Ja vielä sekin, että hyväksyminen ei ole samaa kuin ymmärrys. Eikä se, että ymmärtää, tarkoita, että hyväksyy. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, ja oma asenne määrää paljon. Oma asenne ratkaisee paljon. Ehkei kaikkea, mutta paljon.
Mutta silti, kun näen sen kevään ensimmäisen leskenlehden, minä hymyilen, sillä tiedän, että kävi minulle mitä tahansa, maailma jatkaa pyörimistään. Tiedän, että kaikella on tarkoituksensa, vaikkemme aina kaikkea pysty tietämään.
Erään ystäväni kanssa istuskelimme tässä taannoin kun hän sai tekstiviestin että hänen siskollaan on hätä. Joku omituinen hiippari oli käynyt huutelemassa ja hakkaamassa ikkunoita. Päätimme lähteä katsomaan mikä on tilanne. Käytin koiran pissillä, avaimet olivat hukassa hetken aikaa.. Ja sen sellaista. Tietty määrä aikaa kului, mutta pääsimme perille. Samalla hetkellä kun olimme alaovella, ystävän sisko tuli avaamaan oven ja heidän naapurinrouvansa tuli ovesta ulos. Sisko kysyi että kuuliko tämä rouva hakkaamista ja huutamista, ja selvisi, että kyseessä oli juuri tämän naapurin rouvan känninen poika joka oli käynyt riehumassa. Rouva oli nyt sitten lähdössä katsomaan pääsikö poika kuitenkin turvallisesti kotiinsa.
Jos juuri sillä hetkellä emme olisi olleet alaovella, samaan aikaan rouvan kanssa, sisko ei olisi saanut tietää mistä hakkaaminen ja metelöinti johtui, ja pelko olisi saattanut jatkua pahempanakin. Nyt sentään asia selvisi, koska sillä nimenomaisella hetkellä me olimme alaovella yhtä aikaa rouvan kanssa. Eli kaikella, jokaisella asialla, on oikeasti tarkoituksensa. Ymmärrämme sitä tai emme.
On silti ihanaa että ympärilläni on niin upeita ihmisiä mitä nyt on. On sellaisia, joihin pitää yhteyttä useimmin, toisiin harvemmin. Mutta yhtäkaikki, toiset ovat virtuaalisen kädenojennuksen päässä. Ja toiset tulevat ovelle. On niitä jotka eivät ole mitään sukua, ja sitten on niitä jotka laskee enemmän tai vähemmän sekä sukulaiseksi että ystäväksi. Niitä, jotka jaksavat kuunnella murheita, ja niitä jotka jaksavat jakaa ilonsa kanssani. Harvalle tulee kerrottua ihan kaikkea mitä tapahtuu, mutta yhtäkaikki; te olette kaikki rakkaita. Tekin, jotka luette blogia, ettekä koskaan ole sanoneet minulle sanaakaan. Toivottavasti silti olette saaneet tästä jotain, ja olettehan te, koska takaisin palaatte aina toisinaan kurkkaamaan kuulumisia.
Ehkä tässä pitäisi katsella ja harkita sitä karman hankkimista, hyvän karman pahan tilalle. Mutta onko se sitten kuitenkaan niin hyvää jos sitä hankkimalla hankkii.. Eikö elämä pitäisi elää niin että tiedostaa ettei tee tahallaan pahaa? Teot ja tarkoitukset kai ne vaakakuppiin laitetaan ja katsotaan jatkuuko elämä levottomana sieluna maapallolla vai syntyykö sitä muurahaiseksi. Koirat elävät kuulema lyhyemmän aikaa kuin ihmiset, koska ne tietävät jo paljon siitä miten täällä kuuluu olla. Ihmiset joutuvat elämään pitkän elämän, koska eivät vielä osaa ja ymmärrä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti