Toksiset tunteet

 

"Itse näkisin niin, että vakavat suhteet itsessään helposti ovat "toksisia". Niissä liikkuu luonnostaan melko vahvoja eli väistämättä myrkyllisiäkin tunteita. Mustasukkaisuus, totta kai se lähtee melko alkukantaisista ja ikävistä lähtökohdista. Vaikkapa menettämisenpelosta ja liiallisesta (?) sitoutumisesta." 

 Poimin tämän kommentin erään facebook-polyryhmän keskusteluosiosta, sillä se sai minut ajattelemaan. Onko asia tosiaan näin?  

Tein "suht paljon" ajatustyötä päästäkseni aikanaan irti esim. mustasukkaisuuden tuntemuksista arjessa. Ne olivat suurelta osin opittuja, sellaisia että yhteiskunnassa rakkaus määritellään usein siten, kuinka omistushaluinen olet. Minulle oli opetettu, tahtomattaan tietenkin, että mustasukkaisuus on ok. Että "se rakastaa mua eikä halua jakaa mua" on oikeanlainen tapa ajatella.  

Ja onhan se osittain; olen tilanteessa jossa olen mustasukkainen. En kuitenkaan kumppanini genitaaleista, vaan ajasta ja huomiosta. Olen valmis jakamaan, olen valmis antamaan paljon omistani, mutta entä kun tilanne menee epätasapainoon niin että sitä jakamista on enemmän kuin omalle itselle on sopivaa?  

"Epämukavuudestaan huolimatta jokainen tunne on yhtä tärkeä ja jokaisella tunteella on oma viestinsä kerrottavanaan. Meidän tehtävämme on oppia kuuntelemaan."  (Susanna Jussila, 2022)

 Tässä kohtaa myönnän edistyneeni viime vuodesta tähän hetkeen ihan mukavasti. Olen oppinut kuuntelemaan enemmän mitä tunteeni kertovat ja jopa jonkun verran yritän elää niiden viestimän mukaan. Ei minusta koskaan tule tunne-eläjää, olen siihen liian .. Epävakaa? Tarvitsen päätöksilleni yleensä jotain muuta pohjaa kun että tää on nyt fiilispohjalta tässä näin. Toki sitäkin, mutta.  

Havaitsin että mä olen itseasiassa mustasukkainen useinkin, pienistä asioista arjessa. Kateellinenkin ehkä? Mä tajusin myös että mustasukkaisuus on mulle ihan puhtaasti signaali siitä että jonkun asian pitäisi mun mielestä muuttua, olla toisin. Eli esim. enemmän aikaa mulle (oli se aika kumppanin kans vietettyä aikaa tai oman lapseni.) 

Mä käsittelen sitä kyllä sinällään hyvin, että en järjestä draamaa kuten teini-minä. Se oli viis hirttä poikki samantien jos ei jokin asia mennyt kuten halusin. Hermoromahdus ja koko maailman romahdus.

Sittemmin, todennäköisesti iän myötä ja kokemusten karttuessa olen pehmentynyt paljon. Hyvin paljon. Nyt vaan vituttaa, eikä sitäkään aina päivittäisellä tasolla.  Ystävistäni en ole tainnut viime aikoina olla mustasukkainen. Viimeaikoina-käsite käsittää siis sisäänsä aika ison osan aikuisvuosistani tässä yhteydessä. 

Ehkä kaikkein kuvaavimmat ja toisaalta eniten oivalluksia tuottavat hetket olivat nuo muutamat Pantterin syrjäloikat: silloin olin tilanteessa että olin mustasukkainen mutta myös satutettu ja loukattu valheilla.  Pohdin siis paljon ihan että onko se kuitenkaan mulle ok jos näillä on muita kumppaneita? Pystynkö mä nyt kuitenkaan tasavertaiseen olemiseen?  Mutta tulin muutaman viikon pohdintojen jälkeen siihen lopputulemaan että mustasukkaisuus mm. ajankäytöstä olisi ollut selätettävissä, mä en lopulta ole mustasukkainen siitä, että Pantteri oli muualla, jonkun muun kanssa tekemässä jotain. Muhun sattui se, että mut oli vaihdettu uuden vuoden aikana valheella, ja mut oli jätetty yksin mun synttäreinä. Siitä on edelleen aika vaikea päästä yli.. Että mä merkitsin niin vähän siinä kohtaa kun Pantterilla löi tunteet johonkin muuhun ihmiseen.  

Ja siihen se salailu.. Kummankin osalta. Kaksi lähes yhdellä viivalla yhtenäiseksi vedettävää kokemusta missä multa salattiin paljon, mun selän takana kehiteltiin asioita ja sitä suhdetta multa kysymättä. Mulle kertomatta. Ja tarjottiin valheita vastaukseksi kysymyksiin.  Mitä mä annoin vastalahjaksi? Avasin kotini ovet. Sydämeni. Ystävyyteni. Mahdollisuuden olla osa mun ja lapseni elämää.  

 Se ei kuitenkaan pelastanut tilannetta, eikä heidän suhteensa jatkunut Pantteriin, Pantterin tahdosta. Mä olisin ollut valmis yrittämään ja korjaamaan, mutta päätin, että jos kolmas menee saman kaavan mukaan, mä luovutan ja heitän hanskat tiskiin. 

Joten todellisuudessa mä en ole päässyt siihen tilanteeseen että kummallakaan näistä kumppaneista olis se toinen, yhtä merkityksellinen ihminen kun minä, tässä elämässä kulkemassa mukana.  

Pahimmat mustasukkaisuudet eivät tulleet siitä että Pantteri vei heitä treffeille tai vietti aikaa heidän kanssaan kahden, vaan siitä, että minua hän ei vienyt. Ei treffeille. Ei syömään.  Heille ostettiin lahjoja, minulle ei ostettu. Pärjäsin ilman, kun ei sille ollut vertailukohtaa; minä en tarvinnut. Mutta jos muut ovat sillä viivalla, että he saavat ja ansaitsevat, miksi minä en ansaitse?  Ja jos minä annan aikaa heille kahden, miksi minä en saa itse aikaa kahdenkesken, vaan minun ajallani minun pitää jakaa Pantteri esim. tekstailuun, työkavereiden kanssa, perheen kanssa, kaiken. Että minä en saanut sitä samaa, mitä muut, oletettavasti samalla viivalla olevat otukset saivat. 

 Avoin on suhteeni myös M:n kanssa, luonnollisesti. Aloitimme avoimelta pohjalta ja suurimmaksi osaksi kuvittelen tietäväni mistä on kyse, ja mitä hän toivoo ja odottaa muilta suhteiltaan ja tulevaisuudeltaan.  Eräs erityinen ystävä hänellä on. En ole kysynyt sen kummemmin heidänkään suhteensa fyysisistä laaduista, mutta eilen pohdin sitäkin; kiinnostaako se minua? Sattuuko ajatus? Selviänkö jos onkin jotain?  Ei se kiinnosta, ellei hän ota sitä puheeksi. Ajatus ei satuta. Se ei edelleenkään ole minulta pois. Selviän, vaikka olisi mitä, kunhan tilanteeseen ei sisälly tahallista valehtelua ja harhaanjohtamista.  Eli olen siis mustasukkainen, jälleen kerran, vain siitä ajasta mikä minulta otetaan pois.

 Eli se aika, kun hän on _tässä_, jaan hänet muun perheen kanssa. Se on tärkeää aikaa, ja se on ollut erityisen upeaa miten hän on sujahtanut elämäämme. Mutta olen jo oppinut tuntemaan hänet perheen kesken, olen oppinut tuntemaan hänet sosiaalisissa tilanteissa joissa muita on ympärillä ja olemassa. Joko tuttavia tai vieraita, ns. vain "yleisönä". Mutta yhtäkkiä tajusin että haluan enemmän yhteistä, skarppia valveillaoloaikaa. Siten että kumpikaan ei ole täysin uupunut kaikesta sosiaalisesta toiminnasta, vaan on ihan oma itsensä siinä määrin kun se toisen seurassa voi olla.

 Koska sitä minulla on ollut kuitenkin aiempienkin kahden kanssa: aikaa vaikka illalla lapsen nukkumanmenon jälkeen, aikaa paljon ennen lasta. Tunnen heistä paljon piirteitä jotka tulevat esiin vain kahdenkesken, ihan arkisissa tilanteissa.  Ne piirteet puuttuvat paljolti M:n kanssa. En näe häntä silloin, kun hän ei halua. En ole osa huonoa, saan vain hyviä hetkiä. Ja tajusin että haluan niitä huonoja, en pahimpia, mutta osani huonoista. Haluan kaikki säätilat, en pelkkää aurinkoa. 

 Joten se, että aina on jotain muuta ympärillä, on käynyt rasittavaksi, ja purkautuu mustasukkaisuutena. Mustasukkaisuus itsessään ei näy ulkopuolelle vielä, mutta.. Ehkä on syytä toimia ennenkuin näkyy. 

 Joten: Mitä ovat vakavat suhteet? Miten se määritellään? Onko vakava suhde polyamoriassa mitä? Onko se vakavasti otettava suhde? Jos on, sitä ovat kaikki kolme kumppanuussuhdettani tällä hetkellä. Onko se aikuismaista käytöstä suhteessa, jotta se voidaan ottaa vakavasti? No sitä mä en ole koskaan osannut olla. Eilen nuolin Pantterin naaman märäksi. Joten... Mutta mä koen nää kaikki kyllä vakavaksi suhteeksi siinä määrin mitä sillä oletan tarkoitettavan. Enkä mä usko, että näinkään isossa (monosuhteiden maailman mittakaavassa) suhdemytyssä on kovin paljoa toksisia piirteitä. Tai sitten olen niille sokea. Mä näen kumppaneissani yhteistyötä, yhteistä hauskaa, huolenpitoa myös toisistaan (Itseasiassa enemmän toisistaan kun meikäkäläisestä, murr.) sekä keskittymistä yhteiseen päämäärään; että kaikilla on hauskaa ja yhteistä aikaa on riittävästi eikä kukaan tunne itseään syrjäytetyksi.  Jälkimmäisestä toki otan ison osan vastuuta, mutta siitä jatkan huomenna.