sanoja, sanoja..

Mitä tapahtuu siinä vaiheessa kun sanat ovat vahvasti ainoa kommunikointimuoto tilanteessa, jossa puhut vain yhdelle ihmiselle? Parhaimmillaan sanat käsitetään oikein. Pahimmillaan ne tuhoavat. Siihen välimaastoon mahtuu sitten kaikki se väärinymmärrys, kaikki se mistä tulee isoja mörköjä, mistä rakentuvat tunteet, hyvässä mielessä hyväksytyksitulemisen tunne.. Huonossa mielessä hylätyksitulemisen pelkoa.. Kaikkea. 
Kun kirjoittaa blogia, on aina mahdollisuus että joku käsittää jotain väärin. Joku käsittää jotain oikeinkin. Joku lukee kerran, joku jää seuraamaan tarinaa pitkäksi aikaa. 

Olen ollut sanojeni kanssa ongelmissa useinkin. Olen kuullut vakuutteluja, että olen hyvä kirjoittamaan, hyvä ilmaisemaan. Neuvolassa olen saanut kehuja ja erityismainintoja siitä, miten hyvin sanotan tunteita lapselleni, ja miten hänellä on ikäistään huomattavasti laajempi sanavarasto. 
Niin, me kommunikoimme neitini kanssa sanoilla suurimmaksi osaksi, koska neitikin on oppinut että pelkkä ilme ei kerro aina totuutta. Ilmeet heijastavat sisäisiäkin tunnetiloja, ajatuksia, niitä asioita joita ei ole oikeastaan tarkoituskaan näyttää ulospäin. Ja jotkut meistä sitten peittävät mahdollisimman paljon hallitsemalla jopa ilmeitään.

Minulla on takana suht rankka viikko. Ihan järkyttävä, hyvässä ja huonossa. Ja siihen liittyy sanoja, puhemaraton.. Tai no. Keskustelumaraton. Tunteista. Tuntemuksista. Kommunikaatiosta. Isoja sanoja ja paljon adjektiiveja ja ME. Me-kieli on hankala. Se on käsitteenäkin niin iso, että se on se mikä pitäisi pilkkoa osiin. Useinkaan en ole me, olen minä. Olen äiti. Olen tytär. Työntekijä. ystävä. Perhettä. Sukua. Porukkaa ja laumaa. Mutta "me" -yksikkö on vieras. 
Ja tähän pitää taas muistaa, että minä en käy treffeillä. Suhteeni ovat usein yhteenajautumista, yhteenhitsautumista.. Sitä että vain olemme. Ja siihen se loppuu, ei ole ollut omassa tiedostossa kuitenkaan kovin vahvaa "ME"-asiaa. 

Opettelen siis sanoja ja käsitteitä uusiksi. Se on melko rankkaa. Tänään tyttäreni piti mennä ja pyytää anteeksi isältään käytöstään, ja kertoa syy käytökselleen. Hän puristi minua sormesta ja kysyi "Voitko äiti auttaa mua niiden sanojen kanssa?". Ja kyllä, kyllä mä voin. Yhdessä löysimme sanat joilla muotoilla tilanne isille, ja isi ymmärsi välittömästi. Pieni ihminen on vaan vähän hämillään kun on kehittänyt sellaisia tunteita mitä aiemmin ei ole tarvinnut käsitellä. 

Mutta pahinta tässä viikossa on ollut se, että mua ei ole kuunneltu eikä ymmärretty. Multa on vaadittu sopeutumista, ymmärtämistä, hyväksyntää. Uusia asioita. Uusia käsitteitä. Uusia toimintamalleja. Oman toiminnan muuttamista, päätösten perumista. Kaikkea sitä mikä ei todellakaan ole arkista eikä luonteenomaista. Ja puolet ajasta mulle joku add/adhd huutaa että mä olen neuronormi, enkä siksi ymmärrä ja tajua. Ja sitten se 50% ajasta menee siihen että kirotaan että mä olen aivan varmasti asperger. En tiedä mitä olen, mutta sen tiedän että mä olen äärimmäisen tarkka siinä et sanon mitä tarkoitan. En aina tarkoita mitä sanon, mutta toisinpäin vahvasti kyllä. Eli mä en piilota merkityksiä, en useinkaan sano asioita "vain satuttaakseni" kuten parisuhteissa ilmeisesti on tapana. Pakko sanoa tähän "useinkaan", sillä huomasin siihen kertaalleen sortuneeni, ja säikähdin. Totuuden nimissä on sanottava että mua satutettiin ensin, niin klisee kun se sitten onkin.. Mutta en aio ottaa tavaksi. 

Kun M pyyhälsi tänne viimeisimmän välienselvittelyn siivittämänä vihaisena, vittuuntuneena, väitän että tilanne oli valmiiksi aika värittynyt. 

"Eli meidän suhde ei kestä muita ihmisiä. Tää ei oikeasti voi jatkua näin."

sekä 

"Tuunko mä sit aina heti kiitäen joka kerta kun meillä tulee tilanne missä pyykit tulee postissa jota selvitetään heti".

Kaksi lausetta jotka romauttivat aika paljon sillä hetkellä ja jälkikäteen.. Mä uskoin että mä olin tässä tekstien ja puheen maailmassa saanut itsestäni annettua sen kuvan mitä mä olen. Ja sitten tuleekin lause jonka perusteella mä olen käytännössä katsoen psykopaattisen omistushaluinen narttu. Voiko asia oikeasti olla kauempana totuudesta? Ja muutamaa riviä myöhemmin.. Olenko mä oikeasti, ihan oikeasti joku joka käyttää valtaa siinä määrin, että riidan keskellä mä ajatan toisen ihan vain vallankäytön vuoksi tänne? Vaikka mä vaan tein sen päätelmän, että meillä ei riitä sanat, vaan me tarvitaan toistemme naamataulu ja ilmeet ja eleet jotta tiedetään missä mennään. Miten paljon sanoja voi väärintulkita? Ja eniten ahdistaa se, että en oikeasti tiedä miksi tulkinta oli mitä oli. Miksi mä onnistuin luomaan näiden hetkien aikana itsestäni jonkun psychobitch-kuvan, tai että riidan sattuessa muuttuisin sellaiseksi? 

Aiemmin joskus sattui eniten, että Pantteri oli antanut jonkun ymmärtää että mä en antanut riidan / eron / minkä vaan yhteydessä hänen tavata lastaan / olisin kiristänyt lapsen tapaamisilla. Lisäksi pidin muka hänen tavaroitaan panttina täällä.. 
Raahasin tavarat muuten jotka luonani olivat, siltä seisomalta pois, kävin huutamassa naama punaisena että ainoa ihminen jonka tapaamista minä rajoittaisin erotilanteessa, olen minä itse. Minä en koskaan käytä lastani pelinappulana. En koskaan. 
Asia siis valkeni minulle blogikommenttiryöpyn takia... No, Pantteri oikoi asiaa muutamat kerrat, mutta ilmeisesti psychobitch-kuva kuitenkin joillekin jäi. 

Mutta tosiaan, kumppani, jonka pitäisi tuntea minut? Hänen tuntemuksensa minusta? Niin väärässä.. 

Eli ei.. Minä en oikeasti ole hyvä sanojen kanssa. On vielä hyvin paljon treenattavaa.. 
Jos jollakulla on itseilmaisukursseja tai käsitys siitä, miksi ilmaisen itseäni päin persettä, kommenttiosasto on todellakin vapaa...