Hukassa.

 Tässä taannoin, viime viikollako lie, keskustelin tovin facebookissa äitiydestä, tai lähinnä selvensin jotain lehtiartikkelia erään kaverin seinällä olleessa postauksessa.. Nimittäin aiheesta itsekkyys. 
Joku haastateltu äiti-otus oli antanut ilmi mielipiteensä että joskus hän kadehtii lapsettomien ihmisten mahdollisuutta olla itsekkäitä ja vastuuttomia. 
No tämäpä saatiin monessakin keskustelusäikeessä käännettyä siihen että äitien mielestä lapsettomat ovat vastuuttomia hulttioita ja itsekkäitä kusipäitä ja tietenkin se klassinen "miksi sä sitten hankit lapsia jos et kestä niitä?". 

Siinäpä se tosiaan... 

Erään toisen tyypin avautuminen sitten sosiaalisen median kiiltokuvapäivityksistä sai minut kummastelemaan; kuinka paljon sitten on niitä joiden on se julkisuuskuva pidettävä kasassa hinnalla millä hyvänsä? Että on näytettävä parempaa kuin on? Että mikään ei ikinä kaadu niskaan ja he eivät kadu äiteyttään ja väsy? Pohdin tätä nyt siis lähinnä äitiyden näkökulmasta, tuttavani huomattavasti laajemmalti asiaa käsitteli videossaan. 

Itse olen kokenut että minä olen kertonut aikalailla rehellisesti siitä mitä elämääni kuuluu, hyvistä ja huonoista. Olen avannut sanallisen arkkuni vähän vaikka mistä aiheesta, olen kertonut että minulle on ok jos pedofiili runkkaa lapseni kuville kunhan minun ei tarvitse tietää asiasta, ja kunhan hän ei koskaan tule koskemaan, ei minun eikä kenenkään muunkaan lapseen. Ja olen kertonut masennuksesta. Olen kertonut romahduksista.. En ole jaksanut kiillottaa mitään, koska ei se kanna pitkälle se tie. 

Tänään oli aivan totaalisen paska päivä. Bensat on nyysitty, raha-asiat ovat ihan harvinaisen perseellään nyt tovin aikaa (Juu, ei ole katastrofi eikä lopulta pitkäaikainen tilanne, vaan todella monen sattuman summa ja yhteenlasketusti nyt vaan on sellainen ikävä romahdus josta kestää selvitä muutaman kuukauden..) Yhdistettynä muutamaan ikävään ihmiskohtaamiseen ja eritoten kohtaamattomuuteen, ja paketti oli ihan valmis. 
Minua vitutti hakea tyttäreni kotiin. Olin ihan valmis ilmoittamaan kummisetälleen että en hae, pidä hyvänäsi.  Minä lähden vetämään pään täyteen ja pakenen vuorille. Ja jos ei sitä bensaa olekaan niin vuorien asemasta voin vajota vaikka sitten sängyn alle puremaan pölyä, mutta en jaksa tänään olla äiti. En yhtään tipan tippaa. 
No, tottakai minä hain lapsen. Se ei poistanut sitä tunnetta että minä en olisi halunnut äidin viittaa ylleni juuri tänään. Minä olisin halunnut olla se itsekäs ja vastuuntunnoton ihminen. Olisin halunnut laittaa työpuhelimen kiinni. Olisin halunnut olla saavuttamattomissa. Olisin halunnut olla välittämästä omasta perheestäni ja kenenkään toisenkaan perheestä, ja ehdottaa eräälle keskustelukumppanille että käyn nappaamassa kotoa jotain mukaani ja lähdetään höpöttelemään omituisia vaikka tonne venerantaan laiturin nokkaan ja katotaan kumpi saa enemmän lokinpaskaa päälleen. 
Minusta tuntui nimittäin tänään juurikin siltä että olen yksi hiton paskakaivo. 



Mutta enhän minä nyt vaan niin voinut tehdä. Äidit eivät tee niin. Äidit ottavat ja hakevat kiltisti lapsensa ja kuuntelevat kitinän siitä kuinka "en halunnut lähteä. En halua nähdä sinua. Haluan jonnekin muualle. Ruoka on pahaa." Ja sitä rataa.. Ei kovin kiitollinen duuni tämäkään.. 

Mutta toin neidin kotiin ja olin vastuuton sillä tavalla kuin äidit voivat olla: "Hyvä on. Saat jälkkärijäätelön ensin, tehdään sitten vasta ruoka."
Ja söimme jäätelöä terassilla ja möllöttelimme pilviä. Höpöttelimme kummallisia linnuista, oravista, poikien pippeleistä. Kaikkea mitä nelivuotiaan päähän nyt juolahtaakaan äidilleen höpötellä jäätelön äärellä. 

Ja kyllä. Minusta juttutuokiomme oli mahtava. Kyllä, minä pidän useimmiten siitä että minulla on tytär, varsinki kun hänen oivalluksensa ovat käsittämättömän mahtavia, ja hän yhdistelee asioita tavalla jolla en ole kenenkään toisen nähnyt asioita yhdistelevän. Hänellä on myös huumorintajua, ja kehittymässä kovaa vauhtia ymmärrys sarkasmista. Häivähdys vasta, mutta aivan selkeästi se siellä on. Hämmästyttämässä minua joka kerta esiintulollaan. 

Mutta... Silti. Hän on nykkunut nyt jo neljättä tuntia, ja minä istun tässä. Enkä voi ravistaa juuri nyt ajatuksistani sitä että minulla ei ole tällä hetkellä äitiyteni keskellä, vanhemmuuteni takia juurikaan keinoja käsitellä stressiä. Ei mitään keinoja purkaa sitä pois. 
Jos olisin ihminen joka liikkuisi, juoksisi pois kaiken paskan, tekisin niin. Jos voisin käyttää kroppaani, voisin kyllä sanoa lapsen kummille tai isälle että vahtikaas apinaa, minä lähden lenkille. Mutta ei.. 

Aikana ennen tyttäreni olemassaoloa minä ajoin autolla muutamia satoja kilometrejä entiseen kotikaupunkiini ja kävin kävelyllä jonkun tärkeän kanssa. Kävin juttelemassa, ihastelemassa, kahvilla abc:llä... 
Ja tänään tajusin että en voi tehdä niin; en voi olla enää aamuun asti poissa. En voi venyttää päiviäni ja päivärytmiäni juurikaan. Bensanhinta on sen verran noussut etten voi ajellakaan kovin pitkälle, enkä edes viereiseen kaupunkiin. Koska jalat ovat mitä ovat, en voi lähteä edes "pussikaljalle" kovin pitkälle. 
Mutta surullisinta tässä kaikessa on, että vaikka minulla on paljon rakkaita ihmisiä, paljon aivan mahtavia tuttavuuksia ympärilläni, minä silti kaipaan sitä ihmistä joka ymmärtää katseesta mitä kaipaan. Joka osaa lukea mielialaani pienestäkin tuulenvireestä.. Laittaa soimaan sen oikean biisin joka pesee kaiken paskan pois niin ettei minun tarvitse miettiä mihin minä sen seuraavan ajatuksissani murhatun ihmisen hautaisin. 
Mutta hän on nyt vaan poissa ja minun tulisi päästä ajatuksesta yli. Lopettaa kaipaus yli 10 vuoden jälkeen, päästää irti ja jatkaa elämää. 
Mutta kun se edellyttäisi sitä että olisi jotain muuta? Jotain mihin suunnata ajatukset ja energia. Jotain millä purkaa paskaa fiilistä, turhautumista ja näitä uusiakin fiiliksiä; totaalista riittämättömyyden tunnetta, pelkoa tulevasta. Kaikkia niitä mitä vanhemmuus on tuonut eteen. 

En tiedä. Aina sitä jotain tulee eteen, kaikesta pääsee yli. Nyt vain tänään tuntuu siltä että juurikin se vastuuttomuus ja vapaus olisivat sitä mitä minä haluaisin. Ihan just nyt. 
Ja sen kaverin. Tyypin jonka kanssa mennä istumaan hiljaielle abc:lle, jonka kanssa ei tarvitsisi sanoa sanaakaan. Tai ajella vain siellä täällä, kuunnella musaa, olla hiljaa, pitää kädestä ilman mitään sen suurempia toiveita, vaatimuksia tai sitoumuksia. 

Kyllä. Olen ihan hukassa.