Alkuperäisesti halusin tietynlaisen puun, jossa kaksi lintua; toinen puun oksalla, toinen lentämässä pois. Piirrätin kahdella tatuoijalla aiheen, mutta en kelpuuttanut kumpaakaan edes muokkauksin iholleni. Ei siksi että olisivat olleet huonoja, vaan eivät vaan kuitenkaan tuntuneet omilta. Poislentävä lintu olisi symboloinut erästä eksääni, sitä, jonka nimeä kannan. (Joku saattaa muistaa; isäni ilmoitettua etten ole hänen nimensä arvoinen, otin naimisiin mennessä miehen nimen, ja tuo eksäni erossa halasi ja sanoi ettei koskaan ottaisi nimeä pois, vaan saan pitää sen lopun elämääni. Iso juttu, joten nimi jäi, vaikka aviomies vaihtuikin tosiaan..)
Mitään tribaaleita ja perkeleen (lue: kirsikan) kukkia ei tule, ei nyt eikä koskaan.
Tulevaisuudessa haluan rintaani tekstin "Elvytyskielto". Sitä olen miettinyt pitkään ja hartaasti. Tai no, nykyteinien kielellä ehkä iäisyyden, palttiarallaa kymmenisen vuotta nimittäin. Mutta silti epäilen vielä; en siksi että pelkäisin päätöksen lopullisuutta, vaan koska jotenkin tuntuu etten halua sen olevan ainoa. Ja oikeastaan, koska Peikko ei nyt vain haluaisi minun sitä ottavan.. Joskus vääntelimme rautalangasta sanan jos toisenkin, kuitenkin tämä on meikäläisen kroppa, ja jos jossain kohtaa on mahdollista päästä pois, olen melko varma että haluan sen tilaisuuden käyttää. Joten elvytyskielto it is then..
Mutta niin, Mokoma on ollut iso juttu muutamat hetket. Se on se juttu, mikä raahasi minut takaisin lenkkipolulle, kun Peikko ilmaisi ettei kotona saa enää kuunnella tässä mittakaavassa. Minä tosin kielsin moonsorrowin ja sen sellaista, joten todellisuudessa ollaan tasoissa. Mokoma on auttanut käsittelemään hyvin isoja asioita.. Ei, ei asioita, vaan tunteita.
Olen aina ollut sitä mieltä että musiikki jota kuuntelen, on merkityksellistä minulle siten, miten minä sen koen. Ei siten, kuin tekijä on sen kirjoittanut. En ole kersanakaan siis fanittanut juuri mitään, enkä varmaan tunnistaisi musiikin takana olevia ihmisiä kadulla. Okei, joku Antti Tuisku ja Anssi Kela nyt ovat asia erikseen... Mutta ei minua ole koskaan kiinnostanut mitä joku jollain sanotuksilla tarkoittaa, ei sillä ole väliä mikä sanoituksiin on johtanut. Paitsi nyt: jossain kohtaa törmäsin johonkin dokumenttiin jossa Marko Annalaa haastateltiin masennuksen tiimoilta. Jäin tuijottamaan televisiota suu auki ja tutustuin aiheeseen sitten enemmänkin.. Ensimmäistä kertaa siis tämän elämäni aikana todellakin voin sanoa että olen kiinnostunut ihmisestä musiikin takana. (Paitsi.. Uskottelin teininä itselleni että jokaisella teinitytöllä pitää olla leikekirja. Omani oli Bon Jovista.) Edelleen; koen Mokoman biisit omien kokemuksieni kautta kuten koen, mutta minua silti kiinnostaa sekin, miten joku muu, tässä tapauksessa siis tekijä, ne kokee.
Mutta se tatuointi. Mokoman M-logo, tyyliteltynä, ja siihen teksti "Sinä riität."
