Hiljenen.

 Musta tuntuu että tää blogi.. Tai no, koko blogimaailma on ollu mun henkireikä todella paskoina aikoina. Ennen oli vaan sellainen asenne että vitut muista, mä kirjotan omaa päätäni selväks. 

Oli lukijakuntakin toki pienempi.. Mutta äänekkäämpi. Nyt ei oikein saa palautetta juurikaan mistään tekstistä suoraan blogiin, saa vain muuta kautta.
Kommentit mitä tänne tulee, ovat suureksi osaksi anonyymia huutelua siitä miten tämmöinen paska ämmä voi katsoa oikeudekseen olla olemassa. Ei siis kovin mieltä ylentävää.

Musta tuntuu totaalisen paskalta että M:n myötä blogista on tullut riippakivi. Tää on auttanut mua näinäkin aikoina laittamaan asioita järjestykseen pääni sisällä.. Ja tää on tavallaan se ystävä joka multa puuttuu; mulla ei ole ketään kelle kertoa asioita. Monipuolisesti. Kertoa ja peilata, työntää omasta päästä muualle.

Mä uskon olevani totaalisen rikkinäinen ihminen edelleen, enkä mä tiedä mitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Nyt vaan tiedän että satutan useita ihmisiä sillä että yritän eheyttää itseäni kirjoittamalla. Koska kirjoitan avoimesti M:n ja itseni väleistä, se on aiheuttanut kevään ja kesän myötä sellaisia paskamyrskyjä että pää ei jaksa pysyä pinnalla. Mä haluaisin samaan aikaan pukea sanoiksi sen kaiken hienon mitä mä koen.. Mä olen 40 ja ekaa kertaa rakastan niin helvetin lujaa että se vaan tuntuu oikealta.
Ja tunnen olevani rakastettu! Se on asia jota mä en ole tuntenut koskaan ennen..

Ja että mä olen löytänyt jonkun, joka on yhtä paskana ku minä. Eri syistä. Eri tilanteista. Eri tavalla. Mutta joka kykenee kantamaan tätä kaikkea mun kanssa, niin että mä en lyhistykään enää.. Että yhtäkkiä mä saan happea ja elän. 

Ja siitä syystä mä sit satutan ihmisiä. Omalla onnellani.
Peikko saa seistä kilpenä kertomassa ihmisille et on ihan ok että mä olen onnellinen. Että on ihan ok että mä kirjoitan ja puhun, ja että mun onni ei ole Peikolta pois millään tasolla. Se, mitä mulla ja Peikolla on, on hyvin erilaista. Mun polyamoria on sitä että mä en eti sarjaa samanlaisia kumppaneita vaan erilaisia. Sitä mun täydellistä miestä joka on jaettu useampaan kroppaan.. Ja sitä mulla on nyt. Oikeasti.

Ja M.. M joutui kokemaan eksänsä taholta kauheuksia koska .. No. Mustasukkaisuus kaikesta tästä.

Ja lisäksi sitten vielä se arkisempi, tärkeämpi asia; vanhemmat.
Mä sain välillisesti kuulla aiheuttavani skismaa kirjoituksillani M:n äidille. Enkä mä halua. Mä en halua että asiasta joutuu kukaan keskustelemaan koskaan. Että kenenkään, eritoten M:n äidin joka ei tunne minua, tarvitsee pohtia että olenko mä ihminen joka ei osaisi asettaa niitä rajoja, mitä voin kirjoittaa ja mitä en. Tai että löytyykö täältä joskus jotain sellaista, mikä vainoaa M:ää koko loppu elämän?

Kaikki tää paska, ihmisten ymmärtämättömyys.. Suhteutettuna siihen että palaute vertaistukena olemisesta tms on tällä hetkellä täysin pyöreä nolla.. Mä olen tarpeeton.
Miksi mä kirjoittaisin? Miksi mä riskeeraisin kaiken? Entä jos seuraavaksi löydänkin M:n sirpaleina sylistäni sen takia että seuraava kriisi iskeekin sitten kohtaan mistä en ole kerennyt korjata mitään? Kohtaan joka on niin hauras että mä en pysty tekemään enää mitään, ja se on se kuolinisku kaikelle?

Koskaan ei saa sanoa ei koskaan.
Mutta toistaiseksi? Mä hiljenen.
Jos tää kaikki mitä mä pidän onnellisuutena, paljastuukin olevan jotain sairasta paskaa niin.. Pidätän oikeuden itkeä sieluni sirpaleet tänne.