Lähdin eilen "elämää ja ajatuksia tekstiksi" -ryhmään. En varmaan muuten ikinä olisi tullut menneeksi sellaiseen, mutta kun tuttu ohjaaja mainosti sellaista pitävänsä tänä keväänä niin.. Niin. Ja mullehan tietenkin tekstin tuotto on suht helppoa, ja viime aikoina äitiyden keskellä tuntuu että oma sanavarasto katoaa hiljalleen, oma tunneilmaisu katoaa samaa tahtia kuin lapsella se kehittyy. Se, että lapsi sanoittaa omia tuntemuksiani paremmin kuin minä itse, ei olisi niin traagista ellei lapseni olisi tosiaan vasta viiden vanha. Eli oli pakko alkaa etsimään keinoja parantaa omaa itseilmaisua. Keinoa päästää kaikkea sitä ulos mitä on pään sisällä, ja blogissa on pienimuotoisia esteitä, kuten ne lukijat. Mitä voin sanoa ilman että luen sitä facebookin naistenhuoneista... Ei se arvostelu haittaisi. Ei kommentointi. Mutta vääristely, väärintulkinta, se, että otetaan irralleen asioita asiayhteyksistä. Tai heitetään 12 vuotta sitten ilmoille heitetty ajatus kiveen hakattuna faktana ja muuttumattomana osana persoonani. Niin se ei mene, ei lainkaan.. Kaikki kirjoitettu ei ole kiveen hakattua. Ei elämänohjenuorasta väännettyäkään. Se kaikki on osa minua, osa mennyttä. Osa aivoja, ajatuksia, osa sitä mitä olen ollut, osa sitä mitä minä olen nyt.
Mutta ryhmässä kirjoitan vain itselleni. Keskustelua kirjoituksista on, ja rakastan kuulla muiden elämästä, muiden ajatuksista. Bloggaajasta tulee helposti mieleen että tarve on puhua vain itsestään, olla itsekeskeisyyden huipentuma, koska nämä ovat minun elämääni, minun ajatuksiani, minä minä minä.. Mutta. Ihmisessä usein tuppaa olemaan muitakin puolia.
Mutta eilen kirjoitin vastauksena kysymykseen "Mitä haluaisin tutkia, kehittää, muuttaa elämässäni" vastaukseksi näin:
"Moni asia on just nyt hyvin. Jos jotain pitäisi muuttaa, on se niinkin pieni asia kuin oma asenne itseä kohtaan.
Pitäisi osata olla armollienn kaikissa niissä väärissä asioissa joissa on itseltään vaatinut liikaa. Ja vaatia enemmän niissä asioissa kun on antanut mielensä vaeltaa kuin ellun kuuluisien kanojen..
Hiljalleen löysin itsestäni uudelleen mustasukkaisen puolen. Sen olisin taas valmis hautaamaan, sillä se muistuttaa minua siitä etten vuosien, ehkä vuosikymmentenkään taistelujen jälkeen usko olevani riittävän hyvä."
Ja siinä kohtaa katkesi ajatus, koska oikeasti minulla ei ole mitään sanottavaa asiaan. Otin tatuoinnin aikanaan. Se on aika samanlainen kuin muilla naisilla, samoja aikoja otettu; "Sinä riität". Taustalla itselläni on kuitenkin vähän toisenlaiset sanoitukset vaikka ajatus on sama. Useimmilla hentoinen tatuointi tulee Mikko Harjun biisistä "Sinä riität". Sen sanoitukset menevät näin;
Ja katsot lempileffoja
Ja notebookin lopussa
Kyyneleet vierii poskillaSunnuntai-illat kotonaTuntuu maailmanlopultaKun yli kakskyt vuotiaanaJoudut yksin nukkumaanLiian monta tyhjää arpaaEikä yhtään voittoaMut mä lupaan
Sinä riität, sinä riität
Olet kaunis juuri noinJa sä löydät vielä jonkunJoka ei koskaan mene poisSinä riität, sinä riitätOlet täydellinen noinAurinko nousee, aurinko laskeeMut hymys aina loistaa voi
Omani on tosiaan Mokoman samannimisisestä biisistä, eli "Sinä riität". Sama aihepiiri ehkä, mutta.. Tunnelma on hyvin eri. Henkilökohtaisempi.
Saat olla juuri tuollainenEn tahdo valmistaTahdon sinut heikkouksineen
Sinä riität minut täyttämään
Ongelmani ei niinkään enää elämässä ole ollut se, ettenkö tietäisi olevani hyvä ja riittävä tietyissä asioissa. Ammatissani, äitiydessä, ystävänä, eri rooleissa toimiessani. Ongelma on ollut että en ole ollut oikein ihmisenä, roolittomana itsenäni riittävä kenellekään. Aina joku on jotain vailla.
Todellisuudessa Peikko taitaa olla ensimmäisiä ihmisiä joka on hyväksynyt minut tämmöisenä kuin olen, hyvinä ja huonoina. Tai lähinnä Peikko oli ensimmäinen, joka näki kaiken, mutta päätti olla piittaamatta huonoista, ja nähdä hyvän. Rakastaa huonoista välittämättä. Ja siksi hän on peruskallioni, hän on se joka opetti hyväksymään itseni tämmöisenä. Epätäydellisenä.
Sitten, onneksi vasta vuosia vuosia myöhemmin tuli M. M on se, joka näkee kaiken. Joka rakastaa sitä huonoakin, ei pelkästään katso sen ohitse ja lävitse. Ihminen, joka aidosti täydentää sitä, mitä olen. Hyvässä ja huonossa. Todennäköisesti huonoina päivinä olemme järkyttävä pari, en kestäisi kumpaakaan meistä huonona päivänä yksin jos sattuisin olemaan ulkopuolinen. Saati että meitä olisi kaksi vastassa. Ilkeitä, sarkastisia kusipäitä. Itsekkäitäkin, joo. Kaikkea sitä mitä minusta on luonnehdittu, myönnän olevani. Ja kaikki se, mitä minulle vakuuteltiin M:n olevan, M kyllä on. Näen täysin mistä syytökset tulevat.
Mutta kun se on osa ihmistä, ei koko ihminen. Ja tärkeintä on se, että on joku, jonka seurassa voi olla pahin itsensä.. Ja että on joku, jonka seurassa voit olla parhaimmillasi. Joku, jonka seura saa sinut parhaimmillesi.
Ja sen oivalluksen myötä olen kehittänyt itselleni yhdistelmän, joka on järjettömän riivaava. Tunnistan itsessäni tällä hetkellä M:n suhteen mustasukkaisen psykonartun, joka on valmis menemään äärimmäisyyksiin. Sen teinipennun, joka takertuu toiseen ja tukahduttaa. "älä mene, älä tee, älä soita sille, älä tekstaa, älä tee mitään mikä vaarantaa sen että löydät jotain parempaa kuin minut".
Jos minä en riitä, minä en riitä. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään, millä toisen saisi pidettyä, jos toinen haluaa pois. Ei auta mennä naimisiin. Ei auta tehdä lapsia väkisin. Ei viiltää ranteita auki. Ei vetää yliannostusta lääkkeitä, jotta toisessa herää hoivaustarve. Ja kyllä, kaikki nämä edellämainitut ovat keinoja joita olen nähnyt hyvin läheltä erotilanteissa..
Joten muistutan itselleni että hän on tässä, vaikka minä en ole koskaan luvannut olla tämän enempää. Päinvastoin, sanoin alusta asti että tämä elämäni on alamäkeä, ei nousukiitoa. Olen tämä mikä olen, enkä tule olemaan tämän parempi. En halua uskotella että "vanhene kanssani, paras on vasta edessäpäin".
Ja M:n luonne ei psykonartun esiintuloa auta.. Hän haluaa ymmärtää ja tietää, kiehtoutuu ihmisistä ympärillään. Ihailee ja ihastuukin, uppoutuu keskustelukumppaniinsa. Uppoutuu tilanteisiin, huomaa kaiken. Lukee pieniä merkkejä. On intensiivinen tarkkailija joka antaa keskustelukumppanilleen 100% huomiointia keskustelussa mikäli aihe / ihminen on tarpeeksi herättämään hänen mielenkiintonsa tasolla tai toisella.
Ja toisinaan sitä on äärimmäisen tuskaista katsella, koska .. No. Se normaali ihminen keskustelussa on mukana ehkä 80% persoonastaan, panostaa minkä panostaa, ja ajatus siinä harhailee sitten jonnekin omien kokemusten ja kauppalistan välimaastoon. Harva ihminen on sellainen, joka panostaa ja kietoutuu ihmisten mieliin niin että toinen osapuoli huomaa ja tuntee sen. Silloin, kun on syvä ihastumisvaihe, rakastuminen tai vastaava, sitä tapahtuu ihmisten välillä. Joten siksi on järjettömän kamalaa katsottavaa kun M keskustelee jonkun kanssa sillä intensiteetillä millä hän asiat tekee.
Ja siksi minä yleensä jättäydyn M:n suhteen taka-alalle, ja annan hänen tehdä mitä hän tekee; saa toisen osapuolen tuntemaan itsensä kiehtovaksi ihmiseksi jolla on paljon annettavaa toiselle.
Pahaksi onnekseni tein sen että kerroin M:lle joskus jotain tämän suuntaista, ja hän on toisinaan alkanut kontrolloida tuota piirrettään uppoutumalla sivusilmällä keskustelun lomassa vaikka kännykkäpelaamiseen ollakseen vähemmän läsnä. Toisaalta heikkoina päivinäni olen siitä kiitollinen, mutta samaan aikaan olen ärsyyntynyt, koska en kuitenkaan pidä siitä että hän kontrolloi itseään säästääkseen minua. En pidä siitä että hän antaa kuvan ihmisille joita tapaa, että hän ei ole tapaamisessa täysin mukana.
Mutta mustasukkaisuus, epävarmuus ja omistamisen halu ovat maailmassani negatiivisia asioita. En halua niitä itseeni kohdistettavan, enkä halua kohdistaa niitä muihin. En kumppaneihini, en lapsiini, en mihinkään. Enkä Peikon suhteen kohdistakaan. Jossain kohtaa yhteiseloamme tosiaan oivallus siitä että Peikko näkee minut ja on siinä omasta vapaasta tahdostaan, löi läpi niin että se johti avoimeen suhteeseen ja polyamoriaan. Meillä on kummallakin ollut epävarmuuksia, joskus jopa olen miettinyt muutaman sekunnin ajan, että mitä tässä on järkeä.. Mutta ajatukset katoavat nopeasti. Tulee joku biisi radiosta, josta muistan miksi Peikko on siinä. Tulee muisto facebookissa vastaan. Tulee tilanne vastaan, puhelinsoitto.. Jotain mikä muistuttaa miten onnellinen kuitenkin olen, vaikka ulkopuolelle sitä saakin tämän tästä todistella väsymiseen asti.
Olisihan se idiotismia olla täysin rakastuneessa tilassa tässä kohtaa peikkoon.. Meillä on kohta 20 vuotta yhteistä tuntemista, vissiin jotain 13 vuotta yhteiseloa josta 10v naimisissa. Emme me ole rakastuneita, me vain rakastamme. Luotamme. Tavalla jota en olisi uskonut joskus edes mahdolliseksi omalla kohdallani.
Ja tottakai on mahdollista, että joku päivä se ulkopuolinen ääni voittaa Peikon sisäisen äänen, ja hänestä tulee epävarma siitä, mikä tilanne on. Tällöin luotan sanojen voimaan, ja uskon että hän tulee kertomaan tilanteesta. Ainakin aiemmin niin on ollut; kun tuntuu että palli jalkojen alla heiluu liiaksi. Ulkopuolelle en osaa sitä todistaa, eikä tarvitsekaan.. Riittänee kun katsoo toista silmiin ja kysyy että tuntuuko susta oikeesti siltä että me ollaan ajautumassa erilleen tai halutaan erota? Ei me tähän mennessä olla tunnettu niin. Epätavallinen tämä suhde on mutta ei missään nimessä epävakaa.
Mutta M.. Hän on kuitenkin ollut tässä hyvin vähän aikaa. Suljettua suhdetta on takana hyvin vähän aikaa. Kaiken käsittely on kesken. Joten psykonarttupiirteeni saattaa pulpahdella tahtomattani esiin ajoittan, pahoittelut siitä tulevaisuutta varten asianosaisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti