Joyride

 Hassua, miten koko kommenttikenttä täyttyisi milloin mistäkin negatiivissävytteisistä kommenteista jos kaiken päästäisi läpi. Ymmärrän, että kaikkien elämä ja mielipiteet eivät voi miellyttää kaikkia. Sen sijaan en ihan täysin ymmärrä miksi palata takaisin lukemaan jos ei miellytä? 
Ymmärrän, että joku kokee kateutta toisen elämäntyylistä.. Mutta sitä en ymmärrä mitä se keneltäkään on pois mitä toisella on? Ei se, mitä minulla on, ole todennäköisesti sinun vaikka minä menettäisin / olisin koskaan ollut saamatta omaani. 
Ei se enää satu, että ihmiset sanovat mitä tahansa satuttaakseen, mutta se silti hämmästyttää ja vähän kyllä ärsyttää, koska jälkikasvuni pitäisi kyetä elämään maailmassa jonka jätämme jälkeemme. 

Pohdiskelen kyllä ihan liikaa, yliajattelustakin voi syyttää toisinaan. Joten kun saan kommentteja aiheesta "no nyt se helvetin polyhuora on keksinyt itselleen mielikuvituspoikaystävän", en oikein tiedä mitä pitäisi ajatella. Onneksi seuraavat kommentit avasivat suuntaa minne lähteä. 
Jäin sitten pohtimaan asioita useiltakin kanteilta: Entä jos minä olenkin keksinyt M:n? Jos minun aivoni ovat viimein sillä tasolla että ne ovat ottaneet vallan ja keksineet tavan saada minut lopultakin onnelliseksi ja hämmentyneeksi? Mutta pahintahan ei ole se, että minä uskoisin aivojeni kykenevän niin tekevän, vaan että lähipiirini jakavat saman hallusinaation. 

Toisaalta, olen epäillyt kovasti että onko M kuitenkin narsisti, vai minkä sortin hullu sieltä paljastuu sitten "lopulta"? Kaikenlaisia skenaarioita olen miettinyt itsekseni ja varmaan aika monen ystäväni kanssa siihen pisteeseen että olen saanut sitä kuuluisaa VIRTUAALISTA HUUTAMISTA ja kivahduksia aiheesta "etkö sä nyt vaan voi olla onnellinen". No helkutti, en ku en ole tottunut semmoseen. Mä olen aina onnellinen hetken. Aina kun joku hymyilee mulle. Aina kun nään sen leskenlehden. Aina kun Peikko keittää puuroa. Aina kun mulla on häntäkomitea vastassa kotona. Mä olen paljon onnellinen!
Mutta parisuhteellisesti, ihmisen olemassaolosta? Joo, olen mä siitäkin ollut. Mutta se että koen riittäväni jollekin? Että joku ei (vielä) ole mitään sellasta vailla musta että tietäisin selkeästi? Että se hymyilee kun se näkee mut? Että se tosiaan _näkee_mut? Kaikki puolet ja on tossa? Se on hämmentävää. Se on samalla aaltopituudella monella tavalla. Ja sitten se lentää niin omissa sfääreissään että mä vaan tykkään katella sitä. Mä tykkään kaikesta mitä se tekee, eikä mikään vielä ärsytä. Edes se ettei se ole tässä. Eikä se että se on. On vaan se tyhmä tila että moni asia tuntuu toissijaiselta sen rinnalla että voi kuunnella toisen höpötystä. Sillee kuten syöminen. Nukkuminen. Itsensä sivistäminen. Ihmiset ympärillä. 

Mutta hassuinta tässä on se että vaikka se oliskin mun omaa mielikuvitusta, se ei lopulta taitais ahdistaa mua juurikaan. Jos mä saan pitää tästä tunteesta kiinni ja olla sitten rakastunut narsistisesti oman mieleni tuotokseen niin mitä väliä? Mitä sillä oikeesti on minkään kanssa tekemistä? Kyllä mut joko joku sieltä tiputtaa joskus, aivot luovuttavat tai sitten keksivät asialle vaihtoehtoisen lopun. Kyllä te varmasti siitä kuulette. Siihen asti...? Join the joyride.