Siskonmuksut olivat hiihtolomailemassa, käytiin jääkiekkoa katsomassa ja sen sellaista. Pääsiäiseksikin tulivat.
Kissamme, Rampe, sairastui niin pahasti että jouduimme lopetuttamaan sen.. Yksi tuhkauurna lisää kokoelmaan. Mutta elämän kiertokulku on syntymästä kuolemaan ja kaikki siltä väliltä. Vaikka Rampea ikävöinkin, niin meille muutti loppukuusta tuo tanskandogin pentu, Laurel. Laurel pitää huolen että elämää riittää. Ja että sosiaalista elämää ei ole, sillä kaikki aika menee siihen että pyrin estämään talomme muuttumista Kiasmaksi....
Kouvolan Room escape tuli kokeiltua. Emme selvinneet ulos, emme päässeet alkuunkaan koko hommassa. Mutta silti oli mahtavaa ja jäi kaihertamaan, eli sinne uudestaan joskus! Kipu hieman sumensi ajattelua siinä vaiheessa, nimittäin lähtiessä Peikko jyräsi autolla jalkani yli. Kahdesti..
Menköön Room Escape nyt keikasta. Alunperin minun piti lähteä katsomaan Omnium Gatherummia, mutta isoäitini sairastui keuhkokuumeeseen vol 2 ja päädyin viettämään 6 tuntia päivystyksessä hänen seuranaan. Liput eivät jääneet käyttämättä, sillä Peikko sai napattua bestmaninsa mukaan keikalle.
KonMari.
Menin ja hairahduin ostamaan Marie Kondon siivousoppaan. Luin, rakastuin, ja päätin että meillä tähdätään siihen. Ja näin tulee käymään. Tässä kuussa on ollut ongelmana vain se, että Peikon työtunnit ovat olleet.. tähtitieteellisiä. Kun ma-pe työviikossa töitä on 73 tuntia niin ei voi oikein istua kotona alas ja alkaa tavaraa lajittelemaan. Yksin en voi päättää, joten minun on hillittävä himojani ja hallittava halujani, taas kerran. Tavarakaaos on saavat hallintaan, ja ahdistusta lievittääkseni shoppailun sijaan kävin läpi cd-levyt. Parisataa turhaa lättyä lähti lätisemään muualle, kuutisen sataa jäi omaan hyllyyn. Tätä kirjoittaessa sinne on jo ilmestynyt lisääkin, toki. Mokomaa, arvatenkin, mutta myös Stam1naa ja muuta mielihyvää tuottavaa. Mutta tosiaan, KonMari-siivousta en voi kylliksi liputtaa. Elämän mullistava ajattelutapa, kyllä!
Maaliskuun teema on eläytyminen. Sitä on tapahtunut, myönnetään. En ole niinkään jaksanut eläytyä muiden murheisiin, sitä olen elämässäni tehnyt enemmän kuin tarpeeksi. Sen sijaan olen eläytynyt musiikkiin, ja voisi sanoa että koko maaliskuu on menty yksinomaan Mokoman voimalla. Koko alkuvuosikin, myönnetään, mutta nyt on maaliskuussa laajennettu entisestään tuota skaalaa.
Maaliskuu oli myös kyykkyhaastekuukausi. Suoritin kyykyt tunnollisesti, sillä oli useinkin niin että käsi ei antanut tehdä mitään, joten kyykkäys loi illuusion että teen jotai kuntoni eteen.. Todelllisuudessa useaan otteeseen kuukauden aikana on tuntunut siltä että olen täysin hyödytön, en kykene liikkumaan, en kykene tekemään yhtään mitään. Tuntuu että kivut lyövät niin kovasti yli että ei tule edes kävelystä mitään. Saa nähdä miten personal trainerin kanssa sujuu, hermostuneeko siihen että näitä päiviä on niin paljon.. Kuinka paljon se hajottaa jos hänkin toteaa ettei minusta olekaan liikkumaan? Uskooko hän että rakastan liikkumista, vaikken kykene siihen? Uskooko hän kipujeni olevan se rajoittava tekijä, eikä kyse ole suinkaan laiskuudesta ja välttelystä? Osaanko tuoda sen ilmi tarpeeksi selvästi? Luovutanko itse liian helposti..?
Kaakon piraattien kevätkokouskin. Ei tämä kausi vaan seuraava on se, mihin osuvat kuntavaalit. Päätimme että leikin sihteeriä nyt sitten taas, joten kai siinä muutama tovi vapaa-aikaa vierähtää violeteissa sitten marssiessa. Joka vuosi kyllästyn, joka vuosi turhaudun.. Ja silti hakkaan päätäni seinään. Josko kuitenkin tänä vuonna olisi positiivisia muutoksen tuulia myös puolueessa.
Tässä(kin) kuussa olen saanut kuulla kunniani useasti Pörrön taholta. Hän vetää sellaisia kilareita että oksat pois. Sain kuulla olevani vaikka ja mitä.. Muutamaankin otteeseen. Olen saanut kuulla olevani läski, laiska, huono ystävä. Olen saanut kuulla olevani hyödytön, olen saanut kuulla olevani hyväksikäyttäjä. Mutta kiitosta, sitä kuulen harvoin. Pörrö on ollut iso osa elämääni, ja tulee olemaan. Silti pelkään toisinaan hänen kiivauttaan, sitä, miten hän reagoi stressiin ja miten hän purkaa sen joka kerta minuun. Enkä minä aina jaksa olla sitä tasoittelemassa. En aina jaksa olla varpaillaan, vaikka osaisinkin.. Kuulema se on alkoholistien lapsen osa, oppia vaistoamaan milloin pitää käyttäytyä mitenkin. Silti tuntuu että joskus olen itselleni jääräpäinen enkä osaa.. En aina edes silloin kun haluaisin. Ristiriitaista, tiedän.
Mutta se Pörrö.. Minä ärsyynnyn, vihaan, koen toivottomuutta.. Kaikki tunneskaalat yhden ihmisen kanssa. Ja silti, tätä kirjoittaessani, voin silti sanoa että hän on paras ystäväni. Eilen (kirjoitan tätä siis huhtikuun puolen välin jälkeen, koska olen liian laiska pitämään blogin julkaisutahtia tiheänä..) Pörrö veti viimeisimmät kilarinsa katkaisten kutakuinkin välimme. Tiedän tasan ne syyt, mistä hänellä on stressiä. Hän tietää itsekin, mutta se silti heijastuu aina minuun ja minun käyttäytymiseeni. Toki tilanne oli vielä sellainen etten ollut paikalla, ja minulla oli melko vähän sananvaltaa tilanteeseen johtaneeseen tilanteeseen, mutta eihän sellaisista pienistä asioista mitään välitetä..
Kaikkien niiden kilareidenkin jälkeen, silti.. Minä rakastan. Olen liian typerä osatakseni lopettaa moisen.
Mokoma - Ei kahta sanaa (ilman kolmatta)
Avaa arkku, murra saranat
Päästä valloileen oikeat sanat
Älä liian pitkään odota
Tai menetät sopivan ajan
Pidä kiinni mitä sovittiin
Päästä ilmoille syömmesi salat
Josset onneasi huutaa saa
Tulet katumaan iät ja ajat
Mitä sielusi halajaa
Ei kahta sanaa, ilman kolmatta
Mikä sisintäsi ravistaa
vain kaksi sanaa vailla kolmatta
Avaa arkku, murra saranat
Päästä valloileen oikeat sanat
Josset onneasi huutaa saa
Tulet katumaan iät ja ajat
Mitä sielusi halajaa
Ei kahta sanaa, ilman kolmatta
Millä sisimpäsi ravitaan
Kolme sanaa, minä rakastan sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti