Masennus poikineen

Ystävättäreni soitti tänään kertoakseen että hänen masennuksensa on uusinut.

Minulla on muutama hänen kaltaisensa ihminen osunut matkani varrelle. Hänen kaltaisellaan en tarkoita hänen luonnettaan, en hänen ulkonäköään. Vaan sitä miten helppoa hänen seurassaan on olla, sitä, miten hän katsoo maailmaa tietyllä tapaa. Sellaisia ihmisiä kaipaisin enemmänkin elämääni, mutta en oikein löydä heitä. Heitä ei löydä etsimällä, he vaan joko osuvat matkan varrelle tai ovat osumatta. Eräs heistä sekosi aika rankasti etsiessään rakkautta, uskontoa, saatanaa... Kaikkea. Hän on elämässäni edelleen, useiden psykoosi- ja kaikenlaisten hoitojaksojen jälkeen. Mutta hän ei koskaan ole sitä mitä oli silloin joskus.
Sitten on ollut yksi, joka käänsi elämäni suunnan. Ja sitten lähti pois. 
Ja yhden kuolemasta on kaksi vuotta ja muutama päivä.

Sellaiset ihmiset ovat vaan niin harvinaisia että en todellakaan haluaisi menettää häntä. En elämästä, en omastani enkä elämästä yleensä.
Ja pahinta on se, että en voi tehdä tilanteelle itseasiassa mitään. En yhtikäs mitään.. En voi kun kertoa että olen täällä, jos hän tarvitsee. Mutta kun sillä ei todellisuudessa ole mitään väliä. Masennus saa näkemään asioita kierosti väritettynä. Ja toisaalta, hän tietää minun välittävän, ja se, että hän soitti minulle kertoakseen, tarkoittaa, että hän välittää takaisin.

Mokoma - Sydän paikallaan

Sama sade meidät kastelee.
Sama tuuli kuivaa, päitä puistelee.
toisen huoli tyystin lamauttaa.
Toisen herättää ja laittaa toimimaan.

Saa sataa tuhkaa, tulkoon tulikiveä.
Ei mikään uhkaa, on sydän paikallaan.
Tulkoon vaikka laavaa, antaa taivaan revetä.
Ei mikään uhmaa, on sydän paikallaan.

Joskus päivä näyttää harmaalta.
Tekee mieli varjopuolta halata.
Päästä silti sisään valoa.
Värit näkyäkseen sitä kaipaavat.

Saa sataa tuhkaa, tulkoon tulikiveä.
Ei mikään uhkaa,on sydän paikallaan.
Tulkoon vaikka laavaa, antaa taivaan revetä.
Ei mikään uhmaa, on sydän paikallaan.

Saa sataa tuhkaa, tulkoon tulikiveä.
Ei mikään uhkaa, on sydän paikallaan.
Tulkoon vaikkaa laavaa, antaa tulla mitä vaan.
Ei mikään uhmaa.

Yritin peilata oman tilanteeni kautta; mitä minä haluaisin tapahtuvan kun olen vaarassa lipsua masennuksen syövereihin? En tiedä. Silloin kun olen jo pohjalla, en minä taida haluta muuta kuin kuolla pois. En niin, että tekisin aktiivisesti mitään asian eteen, mutta toivon kai jotain mystistä ratkaisua että voisin vain lakata hengittämästä, lopettaa olemassaoloni kertaheitolla juuri siihen, missä sillä hetkellä olenkin.
Ja ennaltaehkäisevästi? En tiedä. Joskus toivoisi ettei olisi yksin, sillä lopulta yksinolo on se, mikä laukaisee masennuksen. Ei kaikilla, välttämättä, mutta omalla kohdallani kyllä; tiedän että kun olen yksin, minulla on liikaa aikaa ajatella, liikaa aikaa vain olla. Tottakai on hetkiä, jolloin haluan ollakin yksin, siivoilen, hengailen koirien kanssa, teen jotain. Se on sitä yksinäisyyttä mikä on ok. Sitten on sitä yksinäisyyttä kun huutaa sielunsa kyllyydestä apua, eikä kukaan silti kuule. Pyydät kahville, mutta kellään ei ole aikaa. Pyydät jonnekin seuraksi, mutta ketään ei vain kiinnosta sillä hetkellä. Jos kykenet pyytämään apua, et ole ihmisten mielestä avun tarpeessa..

Mokoma - Sinne missä aamu sarastaa

Otit minulta auringon, kuun ja tähdet, taivaankappaleet.
Annoit tilalle pimeyden, se yötäkin synkemmin henkeä kahlitsee.
Mihin enää luottaisin, kun omakin ääni tuntuu vieraalta, väärältä.
Kenen puoleen kääntyisin, kuka löytäisi minut pimeän keskeltä.

Auttakaa! Auttakaa, viekää minut turvaan!
kantakaa sinne missä aamu sarastaa!

Miten tähän jouduinkaan, ei ruotiminen johda mihinkään.
Sen vain tästä ymmärrän, en yksin ole luotu kestämään.

Auttakaa! Auttakaa, viekää minut turvaan!
kantakaa sinne missä aamu sarastaa! 

Auttakaa! Auttakaa, viekää minut turvaan!
kantakaa sinne missä aamu sarastaa!

Sinne missä aamu sarastaa..

Lueskelin jostain Marko Annalan haastattelua. Hän tuumiskeli että viimeisin masennuskautensa ei varmastikaan ollut hänen viimeisensä, ja että sen sijaan että ihminen odottelee sitä parantumista, pitäisi opetella elämään masennuksen kanssa. Jossain tuumaili ettei enää juoksentele veitsi kädessä tms..

Minä olen tullut siihen tulokseen jo vuosia sitten. Vakava-asteisen masennuksen ovat diagnosoineet jo kolmesti, joten tuskin tässä toivoa on "parantua", eiköhän se todellakin ole vain jotain minkä kanssa opetellaan elämään lopun elämää.

Oma masennukseni ja itsetuhoisuuteni on oikeastaan vain teinivuosina ollut niin syvää, että yritin itseäni vahingoittaa. Pahinta ehkä oli silloin(kin) se, että ihmiset olettivat minun olevan onnellinen kun selvisin hengissä ja "hätäni huomattiin". Ei se vaan mennyt niin. Minä olin masentunut entisestään; pettynyt että olin elossa. Pettynyt että minun tarvitsi edelleen elää. En minä sitä halunnut.
Nykyisellään se on pahimmillaankin ollut vain kuolemankaipuuta, ei niinkään aktiivista kuoleman etsintää.. Ja toisaalta, en minä halua kuolla millä tahansa tavalla. En minä halua hukuttautua. En halua kuolla kituen kolarissa. En mitään sellaista. Minä haluan vain lakata olemasta.

Ei se realistista ole, tiedän. Mutta saa sitä silti haaveilla.

Haaveista puheenollen. Minulla on yksi sellainen, jonka ajattelin toteuttaa. Siitä projektista lisää sitten myöhemmin, kuvien kera.