Helmikuun teema kalenterissani oli Riski.
Pitäisi seurata unelmiaan, pitäisi uskaltaa.. Voi olla että suurin riskinotto oli yläkerran aulatilan värimaailman vaihtaminen villiin vihreään. Päätin tehdä aulatilasta 70-lukuteemaisen, paikan jossa voi hengailla ja kuunnella musaa. Ehkä tuijotella psykedeelisiä kuvioita tai jotain. Vaiheessa on projekti, mutta hyllyt on hommattu ja kasattu ja hiljalleen kaikki selkeytyy. Pörrölle iso kiitos avusta, ei minun ranteillani olisi edes kallaxeja saanut kasaan. Uuden sängyn sain juuri ja juuri kasattua, kunhan Peikko teki suurimman osan työstä...
Helmikuun keikkana oli Metalorgy Jklssä, eli Among the Pray, Sotajumala, Turmion kätilöt ja Fear of Domination. Loistavaa, erityisesti viimeksi mainittu. Pidin kovasti, ja toki lähtisin katsomaan uudestaankin.
Keskustelin erään minulle tärkeän ihmisen kanssa terveydentilastani. Puhuimme serotoniinin vaikutuksesta kiputiloihin, tai lähinnä kiputiloista selviämiseen. Ajattelin kokeilla masennuslääkitystä kiputiloista selviämiseen, mutta tätä kirjoittaessa se on edelleen ajatuksen tasolla. Toisaalta, mitä vähemmän lääkkeitä, sitä vähemmän sivuvaikutuksia. Eli toisaalta, sinnikkäästi jos sisulla vielä vähän? Kävin tapaamassa myös personal traineria, josko aloitan hänen kanssaan tämän elämän haltuunoton, kun saan tietää ranteiden tilanteen että leikataanko vai mitä tehdään. Ja tätä kirjoittaessa paljastettakoon että kirjoitin sopimuksen 6kk treenauksesta alkaen toukokuusta. Ehkä tämä tästä, kun saa apua ja neuvoja siihen, miten liikutaan kun kroppa kieltäytyy yhteistyöstä. Ammattitaito on kaiken a ja o.
Olen nyt sitten luottamusmies pienessä firmassamme. En tiedä onko minulla mitään virkaa, mutta jos vaikka joku jotain haluaa kysyä tms, niin ainakin olen sitten olemassa ja asioita voi käsitellä. Jotain "sananvaltaa" sitten työntekijöiden puolesta. Olen aina ollut parempi huolehtimaan muista kuin itsestäni, niin hassulta kun se kuulostaakin siinä varjossa että olen itsekäs paska. Kaikki on aina kiinni siis näkökannasta.
On helppoa huomata edelleen impulsiivisen persoonallisuushäiriön rippeitä, tuntuu että elämä on aina vaan hankalampaa.. Joskus tekisi mieli luovuttaa ja antaa kaikelle paskalle valta: miksi minun pitäisi opetella hallitsemaan itseäni kun eivät muutkaan hallitse ja hillitse itseään? Eikö olisi joskus jopa lohdullista kun voisi ottaa ja nostaa tilinsä tyhjäksi ja lähteä vetämään perseet olalle tai ajella jonnekin norjaan välittämättä huomisesta? Kyllä. Olisi. Mutta kun ei minua kukaan koskaan pelasta, minä joudun aina setvimään omat sotkuni. Näin ollen on parempi maksaa kiltisti laskut, maksaa kiltisti isoäidin laskut, käydä turvallisesti kaupassa ja olla saatavilla kaikille lähes 24/7. Eli ei tässä kuussa oteta riskiä ja lähdetä tavoittelemaan onnellisuutta impulsiivisuuden kautta, vaan minimoidaan ne riskit ja opetellaan edelleen vakaata elämää. Opetellaan sietämään pettymyksiä. Opetellaan olemaan olemassa.
Mokoma - Mieli sydäntä syyttää
Pysäyttäkää
Pysäyttäkää
Levoton mieleni
Kaipaa sataan suuntaan
Pysäyttäkää
Pysäyttäkää
Kiihtynyt mieleni
En jaksa enää huutaa
En tiedä mitä tahtoisin
Tiedän, etten siihen silti tyytyisi
Jos kaiken kauniin saisinkin
Kauneus minuun kauneutensa tuhlaisi
Pysäyttäkää
Pysäyttäkää
Nuutunut sydämeni
Takoo liian lujaa
Pysäyttäkää
Pysäyttäkää
Murtunut sydämeni
Hakkaa minut hautaan
En tiedä mitä tahtoisin
Tiedän, etten siihen silti tyytyisi
Jos kaiken kauniin saisinkin
Kauneus minuun kauneutensa tuhlaisi
Pysäyttäkää, pysäyttäkää
Levoton mieleni
Murtunut sydämeni!
Pysäyttäkää, pysäyttäkää
Levoton mieleni, murtunut sydämeni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti