Miksi?

 Kysyin M:ltä kutakuinkin näin "Kerros ajatus ilman pohdintaa, ellei sitä oo aiemmin jo ollut. Ja ilman et ajattelet miksi kysyn. Älä analysoi.  Kerro puhtaasti ensimmäinen ajatus: Miks me ollaan yhdessä?" 

M:
"Koska mä rakastan sua."
Ja lisäyksensä tovin päästä: "Ja sit M luetaan se teksti oikeasti... Me ollaan yhdessä koska me ollaan rakastuneita".

Mielen ihmeet -sivustolta löysin tekstin siitä, mitä eroa on rakkaudella ja tarpeella. Monesti olen ollut sitä mieltä että rakkaus ei kuole, se vaan muuttaa muotoaan. Ja että vaikka romanttinen puoli katoaa, ihmiset jatkavat yhdessä monista syistä, kiintymyksestä, tarpeesta.. Eikä se huono vaihtoehto ole, ei lainkaan. 

Viime aikoina olen joutunut pohtimaan paljolti sitä, kuinka epätasa-arvoiseen asemaan laitan muut kumppanini kertomalla että rakastan heitä kaikkia mutta vain yksi on sellainen johon olen rakastunut sellaisella päätä sekoittavalla hölmöllä tavalla. Ja koska mun oma päänsisäinen maailma ei oikein ota vastaan sitä, että tilanne on molemminpuolinen, vaatii se ajatustyötä ihan liikaa jotta voisi vaan leijua jossain onnellisuuden eri sfääreissä. 
Olen kuitenkin onnellisessa asemassa siksi että mulla on kolme kumppania jotka kaikki kykenevät keskimääräistä parempaan itseanalyysiin, ja heillä on kaikilla erinomaiset keskustelutaidot ja melko hyvä tunnesanasto. 

Psykologi John Bradshaw’n mukaan kestävä parisuhde edellyttää sitä, että käydään läpi rakastumisvaihe eli siirtymävaihe ja saavutaan sitten “kumppanuuden” vaiheeseen

Eilen keskityin aika paljon miettimään Peikkoa. Meillä ei ollut rakastumisvaihetta, mutta meillä on alusta asti synkannut hyvin. Arki on tappavaa ja totuuden nimissä väsyn siihen miten asiat hoidetaan. Tai jätetään hoitamatta. Jaksamistani on auttanut isosti se, että olen opetellut keskittymishäiriöiden kirjosta kaiken mitä olen saanut käsiini. Apua en ole löytänyt, mutta olen silti saanut ymmärryksiä ja oivalluksen hetkiä, ja tavallaan yrittänyt kääntää esiin ajatuksiini niitä asioita jotka sieltä nousevat Peikon vahvuudeksi nimenomaan Add-puolelta. 

Käytännössä tulin siihen tulokseen että meillä ei ole koskaan tylsää hetkeä. Näiden yhdessä oltujen 11 vuoden, ja niitä edeltävien "kaverivuosien" aikana meillä ei ole ollut hetkeäkään että olisimme turruttaneet aivomme ja tuijotelleet telkkaa yhdessä vältelläksemme yhteistä aikaa. Peikko aikanaan tuumasi mattopyykillä "siitä erilaisesta laatuajasta" ja sitä meillä on; meidän vahvuutemme on se että teemme yhdessä ihan mitä vain. Ja joustamme. Molemmin puolin. Teemme asioita jotka ovat toiselle tärkeitä ja toiselle epäolennaisia. Mitään suurta intohimonpaloa meillä ei ole esim. yhteiseen tanssiharrastukseen, geokätkeilyyn tai Padeliin. Me vaan viihdymme yhdessä, meillä on samankaltainen huumori, ja me osaamme nähdä mikä toisen silmään osuu ympäristöstä. Se jos mikä on yhdistävää. 
Olen siis mr. Bradshawn kanssa vahvasti eri mieltä kestävän parisuhteen edellytyksistä. 
Ja totuuden nimissä on sanottava että kyllä suhteeni M:ään on huomattavasti epävakaammalla pohjalla kuin suhteeni Peikkoon. Peikon kanssa toki on se keskinäinen kommunikaatio kertomisine ja kertomattajättämisine aika hyvin hioutunut tässä vuosien aikana yhteen. Ei saumattomasti, mutta.. No. On vain. Ja harvoin tulee mitään pomppuja ja yllätyksiä. Tasaista, turvallista ja jossain määrin vakaata. 
Mutta toisin kuin viime viikolla jonkun naistenhuoneen pohdinnassa; en ole menossa minnekään siksi että peikko on "ihan hyvä mies mutta kaipaan enemmän". Otan ne lisämausteet sujuvasti nimenomaan lisukkeina muualta. Peruskallio on nimenomaan kyllä se rakkaus, tasainen suhde jossa saa kipuilla puolin ja toisin, mutta se toinen rakas, ihana takkukarvainen mörrimöykkypeikko jonka kanssa voi tehdä kaiken. Kiitos että olet mun. 

"Rakkauden sekoittaminen tarpeeseen on hyvin yleistä. Moni teini-ikäinen aloittaa suhteen siksi, että heidän ystävillään on jo kumppanit ja koska heidän mielestään on parempi olla suhteessa edes jonkun kanssa, kuin joutua kestämään yksinäisyyttä, pelkoa tai torjuntaa. Tämä osoittaa sen, kuinka tarve voi tehdä meistä henkisesti riippuvaisia jostakusta toisesta."

Rakastumista ei siinä määrin ollut Pantterinkaan kanssa, oli ystävyys. Huoli. Laastari. Kantaminen eron läpi. Yhteenhioutuminen. Luottamuksen säröily. Paikkailu. Lisää säröjä. Uudelleenpaikkausta. Uuden perustan etsimistä.. Ei niinkään vakaata ja tasaista vaan enemmän sitä jatkuvaa etsimistä, jatkuvaa reagointia. Ei mitään dopamiiniryntäystä aivoihin toisen kanssa olemisesta, vaan tasainen hyvä olo siitä kun kaikki menee painollaan. Ja onnellisuus siitä että Peikko ja Pantteri ovat ystäviä, perhettäni.  Mutta käytännössä mä uskon että Pantteri ja mä ajauduttiin yhteen juuri siksi että olin sillä hetkellä suojaverkko johon pudottautua edellisestä suhteesta. Lähtökohtaisesti sellainen ei kanna pitkälle.. Ja meillä on siksi ollut kaikki se mitä on ollut. Mutta toisaalta: mä en ollut se rakastumisen kohde johon upottautua, vaan se pohja oli ystävyydessä ja huolehtimisessa joka olisi ollut olemassa myös ilman sitä romanttista virettä mikä syntyi matkalla. Nimittäin edelleenkään Pantterin edellinen suhde ei loppunut minuun vaan kahden ihmisen yhteensopimattomuuteen. Minä vain osoitin sen lopulta että Pantteri on väärällä tiellä. 
Mutta yhtäkaikki, olen onnellinen lopputuloksesta. Hän on minun. Kaikkine karvoineen ja pilkkuineen, jotka joskus tuntuvat olevan liikaakin käsiteltäväksi. Mutta silti: Minun. 

Koska rakkaus on vapautta, riippuvuus on este rakkaudelle ja sitä tulee oppia käsittelemään. Vapaus tekee meistä vahvoja, riippuvuus etäännyttää meidät rakkaudesta.

M on sitten se puhtaasti rakastuminen. Ei hullaantuminen kerralla, vaan pitkälti tutustumista, sitä että hän niivitti itsensä hiljalleen elämääni. Osaksi tätä kaikkea hullunmyllyä ja arkea. Osaksi minua ja päänsisäistä maailmaani. 
Olen kuitenkin selkeästi riippuvainen. Annan hänelle vapauden, minulla on omani. Mutta silti olen riippuvainen kaikesta hänessä; ei niinkään mitään taloudellisia jne sidoksia, vaan ihan puhtaasti se neurokemiallinen tuuba mitä niskaan lävähtää kun hän on olemassa. Narkkari on aina riippuvainen aineestaan. 

"Emotionaalinen energia, jonka yritämme “säästää” pitämällä tunteemme sisimmässämme, luo vain pohjan huonoille siteille. Tulos? Kertakäyttöiset ihmissuhteet, jotka tulevat ja menevät eivätkä koskaan pääse pintaa syvemmälle. Toisin sanoen me yritämme minimoida ristin tulla loukatuiksi; tyydymme harmittomiin ihmissuhteisiin onnellisuuden sijaan. Haluammeko kuitenkaan elää tällaisessa jäätävässä sisääntuloaulassa? Kannattaako se tosiaankin, ettei anna minkään aidon itää ja tarttua kiinni?"

Jossain vaiheessa päätin että en halua tätä. En halua rakastumisia, ajatusten sekoilua. En halua itseni hajottamista palasiksi. En selviä tämmöisistä kun ei ole kokemusta. En en ja vielä kerran en. Ja pyristelin irtikin.. 
Mutta tässä ollaan. Ja ihan totta: harmittomat ihmissuhteet ovat ihan jees. Mutta nyt tässä kohtaa ajattelin lähteä siitä sisääntuloaulasta syvemmälle seikkailemaan. Aika kammottavaa, mutta katsotaan mitä kaikkea täältä löytyy.. 
Ongelma vaan on se oma pää. Minä en oikeasti tiedä, onko tämä aitoa. Vai olenko (Kiitos C tämän aamun keskusteluista. Sekä sulle että sun timmille perseelle tietenkin.) vain jälleen kerran manipuloinut jonkun ihmisen kiintymään itseeni. Jonkun joka ei uskalla lähteä, joka ei ajoissa päästä irti ja pääse karkuun?  C osoitti mulle kyllä että käytännössä mä olisin voinut jo lähteä sille tielle, joten oli vähän oman toiminnan tarkastuksen paikka. Mutta ei, mä oikeasti halusin karkuun, pois. En jojottaa ja pomputella vaan oikeasti päästää irti. Se että tartuin kiinni, oli täysin, vain ja ainoastaan M.n toiminnan ansiota. Ei oman, tietoisen tai tiedostamattoman, manipulointitaitoni käyttämistä. 
Mä olen onnellinen että mulla on ystäviä jotka vaativat ja haastavat mua kohtaamaan mun päänsisäisen maailman eikä vaan tyytymään tasaiseen itsepetokseen.