El toro

 Olen sanonut useasti varmastikin olevani rakastunut. Olen ihastunut isosti, mutta aina siihen on liittynyt se epävarmuustekijä. Olen kaiken ihastumiseni / rakastumiseni keskellä ollut varma että se ei ole molemminpuolista. Minun kanssani vaan ajaudutaan yhteen. 
Taannoin syksyllä 2019 kirjoitin Peikosta ja Pantterista ja heihin ihastumisesta. 

"Jostain syystä tänään minua kiehtoo tietää, miltä ihmisestä tuntuu olla rakastettu. Miltä tuntuu, kun on olemassa rinnalla joku, joka on valmis tekemään oikeasti mitä vain vuoksesi? Joku joka haluaa suojella sinua kaikelta? Pitää turvassa? Olla lähelläsi? viettää aikaa kanssasi? Jakaa hassuja näkemiään asioita, kertoa omista ajatuksistaan.. Kuulla mitä sinulla on sanottavaa. Kuulla mitä sinulle ihan oikeasti tänään kuuluu."


Meni sitten neljä vuotta, ja nyt minulla on edes pieni, häivähdyksen pieni aavistus asiasta. Koko ajan minä olin se, joka painoi päänsä rintakehää vasten. Ihaili. Piti kiinni. Oli onnellinen että siinä oli joku, joka _antoi_minun_olla_lähellä. Sitä tunnetta on hassua selittää, mutta olin silti onnellinen siitä että olimme me. Siten kuin olimme. 
Nyt voin sanoa rakastavani kumpaakin, edelleen. Mutta se rakkaus on pysyvämpää, tasaista sorttia. Vaikkei se minunkaan osaltani ollut hullaantumista jonka vuoksi olisin heittänyt kaiken menemään, vaan tasaisempaa, jossain määrin epätoivoista kiinnipitämisen (vaan ei omistamisen) tarvetta, sellaista "ole aina minun"-meininkiä, ilman että siellä on sanaa "vain" sanojen "aina" ja "minun" välissä. 

Kirjoitin myös siitä hetkestä kun Pantteri muutti pois. Omista tuntemuksistani, peloistani.. Kaikesta siitä mikä tavallaan kävi toteen ja tavallaan ei. Me olemme edelleen perhe, vaikka asumme erillään. 
Kirjoitin myös paljon hyljätyksi tulemisen pelosta eritoten raskausaikana. Kaikesta siitä kuitenkin päästiin silti irti, yli tai jotain. Pääasia että olemme tässä. 

Minulta on tässä muutamien päivien kuluessa kyselty useaan otteeseen M:n asemasta elämässäni, syistä ja tunteista, muiden tunteista ja kaikesta kummallisesta. Osaan olen osannut vastata, osaan en. Osaan yritän vastata nyt. 

Kuten sanoin, en hullaantunut kerrasta vaan hän nappasi palasia sydämestäni ja sielustani vähän kerrallaan.. Minä vain heitin sisään tinderiin hakemuksen että kelpaisinko, kun toinen etsi tekstarityttistä. Siitä lähtien hän otti minut osaksi arkeaan, kertoi fiiliksistään, siitä elämästä mitä oli. Ensimmäiset viestit vaihdettiin 10.9.2021.Tai hän laittoi kuvansa.. "Selfie ihan catfish prooffina". 
Hän teki tuolloin kolmivuorotyötä, satuin itsekin johonkin syyskuiseen iltaan heilumaan iltapuoleen töissä. Tiesin että ollaan samalla aaltopituudella kun sain viestin "Muista, paloiteltu ihminen on silti kaatopaikkajäte vaikka mieli tekee laittaa bioon." Ja viikkoa myöhemmin keskustelimme jo vitamiineista joita ruuasta saa. Kolmivuorotyö hajotti häntä, ja aika pitkälti se oli aluksi sitä arjen höpinöiden jakamista kuvin ja sanoin. Mutta jostain syystä heti alusta asti äärimmäisen luontevasti ilman ihmettelyjä. Muutamia tarkentavia kysymyksiä puolin ja toisin. 
20.9 siirryttiin näemmä tissikuviin, tosin paita päällä. 
23.9 kumpikin hajoaa elämäänsä, joten M haluaa muuttaa askolaan hippitilan farmariksi ja mä yli-kiiminkiin sukujuurille. M: "no en mä kyl tyrmää suoralta kädeltä, mut toivoin eteläsuomea ihan logistiikan kannalta. Emme tarvitse kuin toisemme jne mut tässä Lahden ja Helsingin välissä on vielä mukavia kyliä". 29.9 päästiin jo jauhamaan poliittisia elokapinasta.
Lokakuun alussa nakkasin "Minun tarpeeni rakkaussuhteessa"-kyselyn ja vertailtiin numeroita kun kumpikin täytti tahoillaan.. 
11.10 M: "Huomenta rakas". 
Ja siitä eteenpäin onkin käytännössä katsoen jatkuen viestittely täsmälleen samalla tasolla tähän päivään, siihen on vaan tullut lisää vivahteita ja tietenkin sitten kesällä viimein ne livetapaamiset. 

Kun joku kysyy että miksi, en minä osaa kertoa. Siksi että tiesin heti että tuo on minun ihminen. Sellainen, josta haluan jollain tasolla pitää kiinni. Ja tutustua enemmän. Aina vaan enemmän ja enemmän. 
Ja oikeastaan tässä viikon sisällä olen alkanut vähän enemmän oivaltaa sitä ymmärtämistä.. Meillä on ihan erilaiset taustat, aivan erilainen elämä. Erilaiset elämänkokemukset. Eri diagnoosit.. Mutta meillä on muutama yhteinen tekijä, joka tuo sen että meillä on kyky ymmärtää tietynlaisia piirteitä toisissamme. Suurimpana ehkä se, että on selkeästi olemassa "mennyt minä" ja "nykyinen minä" ja prosessi on nähtävissä / kuvailtavissa. Aika x sitten "minä en ollut minä" on ollut aika kantava teema tietynlaisissa keskusteluissa. 
Jossain kohtaa heitin kaikki kortit tiskiin enemmän tai vähemmän alitajuisesti; että jos minä annan tämän ihmisen nähdä kaiken, ja se silti haluaa minut, se on tuossa jäädäkseen. Ja toki tie on ollut kivinen ja kamala, mutta silti mulla on aika iso usko siihen että M on halunnut itse olla tuossa, tietää, tuntea, rakentaa sitä mitä olemme kutsuneet sanalla Me. 
En tulisi varmaan eritelleeksi edes miksi me olemme me, ellei sitä joku kyselisi. Tai että mikä kiehtoo, koska ei sillä ole oikeasti väliä. Kiehtoo vaan. Suuresti. 

Tänään keskustelin Peikon kanssa. Kyselin että häiritseekö häntä se, että käyttäydyn M.n kanssa eri tavoin kuin mitä Peikon tai Pantterin kanssa. Ei tuntunut häiritsevän. Odotukset ihmisille ovat erilaisia, keskenään jne. Joten ehkä tässä kohtaa pitäisi vaan antaa mennä. Nauttia siitä että on joku, jota ei ihan joka hetki _tiedä_ menettävänsä. Pelkään kyllä, mutta sellaista varmuutta siitä lähdöstä ei ole.  Sekin on kummallista. Vielä hetki sitten se kuitenkin olen ollut minä joka on päästämässä irti koska asiat ovat hankalia, koska asiat ovat monimutkaisia. 
Mutta todellisuudessa meidän ei vaan pidä keskustella Isompia Asioita lyhyellä tekstikommunikaatiolla, mikä on kyllä sangen mielenkiintoista tämän suhteen alun realiteetit huomioonottaen... 
Mutta niin. Isot Asiat pitää puida livenä tai harkitulla, pitemmällä tekstillä eikä paniikkireagoinnilla. Ja siinäkin se yksi yhdistävä, ja samalla kertaa erottava tekijä; samankaltainen reagointi, väärinymmärtäminen ja ties mitä. Minä vaan reagointini johtopäätöksellä päätän lopettaa kaiken koska onhan se nyt kaikinpuolin absurdia ja typerää että minä taas kerran uskoin että joku voisi rakastua tuollatavoin minuun.. Ja sitten hän panikoi. Ja selittää. Liikaa. Sitä mitä olettaa että haluan kuulla. Tai mitä hänen pitäisi kertoa.. Ja sitten mentiinkin isosti metsään ja sitä saadaan paikata tuntikausien maraton-keskusteluilla joidenka jälkeen yksikään asia ei ole yhtään selvempää, molemmat on päätetty että ei tässä ole järkeä ja luovutetaan. Ja sitten tuijotellaan vaan toisiamme että "mutta kun."
Eikä mitään järjellistä syytä ole jatkaa. Ei yhtään mitään järjellistä.. Vain järjetön halu saada toimimaan asiaa joka näyttäytyy mahdottomalta ja hankalalta ja joka tuntuu siltä että koko maailma on vastaan. 

Silti se hetki kun katson M:ää silmiin, minun on mahdoton päästää irti. 
Hän on ollut minulle vihainen. Niin järjettömän vihainen että silmissä paloi tuli. Ja silti.. Siinä hän oli. Eikä mennyt pois. Oli vain ja oli vihainen toiminnastani. Ihan käsittämätön otus.. 

En oikein voi mennä enempää yksityiskohtiin, mutta se, millä tavalla hän on muokannut itseään olemaan se mitä nyt on, vastaa aika pitkälti sitä prosessia mitä minä olen tehnyt. Sillä erotuksella että minun pitää hajottaa itseäni osiin ja kasata uudestaan, sillä en ollut varautunut oikein tämmöiseen. Eikä hän ole tainnut myöskään ehjin nahoin tästä selvitä. Ikuinen muutosprosessi, ehkä. 

Mutta ... Vaikka ei saa koskaan sanoa asioita varmaksi, minusta silti tuntuu että tällä kertaa minulla on käsissäni jotain mistä en halua päästää irti. Mikä tuntuu oikealta kaikessa hankaluudessaan. 

Fear Of  Domination - El Toro

It's just you and me in this cage

Beauty and the beast in our grand parade

That makes us whole and born again

But nothing comes without a sacrifice

No smiles without bloody cries

We cannot run this out, no!

So we choose to fight!

Let me be the sacrifice we need

We both know this is how it should be

We both know this must be done

So please end this game my love

El Toro motherfucker!

El Toro motherfucker!

You say I'm crazy but I am fine

It's moments like these that prove I'm right

No one tells me what I can do

I'm a man

I'm a bull

I'm a motherfucking beast

Let them see what we have become

See the blood

See the pain

Everything they've been waiting for

Our crimes were a total fucking mystery

That still stain our history

And so we found ourselves standing here

At the battlefield that some might call love

Let me be the sacrifice we need

We both know this is how it should be

We both know this must be done

So please end this game my love

My last assault is here

The red curtain evades

And the audience yells:

"Olé!"

These words have meant something

I must be more than nothing

Anything you say, everything we were

Must be worth something

Let me be the sacrifice we need

We both know this is how it should be

We both know this must be done

So please end this game my love

My last assault is here

The red curtain evades

And the audience yells:

"Olé!"

These words have meant something

I must be more than nothing

Anything you say, everything we were

Must be...

End this now