Mulla on kaksi asiaa joista haluan kirjoittaa. Ne nivoutuvat yhteen löyhästi, mutta ne ovat yhtälailla osa juuri tätä hetkeä, sitä elämää josta olen ylpeä. Sitä elämää jota vihaan. Sitä elämää joka saa minut tuntemaan itseni arvostetuksi ja rakastetuksi. Sitä elämää, joka saa minut kiroamaan tyhmyyttäni ja arvottomuuttani.
Muutama asia sekavassa sekamelskassa. Osassa kuvia, osassa tekstiä. Osa lainausta, osa tämänhetkistä tunnelmaa ja kirjoitusta. Enkä tiennyt miten nivoisin kaiken yhteen, joten menen takaperoisessa kronologisessa järjestyksessä. En tästä taaksepäin, vaan otan aikahypyn taakse, ja tuon lukijan lopulta tähän hetkeen. Tähän ja muutamaan edeltävään. Pysykää kärryillä, matka ei ole kovin tasainen.
Ja koska en ole oikeasti kovin hyvä muistamaan päivämääriä, enkä näemmä edes kuluneita vuosia, olen ottanut vapauden hyväksikäyttää omia somelogejani facebookista, puhelimesta, blogistani..
Kun tapasin Peikon, olimme ystäviä pitkään. Mutta samoja aikoja tapasin Pantterin. Ja olimme ystäviä.. No, vielä pitempään. Päädyimme yhteen ensin Peikon kanssa. Sitten Pantterin kanssa. Ja myöhemmin kuvioihin tuli M.
Tuolloin hänen ex-vaimonsa kertoi minulle kuinka kamala ihminen Pantteri on. Kuuntelin, ja kerroin näkeväni hänen kantansa. Mutta kerroin myös näkeväni sen erityisherkän ihmisen, joka itkee vieressäni ikäväänsä iltaisin (eksäänsä kohtaan.) Sen ihmisen, joka istuu portailla iltahämärän tunneilla ja tuijottelee teekuppi kädessä yöperhosia ja katulampun valossa hehkuvia kärpäsiä. Ihmisen, joka ahmi tietoa omasta erityisherkkyydestään, ja joka pyristeli helvetin raastavassa tilanteessa kohti elämää. Irti alkoholista, kohti metsälenkkejä. Ihmisen, joka ei pitänyt omasta itsestään ja käytöksestään menneessä, ja halusi apuani jotta kulkisi valoonpäin kohti tervettä ihmissuhdetta. Ja kohti ihmissuhdetta jossa voisi jättää taakseen hyväksikäytön, valtapelin, koston kierteen ja pettämisen.
Päädyimme alunperin siis polyamoriseen suhteeseen, jossa minä ja Pantteri, Pantterin toiveesta, olimme suljetussa suhteessa. Eikä minulla ollut mitään intoa katsellakaan muuta, kaikki aikani meni perheeni rakentamiseen, rikkinäisen ihmisen (no, rescuekoira?) korjaamiseen. Tiesin olevani laastari, mutta halusin olla paras laastari.
Vuosia myöhemmin Pantteri halusi avata suhteemme. hänhalusi mennä tinderiin ja löytää ihmisiä. Sovimme pari simppeliä sääntöä: minulle kerrotaan panoista (heti niiden tapahduttua) sekä muiden kanssa käytetään kondomia.
Paljastui sittemmin, että Pantteri oli pannut kahtakin naista, lähes yhtäaikaa, ilman että oli käyttänyt sen paremmin kumia kuin kertonut siitä minulle. Toinen näistä naisista oli ystäväni silloin 15 vuoden takaa.
"Voiko tähän olla kummaltakaan mitään muutasyytä kuin tietoinen tarve satuttaa mua? Ja kyllä. 4 päviää on asiasta keskustektu ja edelleen kumppani haluaa pitää kiinni siitä mitä meillä on. Mä en vaan ymmärrä miksi nää teki tän mulle, eikä kuulema ymmärrä kumppanikaan. En tiedä voiko mun olo arvottomampi ja mitättömämpi olla".
Eikä siitä ole kymmeniä vuosia. Siitä on muutama hassu vuosi, Petoksia ja pettymyksiä on kirjoitettu syksyllä 2021. Alkuvuosi selviteltiin sitä että Pantteri kävi polkasemassa valheiden verkkoa punoen erästä Saria uutena vuonna, ajellen taksilla Haminaan, vaikka kertoi minulle ettei lähde kanssani katsomaan ilotulitusta kun päätä särkee.. Ja hän lähtee kotiin nukkumaan. Olimme siis jo eronneet yhdessäasumisesta 2019, jolloin ystävättäreni oli kertonut sitten Pantterille pillu märkänä odottavansa tätä ja kyseli että olemmeko nyt eronneet. Pantteri antoi vahvasti ymmärtää olevansa sinkku. Kävimme muuten somelogit ja muut läpi, meillä ei tuolloin ollut riitaa, ei yhtään mitään minkä takia Pantterin olisi pitänyt missään muotoa antaa ymmärtää olevansa sinkku.. Petos satutti, se satutti että kaikki tämä tehtiin selkäni takana tilanteessa jossa meillä oli avoin suhde ja luottamus. Ja sopimus eritoten kondomista. Se oli ehdoton vaatimukseni.
Ja kumpaakin vedeltiin paljaalla. Ja täytyy paljastaa, että ihan pikkaisen kirpaisi sekin, että Pantteri kertoi minulle vuosia ettei pidä suuseksistä, ja ensimmäisenähän tuo oli nuolemassa ystävätärtäni ja ilmeisesti tunkemassa munaa suuhun. Ehkä mä vaan sitten olen niin paska siinä hommassa, tai muuten vaan ällöttävä. En tiedä. Ei ole koskaan minuun sillä tavoin halunnut koskea.
Kun näiden kahden asian välissä ei olisikaan ollut tarpeeksi vaikea selvitä kaikesta, päätti Pantteri että hän tappaa itsensä. Hei hei heinäkuu.
Muistan, että minulla ei ollut keinoa päästä rappukäytävään. Muistan suunnattoman hädän kun pieni tyttäreni nukkui yläkerrassa ja pohdin, mitä helvettiä teen.. Muistan kun ajelin ympäri kylää, koska poliiseille soiton jälkeen mitään ei kuulunut. Kello oli lähempänä 23.00 ja lähdin etsimään Pantteria. Itku, huoli, hysteria.. Paniikki. Pelko. Syyllisyys. Ajatukset "anna anteeksi, tule takaisin, älä helvetti tee mitään, sinä olet tyttäreni isä, älä jätä meitä nyt." Sanattomat lupaukset maailmankaikkeudelle, että uhraan onneni ja vaikka elämäni, kunhan vain Pantteri selviää ja löytyy ajoissa..
ja poliisit olivat käyneet ovella. Pantteri oli kieltänyt ilmoittamasta minulle, luvannut ilmoittaa itse.. Ja jätti ilmoittamatta. Tämä kaikki selvisi minulle kun viimein alaovien lukitus aukesi klo 06 ja pääsin ryntäämään alaovesta sisään ja huoneiston ovea rynkyttämään.
Selitykset olivat että hän ei ajatellut mitä teki minulle.
Uskoin. Seuraaviin petoksiin asti..
Kun selvisimme tästä ystävättärestäni, Sarista, itsemurhauhkailusta..
Rankka vuosi näiltä osin. Oikeasti.
Mutta 9.9.21
Silloin mun elämään astui ihminen, josta tuli niin iso osa elämääni. arkeani. Vuoteen mahtuu ehkä kymmenkunta päivää jolloin tätä ihmistä ei ole ollut osana elämääni tekstimuodoss...
Tinderissä joku söpö tyyppi etsi tekstarityttistä ja päätin että mustahan voi tulla sellainen, kai mulla nyt jotain annettavaa jollekin tässä elämässä on.
Mä muistan hetken kun näin ilmotuksen; istuin sohvalla ja hörähdin ääneen. Match! Päädyin ehdottelemaan että tekstarin sijaan whatsapp. Sopi tyypille mainiosti, ja siitä se sitten alkoi.
Seuraavana iltana kerroin tästä tyypistä, profiilikuvan esittelyn kera, sekä Pantterille että Peikolle.
Ei mennyt kauaa kun kerroin muuten myös äidille ja anopille. Nimittäin tuon päivämäärän jälkeen olemme kulkeneet M:n kanssa melkoisen matkan; syyskuusta seuraavan vuoden heinäkuuhun viestittelimme lähes päivittäin. Alusta asti hyvin suurin sanoin ja arjesta kertoen, fiiliksistä.. Kaikesta. Ihan oikeasti kaikesta. Ja jossain siinä matkan varrella rakastuin.
M: tu tu. Ootko töissä vai vapaalla?
--> vapaal ny. Sunnuntaina töis ja ensviikko aamu + yö yhdistelmää.
Tuu kahville huoimenna, Neidin synttärit iitissä seuratalolla. Avec tervetullut.
M: oorait. Onko likalla mitään lahjapreferenssejä?
--> Eip.
M: ents toiveita, tiedä mitä pikkuihmiset haluaa
--> Sille kelpaa kaikki.
M: Lava siideriä, check.
Ensimmäinen livetapaaminen oli tyttäreni syntymäpäiväjuhlien jälkeen; M:n piti tulla paikalle, mutta auto-ongelmia, joten kysäisin Peikolta että lähdetäänkö Lahteen lukemaan vikakoodeja. "Mennään vaan". Ja Pantteri lehtereille, nukkuva neiti takapenkille istuimeensa ja menoksi. Ja kaikki tämä on aikalailla poltettu mun takaraivoon. Se tunne, missä halusin koskettaa M:ää, mutta en uskaltanut, koska enhän mä nyt voinut tietää, vaikka kuvat ja kaikki oli kyllä vaihdettu, että mitä se tämmösestä suolehmästä sitten kuitenkaan tykkää. Helvetillinen epävarmuus. Aivan jäätävä pelko että kirjottaako se mulle enää.
Kyselin samana iltana että jäikö traumoja?
M: Ei. Mukava saada sellainen todellinen mental image nimen lisäksi.
Tyttäreni kyseli sitten kotimatkalla että voimmeko muuttaa M:n taloon kun meidän oma talomme menee rikki. Peikko vastasi neidille että "sitä asiaa täytyy kysyä enemmän M:ltä".
Ja elokuussa sitten...
Eli ensimmäinen kahdenkeskinen livetapaaminen lähes vuoden kirjoittelun jälkeen. Ja sen jälkeen kotimatkalla varovaisia ääniviestejä puolin ja toisin, peläten että kummalta tulee se "tää oli kivaa, Mutta..." Ja muistan vaan hämmennyksen kun M puki sen pelon ensimmäisenä sanoiksi. Olihan se nyt selvää että mä tykkäsin, isosti, mutta mitä hittoa se nyt mun seurassa viihtyy, sellanen ihana tyyppi??
Samalla tapaamisella M tapas mun pikkusiskon ja sen miehen ekaa kertaa muuten. Eli kahdenkesken kyllä joo mutta vähän mausteilla osan aikaa.
2022 Pantterin kanssa.
Olemme kasvaneet ja keskustelleet, ja nämä pari vuotta käyneet parisuhteestamme keskustelemassa ammattilaisen kanssa. Tai ammattilaisen ohjauksessa.
Hoin pari vuotta syöpädiagnoosien varjossa että mä rakastan, mä kaipaan. Mä haluan enemmän suhdeaikaa. Mä haluan yhteisiä leffailtoja, en pelkkää perhepantteria. Mä haluan huomiota. Mä haluan hänet viereeni. Mä haluan sitä ja tätä ja tuota, ja Pantteri ei tiennyt mitä haluaa.
Lopulta 2023 alussa, ehkä jo 2022 lopussa käänsin kelkkani väsytystaktiikan edessä ja rukoilin näissä keskusteluissa että Pantteri sitten päästää vaan irti, koska selkeästi mitään halua ei yhdessäololle ole. Että en mä seiso hänen ja tyttärensä välissä, enkä työnnä perheestä minnekään, mutta mitä järkeä tässä on? Oli ne sitten syöpä1 tai syöpä2 jälkimaininkeja, niin ensin mainittu aiheutti kaksin kappalein pettämisiä. Tottakai sitten tämä syöpä2 oli se kohta missä mua taas työnnettiin syrjään, ja mä päätin päästää niiltä osin irti.
Keväällä 2023 Pantterin aloitteesta sovimme platonisesta suhteesta. Meininki oli se, että M laivalla teki asioita joita en todellakaan odottanut, ja se aiheutti sitten pienimuotoisen "Oho, mä olen muuten muutakin kun äiti"-reaktion. Heräämisen siihen että mä olen kuitenkin myös nainen. Sain kuitenkin täystorjunnan Pantterilta ja keskusteltuamme päätimme että rakkaus on ja pysyy, mutta seksi haudataan. Turha yrittää kun haluja ei Pantterilla ole ja hän etsii muutenkin jotain muuta elämäänsä. Mä olen vaan tämmöinen sivuosassa oleva rakas ystävä käytännössä. Mutta että meillä on lapsi. Meillä on perhe. Meillä on yhteinen aikamme, ja olemme edelleen avoimessa suhteessa oleva polyperhe, vain suhde on muuttunut platoniseksi rakkaussuhteeksi. .jpg)
Siitä sitten 2022 siis M:n kanssa jonkunlaisia livetapaamisia, varovasti ensin perheen kesken.. Sitten muutamia yökyläilyjä. Nyt, muutamia hassuja viikkoja sitten säännölliset yöt, koska.. Me nyt vaan halutaan. Tarvitaan. Koska kaikki ei ole pelkkää ystävyyttä, tekstiä ja viatonta kiinnipitämistä. Ei täysin platonista keskustelua. Kyllä te tiedätte, ne aikuisten hommelit. Ja taisin kertoa siitäkin blogissa....
Tässä kohtaa olen kirjoittanut 2 tuntia tätä tekstiä tarkastellen milloin mitäkin aikaleimaa, somekanavaa.. Pohtien että vienkö tämän loppuun, jätänkö tähän. Lopetanko kirjoittamisen? Kuinka syvälle menen? Ja montako siivua hapankorppua voi syödä putkeen vältelläkseen aivotyöskentelyä. Pitää sulkea pönttöuunin pelti. Silittää kissoja. Paeta ajatuksiaan..
Loikataan tiivistellen vappuaaattoon, joka meni oikeastaan melkein suunnitellusti. M:n piti tulla meidän kanssa tivoliin, mutta muutama muuttuja ja pieni kriisi mun omassa päässä. Pohdintaa siitä, onko meillä oikeasti tulevaisuutta. Isoja tunteita on, halu olla, juu, mutta asiat ovat olleet joiltain osin monimutkaisia, ja mä pelkään jatkuvasti että M vaan jäljittelee jotain mun tunteita ja peittelee omia tarpeitaan koska mullehan on iskostettu vuosien varrella että mä olen aika vaativa, manipuloiva ja muuten vaan kusipäinen ihminen joka ei muiden tunteista piittaa ja sitä rataa. Ja koska mä tykkään ihan helvetisti tosta ihmisestä, niin oon vaikka valmis päästämään irti. Kunhan se on onnellinen. Ja koska.. No. Mä en aina ole. Mä yritän vaan sopeutua siihen että Pantteri on platoninen ja herkkä. Ja Peikko on sopeutuvainen ja itsevarma. Ja mä olen vaan jostain sattumanoikusta näiden kaikien elämässä, enemmän tai vähemmän asioita mahdollistavana välttämättömyytenä. Lapsen äitinä, ajoittaisena siivoojana ja spermapankkina. Sitähän se on. Ei edelleenkään treffejä, parisuhderomantiikkaa ja ajatusta siitä että olisin ihana nainen joka on korvaamaton ja kaivattu.
Mutta mä halusin puhua M:lle isoista asioista, oikeasti ehkä päästää irti. Ja pyysin että tule, tää paska repii meitä rikki. Tehdään päätös et ollaan yhdessä tai ollaan vaikka ystäviä, mutta pidetään kiinni siitä päätöksestä 6kk ilman keskustelua. Ilman jatkuvien isojen asioiden puimista. Otetaan kevyesti. Ei puhuta isoja asioita, ei isoja tunteita. Otetaan semmonen kevyt vaihe, kerrotaan vaan kuulumisia, opetellaan olemaan kevyemmin me?
Ja siihen me tähdättiin. Kevytversio käsitteestä Me.
Ja vapputivoli. Koko porukalla. Ja edelleen mä olin onnellinen että me oltiin kaikki me. Perhe. Outo, ihana polyperhe. Toki Pantterilla oli vähän joku hätänä, mut se sano että sillä on kylmä. Oli muuten oikeasti kylmä ja kostea ilma..
Ja kun tulimme aattona kotiin, M kysyi tarkkanäköisesti et "oliks Pantteri aiemmin nähny meidän suutelevan?"
Eeeehkä? Kai? Me ollaan sitä julkisesti tehty jonkun aikaa.. Onhan se ollut kuvioissa mukana.. Ja sitäpaitsi, emmä ole salaillut mitään? En mä ole sitä tyyppiä joka kiehnää yleensä. Enkä julkisuutelija. Enkä hipsuttelija. Mutta toisaalta, ei mulla ole sellaisia kumppaneitakaan ollut jotka olis sitä kaivannut?
Joten joo. Me aika paljon kosketetaan. Huomaamatta. Pidetään kiinni, silitetään.
Mutta me nähdään vähän. Oikeasti tosi, tosi vähän sitä kahdenkeskistä aikaa. Ei oikeasti mitään jokailtaista sohvannurkassa nyhjäystä, ja sitäpaitsi niistä näkemisistäkin meillä on iso osa vähän muuta kun olemista; me ollaan vasta opeteltu olemaan kahden muuallakin kun abc:llä. Me ollaan vasta opeteltu nukkumaan ihan oikeasti yöllä, niin että ei olla vaan höpötetty koko yötä tai venytetty tekemisiä niin pitkälle että uniaika jää lyhyeksi.
Meillä on yleensä oikeasti tekemisiä päiviksi. Joten.. jos on mahdollista koskettaa toista, niin se tulee sitten tehtyä. Tartuttua kädestä. Suudeltua kaupan käytävällä. Jotain sellaista mikä tuntuu niin luonnolliselta etten enää kiinnitä siihen huomiota juurikaan...
Ja sitten keskusteltiin M:n kanssa taas sitä mitä ei pitänyt; isoja asioita. Aikajanaa meidän elämässä. Sitä, että mä halusin että se sen kaksoisliekki tietää kuka mä olen. Tai että äiti tietää kuka mä olen. Tai joku sellainen, että Jos Jotain Käy, niin mulla ei ole keneenkään kontaktia. Kukaan ei tule kertomaan jos M makaa sairaalassa koomassa. Ja mun paikka olis siellä, odottamassa. Ei ihmettelemässä että ghostasko se kahden vuoden jälkeen viimeinkin... Että olenko mä kuitenkin vaan kuvitellut koko M:n olemassaolon??
Ja M:n menneisyydestä. Ja mä tajusin, kun luin logeja taaksepäin, että se kerto mulle kaikesta. paitsi siitä kaksoisliekistään. Ja sitten kun se tuli mulle ilmi että se ihminen on olemassa, se oli vaan niin jäätävän järkyttävä yllätys. Ei paha asia, vaan hyvin hämmästyttävä, koska tosiaan tiedän että eräs kesätapahtuma on M:lle tärkeä, ja siellä tää ihminen oli mukana. Mutta kun katsoin logeja, siinäkään ei ollut mitään mainintaa koko ihmisestä. Tämä tyyppi tuli mukaan kuvioihin siis vasta livetapaamisten aikoihin ja silloin niin oudossa valossa että mulla oli tekemistä päästä kärryille. Ja aina kun luulin päässeeni niin ehei, olin jo tippunut muhkuraiselle kärrypolulle hyvät tovit taaksepäin.
Mutta mä luotan että M on infonnut nyt jompaakumpaa ihmistä sen verran mun olemassaolosta, että mä oikeasti saan tietää jos jotain käy. Että ne oikeasti tietää että M on mulle tärkeä. Supertärkeä. Ja että mulla on oikeus tietää..
Uppouduin tähän ajatukseen. Oli henkisesti raskasta, mutta antoisaa. Ja jäin pohtimaan kaikenlaista asian tiimoilta, ja kevennetysti kuljin kohti vapun jälkeistä elämää.
Ja kohta alkoi tykitys tiistai-iltana: Pantterilla on paha olla. Kukaan ei välitä. Hänet työnnetään perheestä. Hän on yhdentekevä. Kukaan ei kaipaa. Mä en rakasta, ja hän tappaa itsensä.
niin puun takaa että mä en ollut nähnyt varjoakaan, ainoastaan sen M:n tuoman häivähdyksen, mutta kaikki muu meni ohi.
Pantteri heitti uhkauksensa ilmaan ja sulki puhelimensa.
Päätin että mä jätän tän tähän. Mä en lähde enää kysymään mitä tapahtuu. Tää on pois mun käsistä, muiden ihmisten paha olo. Mä en aiheuttanut tätä. Mä EN aiheuttanut tätä. Apua! Peikko? Enhän mä aiheuttanut tätä? M? Enhän?
Ja kuitenkin se ääni takaraivossa...
Mä soitin Pantterille poliisit. Sen jälkeen soitin siskolleen ja kysyin että mitä oikeasti tapahtui tänään? Sain aika erilaisen version kuin mitä Pantterin kertomista viesteistä.. Ja siinä kohtaa oivalsin, että siellä on niin isoja ajatusvääristymiä, että tämä on pois minun käsistäni.
Helvetillinen paniikki. Ja jälleen kerran vanhan kertausta..
Itku, huoli, hysteria.. Paniikki. Pelko. Syyllisyys. Ajatukset "anna anteeksi, tule takaisin, älä helvetti tee mitään, sinä olet tyttäreni isä, älä jätä meitä nyt." Sanattomat lupaukset maailmankaikkeudelle, että uhraan onneni ja vaikka elämäni, kunhan vain Pantteri selviää ja löytyy ajoissa..
Ja minä menin paikalle vara-avaimellani. Paikalle, jonne löydettäväkseni oli jätetty testamentti. Minä menin ja olin valmis vihani voimalla selvittämään että mistä on kysymys. Mutta löysin vain tyhjän asunnon.
Ja minä en ole erään .. Pienen välirikon jälkeen pitänyt yhteyttä omaan kaksoisliekkiini. Nyt tiesin, etten selviä tästä. Joten soitin. Ja hän vastasi. Kerroin tilannekartotuksen ja sain muutaman vinkin, rauhoittavan sanan.
Ja kykenin taas hetken ajattelemaan järjellä.
Soitin 112, ja minulle annettiin niukasti tietoja. Soitin terveyskeskuspäivystykseen ja sain tietää hänen olevan jo siellä. Menin paikalle. Sain luvan tavata.
"Mitä vittua tämä nyt on Pantteri hei?
Ja seuraavan parin tunnin saldo:
MINÄ olen se, joka on työntänyt koko ajan Pantteria pois, haalinut satunnaisen panon elämäämme parin viime kuukauden aikana ja kääntänyt selkäni koko perheelle ja eritoten Pantterille. Muutama eri tavoin verhoiltu vaatimus jättää M ja sulkea suhde Pantteri-Peikko-meikäläinen-akselille. Mä panen, hän ei. Mä rikon kaiken. Mä olen lopettanut hänen koskettamisensa. Mä olen unohtanut hänen olemassaolonsa. Mä en enää tue häntä.
Ja siihen hetkeen, sen kuplan alle unohtui kaikki se, kuinka minua rikottiin 2021. Siihen unohtui kaikki se, että hän on ollut alkumetreiltä asti mukana siinä miten M on muodostunut minulle tärkeäksi. Kaikki se narsistisuus ja itsekeskeisyys tiivistyi helvetin isoksi kuplaksi ja sulki hänet sisäänsä. Sinne omaan maailmaansa, jossa oli vain petoksia ja valheita jotka suuntautuivat häneen. Vain ja ainoastaan hänen suunnattoman suuri pelkonsa kaiken hajoamisesta..
---Ja silti. Silti siinä on vain murto-osa siitä mitä koin tänä yönä. Mitä kaikkea kävin läpi Pantterin vierellä 2021. Ja syöpien aikaan. Mitä kävin läpi myötäitkuissani hänen tehdessä eroaan ex-vaimostaan. Kun seisoin hänen rinnallaan hänen tapellessaan Sarin kanssa. Kun seisoin hänen rinnallaan kun he olivat ystävättäreni kanssa panneet pari vuotta minua vedättäen ja loukaten.
Ja kaikki ne syytökset...?
Ja siinä minä seisoin. Sairaalavuoteen vierellä. Kertoen että tällä keinoa hän ei saa minua revittyä irti M:stä. Tällä keinoin hän työntää minut irti itsestään vähitellen. Tai ehkä kertariuhtaisulla. Että minulla on onneni, ja sitä ei viedä minulta tällä kertaa pois.
Että sen voi valita, onko osana elämääni tai ei, mutta esteeksi tähän ei asetu yksikään ihminen.
Ja nyt tiedän varmaksi sen, mitä en tiennyt viime perjantaina:
Tässä maailmassa ei ole enää ainoatakaan vuorta mitä minä en siirtäisi, jotta voin olla M:n kanssa.
Pantterilla ei ole pienintäkään kykyä ymmärtää mitä tunneskaalaa vedin läpi siinä selittäessäni hoitajien ja lääkärien kuullen läpi litaniaani petoksista, itsemurha-aikomuksista, uimisista ja kaikesta muusta. Eikä minulla ollut todellisuudessa enää varmuutta yhtään mistään muusta kuin M:stä.
Sillä seuraavalla itsemurha-viestillä Pantterin suunnalta on seuraavanlaiset seuraukset. Ja tästä kiitos M:lle, sillä paremmin en saisi enää tätä turhautumistani, epätoivoani, vihaani, kaunaani ja paskaa puettua sanalliseen asuun enkä käytäntöön:
Minä vien loput Pantterin tavarat ja kämpän vara-avaimen. Minä en enää soita virkavaltaa apuun vaan menen ja vien kaiken mitä minulla Pantterin omaisuutta löytyy, pussissa hänelle itselleen ja ilmoitan:
"Tässä on tavarasi. Anna mennä. Nyt voit lähteä rauhassa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti