Kipua ja kipuilua

 

 

Kun marraskuu koitti, sairastui vasen jalkani. En tiedä lopulta vieläkään, oliko kyseessä lihasinfarkti vai jotain muuta. Vietin viikon osastolla ja kirjasin itseni ulos, sillä koin, etten hyödy siellä makaamisesta mitään.
Vedin särlkylääkkeitä, joita ei voitu määrätä kotiin, vaan jotka minun piti käydä ottamassa annos kerrallaan "tarvittaessa" sairaalaolosuhteissa. Antibioottia sain suoraan suoneen tovin, kunnes siirryttiin syömään suun kautta kun saatiin tulehdus laskemaan. Bakteeriviljelyä ei voitu tehdä, sillä haava joka minulla oli, oli lihaksen sisällä vasemmassa yläreidessä.
Ensin olin 6 viikkoa lähes vuodelevossa, jonka jälkeen opettelin hiljalleen taas elämää. Ensin pitempiä matkoja pyörätuolilla, lopulta helmikuussa jo kävellenkin.
Aluksi tammikuiset kahvilakäynnit ja lähiruokakauppakäynnit jouduin vetämään pyörätuolin kanssa. Toisinaan kepeillä. Jalka kuitenkin väsyi, koska lihas oli jännittyneenä ihan 24 tuntia vuorokaudesta lähes kolme kuukautta. Kivut olivat helvetillisiä.

Vähänpä tiesin taas sanoessani, että jalkakipuni oli asteikoltaan kympin luokkaa. Vaan niinhän se menee; kymppi on se pahin kipu mitä on kokenut. Oli se sitten kellä tahansa mitä tahansa; joskus sanoivat että ismeediset kivut olivat niitä, ja minullahan niitäkin riitti aikanaan kun munatorveni päätti hirttäytyä itseensä, Sen jälkeenkin on ollut vähän vaikka mitä, mutta jalkakipu oli pahinta koettua.
Ilmeisesti se oli sitten maailmankaikkeudelle haaste; kun jalkani alkoi näyttää todellisia toipumisen merkkejä ja innostuin asiasta niin paljon että saimme perheenlisäyksenä toimivan imurin että saisin viimein kämpän haltuun niin sainkin sellaiset säryt että oksat pois ja se puolet latvusta; muutama päivystyksellinen hammaslääkärikäynti ja hammaslääkäri oli ymmällään. Hampaita särki kaikkialta vasemmalta puolelta, eikä vikaa löytynyt vaikka kuvattiin hampaistoa ja kalloa.
Lopulta nyt sitten asialla on nimi ja selvitellään diagnoosiksi asti: kolmoishermosärky.
Tulevia lääkärinaikoja on, mutta suoraan sanottuna juuri nyt pelottaa koko elämä. Kyseinen kipu on todellakin invalidisoivaa; kipukohtauksen sattuessa en kykene toimimaan, en ajattelemaan. En tekemään muuta kuin hengittämään enkä sitäkään kovin hyvin.
Invaluvan sain sentään, joten kävelymatkani eivät ole isoja enää tätä nykyä. Jaksan kävellä jo ostoskeskuksessa hyvinä päivinä. Ja siellä on penkkejä.
Kyllä, mieheni ja äitini ovat joutuneet työntelemään raskasta ruhoani pyörillä kun itse en ole kyennyt kävelemään. Olen ollut, ja olen edelleen, kiitollinen saamastani sekä fyysisestä että henkisestä tuesta.

Aluksi löysin M:n avulla tieni joulukuussa äänikirjojen maailmaan; en nähnyt enää lukea, joten kun makasin päivän sängyssä odottaen että M pääsisi töistä, kuuntelin kirjoja. Uskon niiden jäävän osaksi arkeani.
En oikein kyennyt laittamaan ruokaakaan pitkiin aikoihin, ja äitinä olo oli juttelua ja makaamista silloin, kun tyttäreni leikki vieressä barbeillaan tai kestitti teekutsuin.
Silloin sain häneltä myös ensimmäiset kirjeet, siitä kiitos lapseni kummisetälle joka jaksoi opettaa niitä kirjoittamaan <3

Äitiys on kipujen keskellä haastavaa. Koen järjetöntä riittämättömyyttä ihan ennenkokemattomalla tavalla. Enää en ole se äiti joka edes on läsnä. Kivut ovat läsnä, en minä. Kivut vievät kokonaisvaltaisesti elämäni osia, ja on vaikea nähdä tulevaan kirkkaasti.
Mutta niin ne vievät ystävyyssuhteistakin palasia. Minä en jaksa olla läsnä ystävillekään, enkä ole kyennyt auttamaan asioissa jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä; että vien ohimennessäni leipomolta leipää tai lähden seuraksi kahvilaan. 

 

Mutta suurin, ja yllättäin positiivisin vaikutus kaikella tällä muutaman kuukauden rumballa on ollut parisuhteeseeni. Kun joutuu olemaan pyörätuolissa ostoskeskuksessa tai prismassa ja ymmärtää sen että jos toinen oikeasti vittuuntuisi ja lähtisi, siinä olisi helvetillisessä kusessa pääsemättä kotiin, tajuaa miten arvostaa sitä että vierellä on ihminen jonka luonne ei koskaan sallisi tehdä toiselle niin. Sillä niitä eksiä jotka niin tekivätkin, oli kyllä menneessä. Minut on jätetty yksin tien viereen liftaamaan kotiin satojen kilometrien päässä kotoa yms. Ihmiset, joiden piti olla silloin niitä joihin voin turvata, joita rakastin ja joiden piti rakastaa ja suojella. Mutta se on niitä nuoruuden oppirahoja mitä silloin makselin.

Nyt opettelin paljon asioita; opettelin istumaan aloillani, sietämään huimaavan pahaa oloa, tunnistamaan lähestyvää paniikkihäiriötä ja ymmärtämään toisen mielenlaatua. Peikolla on pyörätuolin työntämisestä enemmän kokemusta, mutta meno oli välillä aivan jäätävää. Primassa eritoten päätin jossain kohtaa että en kykene, teki mieli vaan kiukutella ja oksentaa huimauksesta. Kun luonne on sellainen että pitää tarkkailla ympäristöään, vauhti on oikeasti aika ratkaiseva tekijä aivojen kanssa.. Ja näkökulma sieltä alhaalta. Ja Kouvolan prismahan oli juuri tällöin pahimmassa remontissa ja mikään ei ollut paikallaan, eikä mikään ollut siellä missä edellisellä viikolla ostoksia tehtäessä.. Joten kiitokset M:lle joka oli yhtä paljon uuden edessä kuin minäkin: selvisimme siitäkin koettelemuksesta.

Tällä hetkellä kuuntelen pöhinäboxin tasaista suhinaa, M:n hengitystä. Ensimmäinen yö viikkoihin, kun olen saanut nukuttua tovin. Olen kovin kiitollinen. Kaikesta tästä. Kipuineenkin.
Tuleva näyttää siltä, että pystyn elämään.
Nykyisyys näyttää siltä että minua rakastetaan. Usealta taholta.