Supervoimana Adhd

 Luin kodin kuvalehden lukijakirjoituksen aiheesta "olen kulkenut 40 vuotta masentuneen puolisoni rinnalla."

En tiedä mitä ajattelisin aiheesta.  Kirjoitus oli tavallaan vastine nimimerkin Susanna kirjoitukseen alkoholisoituneen puolison kanssa elämisestä. Ensinmainittu ei kuitenkaan vastaa siihen mitä Susanna kyselee: "Kuinka pääsisin eroon katkeruudesta vietettyäni elämäni parhaat vuodet alkoholistin rinnalla.

Tavallaan mä ymmärrän, että masentuneen kanssa on hankala elää. Itse valitsin toisin; 5 vuotta työuupuneen ja masentuneen rinnalla riitti, huolimatta siitä, vai siksikö juuri, että omassa elämässä masennus on hyvin vahvana elementtinä ollut nuoruudesta asti. Huomasin että aloin heijastamaan omiin ajatuksiini enemmän ja enemmän toisen ajatuksia itsetuhosta ja elämän epämielekkyydestä.
Kyselin myös Peikolta, miltä se tuntuu elää käytännössä jatkuvasti masentuneen ihmisen kumppanina. Keskustelimme pienen hetken siitä, kuinka paljon masennusta tulee sisäsyntyisesti ja kuinka paljon siitä tulee ulkopuolelta. 
Olen taipuvainen syyllistämään, osin omien kokemuksieni kautta, myös sitä kumppania; jos 40 vuotta toinen on ollut niin masentunut että se vaikuttaa jatkuvasti yhteiselämään, on vaikuttanut lapsien lapsuuden (ja nuoruuden) ajan, eikä kumppanilla ole ollut omaa elämää lainkaan niin.. Niin. Eikö siinä ole todisteita siitä että oma, päänsisäinen ajattelu on lähtökohtaisesti vähän viturallaan? Miksi ihmeessä jäädä suhteeseen, se on sitten oma lukunsa. Mutta enemmän jään ihmettelemään että miksi masentunut kumppani ei 40 vuoden, eli minun elämäni pituisen ajan ajanjaksona, ole sanut hoitoa ongelmaansa? Kuinka paljon se on aidosti masennusta, kuinka paljon diagnosoimatonta muuta pahaa oloa / sisäistä ristiriitaa? 

Itse en ole toimintakyvytön kuin pieniä jaksoja elämässäni. Masennukseni on enemmän sitä mitä aiemmin laskettiin alakuloksi, synkkyydeksi, hirtehishuumoriksi. Mutta jätetään tässä kohtaa ajatus hetkeksi sivuun ja keskitytään ihmisiin, joita olen haalinut ympärilleni. 

Olen tajunnut että ihmiset joilla ympäröin itseni mieluiten, ovat add / adhd-pohjaisia. Eli keskittymishäiriöisiä. 

Yle julkaisi tänään kirjoituksen Rosaliina Sunikasta. Aiheena on supervoimana adhd.

"– Välillä olen saanut somessa arvostelua, että glorifioin ADHD:ta. Se tuntuu pahalta, koska puhun vain omasta kokemuksestani. ADHD:n kautta olen löytänyt oman näköiseni polun, se on supervoimani, Sunikka kertoo."

Luin juttua mielenkiinnolla, sillä aiheesta puhutaan todellakin liian vähän; positiivisia asioita adhd:sta. Kaikkialla mihin aiemmin olen törmännyt, adhd on Ongelma, johon pitää löytää ratkaisu tai useampia. Tästä add toimii suurelta osin samoin kuin adhd, ja myönnän että olen saanut niiden ongelmanratkaisu-artikkelien ja videoiden avulla suureksi osaksi käsityksen siitä, miten heidän maailmansa toimii. 
On olemassa muutama ihminen, joita olen ihaillut pitkään, ja eräs heistä on ihminen jonka loputon positiivisuus ja energia ja huomioikyky lumosivat minut kauan, hyvin kauan sitten, kun muutin Kouvolaan. Polkumme ovat risteilleet muutamaan otteeseen Linux- sekä koiramaailmassa, ja oikeasti kunnioitan tyyppiä hyvin paljon. Emme enää asu samalla paikkakunnalla, joten yhteydenpito on vähentynyt.. Mutta!  Hän on malliesimerkki ihmisestä jolla selkeästi on adhd supervoimana. Viihdyn hänen seurassaan livenä ehdottomasti. 

"Moni muukin ADHD-diagnoosin saanut kokee, että oireista on monella tavalla hyötyä elämässä, kun omaa tilannetta oppii hallitsemaan. Viime vuosina tietoisuus ADHD:n positiivisista puolista on lisääntynyt ja niitä on korostettu enemmän myös hoitoalan ammattilaisten joukossa."

Eräs toinen selkeä adhd sen sijaan on sortunut jälleen kerran nuoruutensa tapoihin ja turruttaa päätään huumeilla. Hän ei ole saanut ehkä aikanaan sellaisia eväitä elämään että elämä olisi sujunut ihan niin loistavasti, mutta mutta. Hän on silti, kaiken sen keskellä, selviytynyt tänne asti. Hän on urhea, älykäs ja jäätävän tarkkanäköinen ja minulle kovin rakas ystävä. Elämä vaan on todella erilaista mitä ensinmainitulla ihmisellä. 

"Koulussa vilkkaalla tytöllä todettiin lukihäiriö ja keskittymisvaikeuksia. Koulun edetessä ongelmat pahenivat, ja Sunikka löysi itsensä tasaisin väliajoin jälki-istunnosta sen jälkeen kun hänet oli poistettu luokasta huonon käytöksen takia."


Eli nämä ovat ne ääripääesimerkit, joiden kautta olen kuvaani rakentanut. Myöhemmin syventynyt sitten enemmän ja enemmän aiheeseen, ja huomannut että hyvin monet ihmisistä joiden live-seuraa siedän parhaiten ovat todellakin add/adhd-lähtökohdista rakentaneet persoonansa. 
Tosiaan näistä kolmesta kumppanistani kaksi on ihan diagnosoituja ADD-öttiäisiä. Heidän ajatusmaailmassaan on paljon samaa, mutta kuitenkin aivan erilainen tapa toimia arjessa. Heidän huomionsa suuntautuu hassuihin asioihin, ja useimmiten huomaan että kumpikin heistä kykenee tarkkaavaisuutensa takia näkemään asiat samoin kuin minä. He myös kykenevät kumpikin muuttamaan mielialani ääripäästä toiseen olemassaolollaan. Siihen yleensä neuronormi-ihmiseltä menee enemmän kuin 2 minuuttia.. 

Mun käsitys on tällä hetkellä, kaiken oman tietoni valossa, että adhd, kuten add:kin on oikeasti supervoima. Mä haluaisin sellaisia ihmisiä mielummin nostaa ylös kuin latistaa.. Aika monen ajatus ja elämä on kuitenkin siinä et "Mä olen huonompi kuin muut". Vaan kun se ei saisi koskaan mennä niin; ei huonompi. Erilainen. Ne vahvuudet on aivan erilaisia kuin tavallisella tallaajalla, ja niihin pitää vaan päästä käsiksi. 

Aikanaan Pörrölle selitinkin Peikosta että "Se on helvetin tarkka ja hyvä, ja sillä on loistavia visioita kun se vaan saa aikaa toteuttaa ja tehdä rauhassa." En ole varma vaan aina omasta roolistani vaimona; kuinka paljon se kuitenkin on mun varassa mahdollistaa se luovuus ja energia, ja kuinka paljon mulla, masennustaustaisena kumppanina, on kykyä ja voimavaroja tehdä se niin että Peikko saisi loistaa siinä missä hän on parhaimmillaan? 
Peikko ei osaa itse kuvailla niitä ongelmakohtia juurikaan, sillä hänellä on vähemmän itseanalyysi-aikaa takanaan kuin esim. M:llä. Ja osittain syytän siitä itseäni; vaikka kaiken keskellä mä olen ihminen joka ei elä elämäänsä "koska näin nyt kuuluu yhteiskunnassa tehdä", mun ois silti pitänyt monien asioiden kohdalla pysähtyä miettimään, mitä me oikeesti halutaan. Mitä me pystytään. Mitkä on ne vahvuudet? 


M tuumasi taannoin Peikosta ja musta; "Eiks se arki oo vähän niinkun teidän juttu?"
Jäin miettimään lausetta laajemmin kuin miten se oli tarkoitettu ja sanottu. Mutta nimenomaan; me ollaan tehty paljon, me tehdään paljon. Peikko on se peruskallio, turva, luotettava ihminen jota en vaihtaisi pois. Se on se mun 

"Me keksittiin jotain aivan neroa, me emme eroa. Me olemme ikuiset - hetken aikaa." -ihminen. 

M taas on eri tavoin pohtiva, ongelmat tunnistava ja itsensä paremmin hallitseva. Silti mä löydän sieltä ne täsmälleen samat ajatukset kummaltakin. Tietyt epävarmuudet, tietyt huonommuuden tunteet pohjana kaikelle. Ja tähän voi vielä yhdistää tietysti muutaman muun adhd:n tästä ympäriltä.. Mä en kyllä tykkää yhtään siitä miten nää n. 35-45 vuotiaat miespuoleiset keskittymishäiriöiset miehet oikeesti kokee itsensä. Miten yhteiskunta saa heidät kokemaan itsensä. Siinä on jotain huutavan väärin.. 

Ja mitä tulee aiempaan ajatukseeni itsestäni ja masentuneisuudestani: mä tarvitsen just tommosia adhd/add-ihmisiä tasapainottamaan mua. Mä tarvitsen kaikkea niiden ajatusmaailmaa, pohtimisia, huomiointia, analysointia... Yllättävyyttä. Ja mä en vaan tule ymmärtämään miksi kukaan voi nähdä nää ihmiset huonoina? Miten kukaan ei katso sinne syvälle ja nää näiden henkistä aarrearkkua? Kaiken tän maailman paskan "hetkessä elämisen" ja muun tuuban keskellä nää ihmiset tasapainoilee maailmassa niin luovasti että olen kateellinen. Ja ne löytää jokaisesta päivästä ne hyvät ja huonot. Ja kun niitä vähän vaalii ja huomioi, ne saa kehräämään ja näyttämään parhaat puolensa. 

Ja parisuhteen sekä ystävyyssuhteen kannalta se on juuri niin; kun tommosen saa puhkeamaan kukkaan eikä itse uppoudu täysin kadehtimaan ja kiehumaan ajatuksella "miksi mä en pysty tohon", niin saa seurata vierestä totaalisen uniikkia tapahtumaa, sellaista elämännälkää ja tiedonjanoa että oksat pois ja puolet latvusta. Näiden aivotoiminnat on vaan niin erilaisia  kun meidän muiden <3 

Joten joo. On mulla miesmaku. Se on ihan selkeästi tommonen sopivan sekopäinen nero. 
Sellasia nää on.