Pari suhdetta

 

"Miksi se on sen kans?"

Siksi, ettei se tiedä muuta mallia. Siksi, että ihmiset ovat mitä ovat, ja kuvittelevat tosi usein että tällee tän kuuluu mennä. Ne pitää rakkautena riippuvuutta ja yhteenkasvamista. Ne pitää rakkautena sitä että selvitään kaikesta paskasta yhdessä mitä ite on kipattu siihen esteeks ja rämmittäväks läpi.  Harva niistä esteistä pariskunnilla on tullut eteen ihan vaan koska elämä. Eli syövät ja tämmöset. Sitten on ne pariskunnat, jotka eivät ymmärrä erota, vaikka oikeasti ei vaan enää ole mikään hyvin. Jääräpäisyyttään?
Koska ne ei oikeesti tiedä muusta. Ne vaan on, koska on oltava joku ja lopulta asiat on hyvin koska toinen ei juo. Toinen ei lyö. Tai on ekaa kertaa kumppani jolta saa hyvää seksiä. Tai joku joka on kotona eikä aina tallilla tai padelissa. Kai.

Oikeasti en tiedä miksi ihmiset on, tiedän vaan miksi itse joskus olin. Tiedän, mitä olen menneisyydessä luullut hyväksi suhteeksi; että minä ansaitsen aina vähän paskaa kaikesta mitä olen, kaikesta mitä ajattelen. Että en minä voi koskaan olla täysin onnellinen. Kukaan ei ole.

Eikä media ole koskaan helpottanut. Rakkausromaaneista puhutaan halveksuvasti, yritetään normalisoida ei-toimivia parisuhteita että saataisiin ihmiset olemaan onnellisia sen verran että syntyvyyttä on, että ihmiset edes säilyisivät.

"Näin pariskunnat oikeasti nukkuvat". "Näin monta kertaa keskiverto pariskunta harrastaa seksiä per viikko". "Keskiverto pariskunta suutelee noin 8 kertaa päivässä".

Aina verrataan keskivertoon. Ja oikeasti ne ovat haastattelututkimuksia, jossa kaikkien on lyötävä lisää vettä myllyyn ettei vaan olla huonompia kun muut. Ainoa mikä ei valehtele, on erotilasto. Erotilasto vaan ei lopulta kerro eron todellisia syitä, kertovat kuitenkin että pariskunta jossa toisella on adhd ja toisella ei, päätyvät todennäköisimmin eroon kuin ei-adhd:t.
Miksi? No varmaan siksi että ei muisteta suudella 8 kertaa päivässä. Nukutaan liian lähellä, koska adhd-mies kaipaa tietynlaista kosketusta, hellimistä, enemmän kuin ei-adhd. Ja seksikin vaatii adhd:lta ponnisteluja että jaksaa keskittyä ja pitää mielenkiinnon yllä, joten ei sitäkään touhua muista ja jaksa edes viikottain ylläpitää.

Ja sitten haikaillaan menneiden aikojen perään. Silloin kaikki oli paremmin, sai hakata vaimoa rauhassa ilman että se lähti omalta kylältä minnekään. Eikä ollut adhd:takaan, oli vain hysteerisiä naisia ja peräkammarin poikia.
Mutta sitten oli niitä päättäväisiä pariskuntia jotka menivät yhteen ja pysyivät yhteen. Enkä mä usko että siinä oli diagnoosilistauksista kyse, vaan siitä, että silloin tutustuttiin toiseen ihmiseen ja sen tarpeisiin, kun ei oikein ollut muutakaan. Oltiin tiedonjanoisia, oltiin omia itsejämme, eikä aina vertaamassa muihin. Verrattiin leivosten ulkonäköä eikä seksin määrää. Mokkapalojen myyjäisten menekkiä eikä suutelun kellottamista.

Jos koko elämä on elämän suorittamista, sitä että tekee kuten muutkin, pyrkii tavoittelemaan elämää jollaisen kuvittelee olevan itselleen hyvä, suorittamaan tietyt pisteet ja pyrkimään siihen että on kaikki se mitä media painottaa, onko se sitten oikeasti onnea? Onko se jotain millä saa itsensä tyytyväiseksi? Onko se jotain, millä saa taiottua menneet menneeksi ja itsensä ehjäksi? Suorittamalla elämää?

Kaksplussa julkaisi nettijulkaisuna jutun meistä uudelleen. Kommenteissa oli kaikennäköistä, mutta ennenkaikkea kummastelua siitä että tämmönen ruma ihminen vetää puoleensa tollasia rumia ihmisiä ja useitakin vielä. 

Jäin pohtimaan toki pinnallisuuksia, mutta myös niitä asenteita kommenteissa että "hyvä että yhdenkään miehen kanssa pärjää". Ei sillä asenteella varmaan se suhde kyllä kukoistakaan. Toistuva teema kuitenkin läpi kommenttikentän; halutaan itselle onnellinen parisuhde, hyvännäköisen kumppanin kanssa. Miksi tolla on jotain mitä mulla ei ole vaikka mä teen paremmin kun toi?

Totta. En oo fitness, enemmän fatness. Kipu näkyy silmistä, elämäntavat on vähän perseellään. Mitään suorittamisia ei oikein jaksa, makaan läskeineni sohvalla kun mies tulee kotiin. Tai sitten makaan kipuisine läskeineni sängyllä toisen miehen kokatessa kun toinen mies tulee kotiin. Paskaa, mutta arkea.
Ja vastapainoksi siellä on niitä päiviä kun odotan kumpaakin lasagnevuooka höyryten ja pahoittelen että jomman kumman on taas pestävä uuni kun minä vähän kokkailin. Ja silloin minulla on kaksi virnuilevaa miestä vitsailemassa siitä kumpi saa kunnian siivota jäljet ja kumpi kustantaa  uuden pullon uuninpesuainetta. Ei suinkaan hapannaamoja ilmoittamassa että makarooni keitettynä on ihan kiva juttu niin ei tarvi aina mun jälkiä siivota. Eikä kipupäivinäkään käydä vittuilemassa sängyn vieressä vaan kysymässä onko joku särkylääke mitä tarvitsen. Ja nykyään M:n astuttua elämään myös "Onko jotain erityistä vai vaan kivut?"

Mä olen yrittänyt parantaa käytöstäni, yrittänyt jättää menneitä traumoja taakse. Yrittänyt olla peilaamatta koko elämää muihin, koska sillä ei saavuteta mitään kivaa. Se vaan sattuu kaikkeen ja kaikkiin.
Mä en ole sitä oikein osannutkaan, joten mun on helppo sanoa. Edes kouluaikoina en ymmärtänyt että olisi pitänyt osata olla kuten muut, käyttäytyä kuten muut. En osannut, en ymmärtänyt, joten en käyttäytynyt. Olin ja elin, tein mitä halusin. Ja ei, ei se aina ollut hyvä. Vaikeimman kautta satutin monia ihmisiä ymmärtämättömyyttäni. Mua kohtaan oli mm. kumppaneilla odotuksia, jotka rikoin. En satuttaakseni, kuten jokainen lehtiotsikko pettäjistä huutaa, vaan koska en ymmärtänyt.

Mutta vanhemmiten olen viisastunut ja oppinut tasapainoilemaan omien halujen, oman kapinani ja olemiseni kanssa, sekä toisten tarpeiden. Suorittamisen ja kipujen. Traumojen ja kommellusten. Kaiken.
Mutta ennenkaikkea olen oppinut olemaan peilaamatta mennyttä nykyisyyteen; ei ole asioita joita mun olis pitänyt tehdä toisin. Olis pitänyt silloin, mutta millään tasolla just nyt, tässä hetkessä, en voi korjata mitään mennyttä. Mä en voi oireilla menneistä suhteista, menneestä elämästä nykyhetkessä. Mä en voi olla yks hiton iso, valuva haava. Mä oon vaan mä.

Enkä mä jaksa suudella kahdeksaa kertaa päivässä. Se ei oo mun juttu. Vieläkään. Mut mä oon onnellinen, ja mä uskon että suurimmaks osaks mun kumppanitkin on, koska mä kuuntelen, välitän ja haluan olla tässä. Haluan tuntea, haluan ymmärtää. En vai olla siksi että ois joku vierellä etten ois yksinäinen.