Mokoma - Sinä riität
lupauksia, toiveita
en aio korvaani kallistaa.
ei ole aika autuuden
pelastuksen, ihmetekojen
nyt on aika mutkat suoristaa
Ei kiehdo taivas, ei helvetti
ei krusifiksi, ei fetissi
Voin siirtää kantani tuonnempaan
en ole kiinnostunut profetioista
taivaspaikoista, määräsijoista
olen kiinnostunut sinusta
Saat olla juuri tuollainen
en tahdo valmista, tahdon sinut heikkouksineen
sinä riität minut täyttämään
En lue karman lakia
en toimi kristuksen veressä
en kuule kaikuja avaruudesta
en tahdo tietää mantran voimasta
kuulla lehmän suurasta
tahdon tietää enemmän sinusta
Saat olla juuri tuollainen
en tahdo jumalaa tahdon ihmisen
saat olla keskeneräinen
en tahdo valmista, tahdon sinut heikkouksineen
sinä riität minut täyttämään
Kyse on siitä, että Mokoman biiseistä ja itse Annalasta huokuu se asenne, että elämää voi elääkin. Ei ole pakko vain pysytellä elossa. En tiedä kovin paljoa Annalan elämänkokemuksista, tiedän että koulukiusaamista ja masennusta löytyy historiasta, mutta.. Ja ei, en halua tietääkään juuri enempää, netti lienee pullollaan haastatteluja joista selviäisi muutakin kuin että mies ei arvosta pyrotekniikkaa ja partansa polttamista...
Niin. Olen viime vuosina yrittänyt setviä masennukseni syitä. Selviähän ne ovat, tottakai.. Mutta jollain tapaa kai ne pitäisi jäsennellä ja ruotia tarkemmin, purkaa atomeiksi, jotta voisi kasata niistä uuden minuuden, sellaisen kestävämmän, joka voisi tosiaan elää eikä vain olla. Hiljalleen olen ehkä matkalla eheämpään, suureksi osaksi kai Peikon ansioista. Se, että toinen on vakaa ja lähes rauhallinen, tasapainottaa kummasti...
Ajattelin nyt kuitenkin tiivistää elämäni tietyt piirteet, jokainen voi sitten itse miettiä että mitkä ne syyt sitten masennuksen ovat olleet tai ovat..
Ensimmäisen kerran sain diagnoosin vakava-asteisesta masennuksesta ollessani yläasteella. Äitini veli kuoli, kävin tyhjentämässä kämpän, hoidin hautajaisasiat jne. Kuoli.. No, tappoi itsensä. Autoon. Jonka sitten ajelin ystäväni kanssa Helsingistä Jyväskylään miettien, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Tänäkin päivänä mietin, ja olen tullut siihen tulokseen että olisin. Jos mies on niin yksinäinen, että kuvaa itseään peilin kautta itselleen, niin ehkä olisin voinut soittaa.. Ehkä olisin voinut huomata tilanteen. Isän veli lähti junan alle omasta tahdostaan. Olisin voinut senkin eteen tehdä jotain. Olisin voinut rohkaista itseni ja mennä enemmän juttusille. Mutta ei, minä vetäydyin kirjojen kanssa nurkkiin ja yritin vältellä ihmisiä...
Koulussa yrittivät kiusata, mutta en osannut kiusaantua. Eräs ihminen sitten joutui minua tönittyään jutustelemaan "sovitteluun" rehtorin valvovan silmän alle. Kysyin sitten suoraan että onko se idiootti, minähän yritin sen saada perehdytettyä koulunkäyntiin, autoin tarvittaessa läksyissä ja sitten se meinasi pilata oman elämänsä tönimällä meikäläistä lasioviin.. Jälkeenpäin taisin olla liian ilkeä jo tuossa keskustelussa. Mutta muuttihan se käytöstään, ja 10 vuotta myöhemmin pyysi anteeksi. (Olin äitinsä kanssa liikenteessä, ja törmäsimme Helsingissä, enkä siis tiennyt äiti-tytär-jutusta..) Meidäthän huostaanotettiin siskon kanssa eräänä jouluna, kun isäpuoli yritti tappaa äitini ja hirttäytyä sitten itse koiran kuristusremmiin. Soitin poliisit, pyysin päästä pois. Pääsimme. Ja meidät palautettiin puoli vuotta myöhemmin. Olimme kotona puolisen vuotta, ja äiti häippäsi taas reissuilleen. Isäpuoleni hiippaili viereeni. Kuten eräs edellisistäkin isäpuolistani vuosia taaksepäin. Tällä kertaa hain e-pillerit suojakseni. Olin 12 vuotias..
Äitini ollessa reissussa 2 viikkoa ilman ilmoitusta, lähdimme takaisin lastenkotiin. Sieltä sisko lähti sijaiskotiin, ja se on oma tarinansa. Sanottakoon että en saanut nähdä muutamaan vuoteen siskoani, koska sijaisäidin mielestä minä olin huonoa seuraa. Itse siirryin omasta pyynnöstäni myöhemmin nuorisokotiin, josta sitten yritettiin pitää puoliani ja saada siskoon tapaamisoikeus. Huonosti meni. Korjasimme välit myöhemmin siskon kanssa kun hän päätti lähteä sijaiskodista vuosien jälkeen.
Mutta se masennusdiagnoosi.. Eräänä iltana päätin etten halua elää. Otin ison annoksen pillereitä, jouduin vatsahuuhteluun. Selvisin. Masennuin entisestään. Jätin yhdeksännen luokan kesken. Vaihdoin seuraavaksi vuodeksi koulua silloisen luokanvalvojani ja rehtorin suosituksesta. Seuraavan koulun rehtori vihasi minua. Väitti että käännytän ihmisiä saatananpalvontaan pukeutumalla mustaan. No, saatananpalvoja tai ateisti, sama asia hänelle. Kirkkoonhan minä silloin vielä kuuluin, sitäpaitsi. Yritin jopa uskoakin..
Rehtori halusi minut ulos koulusta kesken syyskauden. Oma hoitajani nuorisokodista ja entisen koulun rehtori ja luokanvalvojani taistelivat minulle kuitenkin päättötodistuksen, yrittivät saada rehtorin oivaltamaan että olin hyvä oppilas jolla oli vaan liikaa paskaa niskassaan. Kävin nuorisopsykiatrian poliklinikalla muutaman vuoden. Terapia päättyi ylilääkärin lausuntoon "näillä resursseilla en voi auttaa".
Seuraavat vuodet sitten sisältävät raiskauksen, päättyneitä parisuhteita, pettämisiä puolin ja toisin, muuttamisia, opiskelu-yrityksiä ja turhautumista. Kunnes parikymppisenä sitten ristiriidat hajottivat pääni; äidinäitini oli sössinyt asiansa pahemmin, ja minun piti pohtia otanko hänet luokseni asumaan. Olin jo ottanut meille yhden paikallisen hipin ja hänen digeridoonsa. Silloinen avomieheni ei arvostanut ja ei halunnut isoäitiäni meille asumaan. En kestänyt tilannetta, enkä muista muuta kuin että halusin pois.
Jälkeenpäin kertoivat hippi (Sami, Rip) ja avomieheni, että olin vetäytynyt pieneen koloon kirjoituspöydän ja sängyn väliin, ja huutanut vain. Sami sanoi että hajoamiseni oli kaunista, kuin olisi katsellut kristallin pistoutumista. Sami, avomieheni ja kolme ambulanssimiestä raahasivat minut pois kolosta, ja ilmeisesti sain rauhoittavia ja makoilin sitten sairaalassa muutamat tovit. Psykoosi.
Päädyin isoäitini omaishoitajaksi toviksi, kunnes hän pääsi taas "jaloilleen" ja oppi elämään pyörätuolin kanssa. Hän kuoli myöhemmin syöpään.
Muutama vuosi taas elämistä, ihmissuhteiden päättymisiä, suhde narsistiin... Terapeutti ilmoitti että ellen lähde suhteesta tämän ihmisen kanssa, hän päättää hoitosuhteen. Siihen päättyi se tervehtyminen. Ja minäkö se olin, joka sai narsistista narsistiset piirteet esiin...? Sehän oli niin hyvä mies silloin, tavatessamme..
Ystävättäreni tuli ja kirjaimellisesti vei minut pois. Oikeasti, se suhde oli helvetti. Ihan puhdas helvetti. Itsetuntoni oli enemmän murskana kuin koskaan. Suuri jumala oli armostaan seurustellut kanssani. Mutta selvisin. Muutin omaan asuntoon. Tapasin D:n. Ajoin ajokortin, autokoulu kesti vuoden ennenkuin sain teoriat käytyä läpi, ajotunneista puhumattakaan.. Menimme naimisiin. D huusi hääyönä että teen hänen elämästään helvettiä. D lähti lapsuudenystävättäreni matkaan. En masentunut enempää.
Uusi terapeutti. Uusi alku. Diagnooseja: vaativa persoonallisuus, vakava-asteinen masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko, impulsiivinen persoonallisuushäiriö.
Tapasin Pörrön. Pörrö oli masentunut, työuupunut, itsemurhan partaalla oleva otus. Revin ylös minkä pystyin, päästiin psykoosiin; Pörrö sairaalajaksolle, minä hoidin asiat jotka pystyin. Sain haukkuja niskaan kaikkialta. Tuntui etten halua enää elää. Viisi vuotta ihmisen rinnalla, joka on masentunut siinä määrin ettei pääse sängystä ylös; minäkö sen laukaisin olemassaolollani? Jäin särkylääkekoukkuun.
Vain yksi ihminen tuli kanssani Pörröä sairaalaan katsomaan: hänen serkkunsa Peikko. Peikko antoi minun istua pimeässä talonsa rappusilla. Peikko antoi minun itkeä hänen sohvallaan kysymättä mitään. Peikko kuskasi minua ympäri pitäjää asioita hoitamassa, minulla kun oli kortti hyllyllä ylinopeuksista..
Hoitosuhde päättyi. Impulsiivinen persoonallisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko hallinnassa, lääkkeettömästi. Masennus ei poistune koskaan, mutta koska itsetuhoa ei ole, lääkitystä ei tarvitse enää.
Ja nyt ollaan tässä. Tuosta on jo kolme vuotta aikaa. Tasaista arkea.
Ystävättäreni sanoi, että masennukseni uusii nyt, koska minulla on viimein mies jonka rinnalla olen turvassa. Että nyt uskallan käsitellä kaiken. En tiedä onko näin, eikä sillä kai ole väliä. Sillä on, että tämän kanssa voi elää. Että minä pääsen ylös sängystä. Että en enää vain itke ja tuijota kattoa 12 tuntia.
Tässä ei ollut kaikki, todellakaan. Mutta kuten sanoin, pääpiirteittäin viimeiset 35 vuotta.
Musiikkia olen aina käyttänyt paljon. En ole rajoittunut genrejen suhteen. Musiikki on mielentila. Sitä voi käyttää peittämään tai korostamaan haluttua tilaa. Jos pitää nuoruudesta katsoa niitä vaikuttajia, niin ei riitä blogissa tila luettelolle. Kuuntelen varmaan kaikkea, kunhan vain mielentila on oikea. Ainoa mitä siedän huonosti, on reggae. Muutoin kyllä menee, jazz-klubi ja rock-illat. Suomi-iskelmä ja cheek. Funeral Doomia ei juuri tee mieli, mutta muu raskaampi kyllä menee..
Muistutan: En itse koskaan ole nähnyt alkoholia ongelmana yhteiskunnalle; en ole absolutisti (molempien) vanhempieni alkoholismista huolimatta. En syytä viinaa lapsuuden ongelmista: tiedän vain että joidenkin ihmisten luonne ja alkoholi eivät sovi yhteen. Siksi minua ei näe kännissä, korkeintaan nautin baarissa muutaman. Yleensä olen se, joka paapoo känniläiset kotiinsa..
En ole edes nuorena sekoillut aineiden kanssa. Historiastani ei löydy huumeita (testeissä olen ollut, koko nuorisokotia testattiin tietysti), ei juuri päihteiden väärinkäyttöä, ei mitään...
Epäilen että olen ollut vain liian erilainen.. Epäilen vieläkin olevani. Siksi ei ole koskaan ollut ketään, ketä katsoa todella vahvasti ylöspäin. Nyt on; Marko Annala. Ihminen, joka ei turvaudu ensimmäisenä alkoholiin. Ihminen, joka tekee parantavaa musiikkia ja jonka laulutyyli on sellainen, johon ei kyllästy.
Joskus epäilin, osaanko rakastaa ketään. Päädyin sanomaan että se, mitä tunnen Peikkoa(kin) kohtaan, on rakkautta. Mutta se, mitä tunnen Mokoman musiikkia kohtaan, se on rakkautta.
Ps. Se teksti, "sinä riität".. On totta että se on Mokoman biisin nimi, mutta se on enemmänkin: se on itselleni muistutukseksi, että minun ei aina tarvitse olla jumalatar, ei yli-ihminen. Minä riitän. Itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti