Ensimmäisen kerran tajusin olevani äiti, josko sitä koskaan voi tajuta, varmaan tuolla hetkellä kun ensimmäisen kerran näin tyttäreni fyysisesti. Hän oli nelisen päivää vanha, ennenkuin tapasimme. Ennenkuin ensimmäisen kerran pääsin katsomaan ja koskettamaan.. Tuolloin kirosin ja kiitin omaa kroppaani. Koko raskausaika oli kamalaa, fyysisesti, mutta silti kroppani selvisi sekä raskausajasta että siitä tilanteesta jota kuulema ei voi synnytykseksi sanoa kun ei alakautta tullut. Tuli hyvinkin lähes vatsasta, navan yläpuolelta. Mutta ihan oikeasti, minähän en koskaan osannut siitäkään loukkaantua että synnytykseni kyseenalaistettiin. Kun kuulin huhuja etten ollut raskaana lainkaan, tuhahtelin. Niin, minua ei näkynyt loppuraskaudesta missään koska kroppani ei kantanut. Eikä siinä mitään nähtävää olisi ollutkaan. Painoa kertyi raskauden aikana 8 kiloa ja ne hävisivät lapsen ulostulon sekä 5 viikon jälkeen sinne mistä olivat tulleetkin. En ole ymmärtänyt "raskauskiloja". Kyllä ne kilot ihan siitä omasta syömisestä ja laiminlyönnistä tulevat, eivät raskaudesta..
Ja kyllä, siitä laiminlyönnistä minä tiedän jos jostain.
Ja kyllä, siitä laiminlyönnistä minä tiedän jos jostain.
Kaikenlaista ihmeellistä on mahtunut näihin muutamiin vuosiin. Äitiyttä enemmän kuin uskoisi kaikelta siltä pohjalta mitä elämässä on sattunut ja tapahtunut. Minä kun en häpeä myöntää että en halunnut äidiksi. En häpeä myöntää että lapseni oli "yllätys", tavallaan vahinkoraskaus. Samaan aikaan kuitenkin harkittu ja keskusteltu. Pelätty. Ja kuitenkin rakastettu alusta lähtien.
Mutta se laiminlyönti.. Melkein kerkesin 40 vuoden ikään ennenkuin löysin jotain, minkä takia pysyä elossa. Jotain, mikä estää jatkuvan toiveen poispääsystä. Estää tai ainakin siirtää tuonnemmaksi.
Isoäitini toivoi lähes koko elämäni että hän olisi jo päässyt pois. Joten en osannut surra hänen kuolemaansa, kun tiesin että hän viimein pääsi pois. Olen tottakai kaivannut häntä näinäkin aikoina, hän oli ihminen jonka vahvuudelle ei mikään vedä vertoja. Hän on ihminen josta minä ammennan jaksamiseni. Näin hänen vahvuutensa, kärsimyksensä ja silti elämänilon hetkiä. Samaistun häneen hyvin paljon..
Isänikin halusi pois. Hän halusi elää elämänsä täysillä ja mennä sitten rauhassa. Kun hän kertoi minulle että hän on pyytänyt elvytyskieltoa, sanoin ymmärtäväni koska itsekin harkitsin sitä joskus. En kirjoittanut koska Peikko ei sitä halunnut. Kunnioituksesta toista ihmistä kohtaan ajattelin sitkuttelevani sen aikaa kun "tarve vaatii".
Suurin ero vanhemmuudessa kai meillä onkin se, että minä en tehnyt lasta nuorena. Minä elin ensin elämäni, ja nyt sitten olen "vain äiti" hyvällä omallatunnolla.
En ole aktiivisesti yrittänyt kuolla sitten nuoren aikuisikäni. Ei minulla ole mitään viiltelymeininkejä eikä vastaavaa, sillä masennukseni on aina ollut pysyvästi läsnäolevaa mutta tavallaan kuitenkin ilman itsetuhoa. Tai näin siinä paperissa lukee; ei itsetuhoisia taipumuksia.
Rohkenen väittää vastaan.
Itsetuhoinen minä olen ollut koko elämäni. En ole tupakoinut kun se on sen verran kamala tapa kuolla tuo tukehtuminen. Huumeet ovat loistaneet poissaolollaan, kuten alkoholikin suureksi osaksi. Minä kun olen jotenkin ajatellut että aivoni ovat ainoa tarpeellinen osa minua, niin niitä en tuhoa.
Mutta se kroppa... Olen paskat välittänyt painostani. En ole lihottanut itseäni tieten tahtoin, mutta en ole juuri laihduttanutkaan. Olen ollut vain.. Tämmöinen. piittaamaton, olematon.. Toki minulla on tissit. Niitä on ollut kiva näytellä, niillä on saanut etuja. Mutta muutoin en ole ulkonäkööni panostanut satunnaisia, yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Ei ole kynsiä, hiuksia, ripsiä.. Ei oikein mitään. En minä ole välittänyt. Olen ajatellut että tämmöisenään kelpaan jos olen kelvatakseni, ja tähän asti se on riittänytkin.
Nyt vaan on tullut esiin näitä asioita, osa painoliitännäisiä ja osa jotain muuta.
On kasvaimia. On poistettuja elimiä. On perussairauksia. On kaikenlaista..
Ennenkaikkea on liikuntakyvyn puute, ranteiden ahtaumaa ja selkänikamien painumaa. Ironista sinänsä, nämähän eivät ole painosidonnaisia, vaikka diabetekseni nyt onkin. Astma ei. Kaikkea sitä...
Mutta niin. Vaikka kuinka laihduttaisin, vaikka kuinka huolehtisin itsesäni nyt, en tule selviämään enää "loppuun asti". En tule juhlimaan suvun matriarkkana satavuosiapäiviä, enkä oikeastaan kyllä haluakaan. Erona vaan entiseen on se, että kun aiemmin halusin kuolla mahdollisimman nopeasti, päästä pois kärsimästä koska täällä nyt vaan ei ollut minulle oikein mitään.. Niin nyt sitten olisi.
Äitiyden myötä olen rohjennut toivoa ääneen että eläisin vielä 20 vuotta. Haluaisin nähdä tuon tyttäreni elämän sinne parikymppiseksi.
Ei se mitään takaa, ihminen ei silloin ole lähellekään valmis. Minä en ainakaan ollut. En tiennyt mistään mitään ja en hitossa olisi ainakaan äidiksi kyennyt. Olisin ollut epävakaa ja tehnyt lapseni eämästä kyllä todellakin sitä kuuluisaa "elävää helvettiä".
Aina välillä tuntuu että niin teen nytkin.
Mutta se laiminlyönti.. Melkein kerkesin 40 vuoden ikään ennenkuin löysin jotain, minkä takia pysyä elossa. Jotain, mikä estää jatkuvan toiveen poispääsystä. Estää tai ainakin siirtää tuonnemmaksi.
Isoäitini toivoi lähes koko elämäni että hän olisi jo päässyt pois. Joten en osannut surra hänen kuolemaansa, kun tiesin että hän viimein pääsi pois. Olen tottakai kaivannut häntä näinäkin aikoina, hän oli ihminen jonka vahvuudelle ei mikään vedä vertoja. Hän on ihminen josta minä ammennan jaksamiseni. Näin hänen vahvuutensa, kärsimyksensä ja silti elämänilon hetkiä. Samaistun häneen hyvin paljon..
Isänikin halusi pois. Hän halusi elää elämänsä täysillä ja mennä sitten rauhassa. Kun hän kertoi minulle että hän on pyytänyt elvytyskieltoa, sanoin ymmärtäväni koska itsekin harkitsin sitä joskus. En kirjoittanut koska Peikko ei sitä halunnut. Kunnioituksesta toista ihmistä kohtaan ajattelin sitkuttelevani sen aikaa kun "tarve vaatii".
Suurin ero vanhemmuudessa kai meillä onkin se, että minä en tehnyt lasta nuorena. Minä elin ensin elämäni, ja nyt sitten olen "vain äiti" hyvällä omallatunnolla.
En ole aktiivisesti yrittänyt kuolla sitten nuoren aikuisikäni. Ei minulla ole mitään viiltelymeininkejä eikä vastaavaa, sillä masennukseni on aina ollut pysyvästi läsnäolevaa mutta tavallaan kuitenkin ilman itsetuhoa. Tai näin siinä paperissa lukee; ei itsetuhoisia taipumuksia.
Rohkenen väittää vastaan.
Itsetuhoinen minä olen ollut koko elämäni. En ole tupakoinut kun se on sen verran kamala tapa kuolla tuo tukehtuminen. Huumeet ovat loistaneet poissaolollaan, kuten alkoholikin suureksi osaksi. Minä kun olen jotenkin ajatellut että aivoni ovat ainoa tarpeellinen osa minua, niin niitä en tuhoa.
Mutta se kroppa... Olen paskat välittänyt painostani. En ole lihottanut itseäni tieten tahtoin, mutta en ole juuri laihduttanutkaan. Olen ollut vain.. Tämmöinen. piittaamaton, olematon.. Toki minulla on tissit. Niitä on ollut kiva näytellä, niillä on saanut etuja. Mutta muutoin en ole ulkonäkööni panostanut satunnaisia, yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Ei ole kynsiä, hiuksia, ripsiä.. Ei oikein mitään. En minä ole välittänyt. Olen ajatellut että tämmöisenään kelpaan jos olen kelvatakseni, ja tähän asti se on riittänytkin.
Nyt vaan on tullut esiin näitä asioita, osa painoliitännäisiä ja osa jotain muuta.
On kasvaimia. On poistettuja elimiä. On perussairauksia. On kaikenlaista..
Ennenkaikkea on liikuntakyvyn puute, ranteiden ahtaumaa ja selkänikamien painumaa. Ironista sinänsä, nämähän eivät ole painosidonnaisia, vaikka diabetekseni nyt onkin. Astma ei. Kaikkea sitä...
Mutta niin. Vaikka kuinka laihduttaisin, vaikka kuinka huolehtisin itsesäni nyt, en tule selviämään enää "loppuun asti". En tule juhlimaan suvun matriarkkana satavuosiapäiviä, enkä oikeastaan kyllä haluakaan. Erona vaan entiseen on se, että kun aiemmin halusin kuolla mahdollisimman nopeasti, päästä pois kärsimästä koska täällä nyt vaan ei ollut minulle oikein mitään.. Niin nyt sitten olisi.
Äitiyden myötä olen rohjennut toivoa ääneen että eläisin vielä 20 vuotta. Haluaisin nähdä tuon tyttäreni elämän sinne parikymppiseksi.
Ei se mitään takaa, ihminen ei silloin ole lähellekään valmis. Minä en ainakaan ollut. En tiennyt mistään mitään ja en hitossa olisi ainakaan äidiksi kyennyt. Olisin ollut epävakaa ja tehnyt lapseni eämästä kyllä todellakin sitä kuuluisaa "elävää helvettiä".
Aina välillä tuntuu että niin teen nytkin.
Mutta minua on siunattu tuollaisella pallerolla. Ihmisentaimella, joka on ihan kuin minä. Paitsi että parempi. Aivan helvetisti parempi.
Ymmärrän häntä kuitenkin suurimman osan aikaa. Rohkenen väittää että on äärimmäisen harvoja hetkiä kun kommunikaatiomme on niin hataraa etten ymmärtäisi mitä hän ajaa takaa. Hän on sellainen miniminä, näkee asioita samoin kuin minä, kaipaa äärimmäisen paljon kommunikointia, äärimmäisen paljon juttelua ja sanoja. Vastauksia kaikkeen. Tietoa aivan kaikesta.
Joku voisi sanoa että aina nuo ovat tuossa iässä äänessä ja että kaikki noin nelivuotiaat kyselevät kaiken aikaa.. Ne, jotka tämän pikkuneidin tuntevat tässä arkielämässä, tietävät että kyse on vähän enemmästä: Kyse on pikkuvanhasta kakarasta jonka sanavarasto on laajempi kuin moni osaa arvatakaan. Hänen kysymyksensä eivät ole enää pitkään olleet sellaisia, joihin olisi yksinkertaisia "kyllä / ei"-tason vastauksia, vaan hänen kanssaan joutuu keskustelemaan hyvin laajalta kantilta jo karkkipäivien merkityksestä siinä missä saatanan ja jumalan välisestä olemassaolosta.
En minä olisi uskonut menneinä vuosina käyväni alle neljävuotiaan kanssa keskustelua siitä, miksi jotkut ihmiset uskovat jumalan olemassaoloon ja jotkut eivät.
Häneltä tuntuu puuttuvan tietty lapsenusko asioihin, enkä voi olla ajattelematta, olenko toiminut kovinkin päin persettä vastatessani hänelle aina parhaan taitoni ja osaamiseni mukaan.. Olisiko ollut kauniimpaa antaa hänen usko että on olemassa taivas jonne ihmiset menevät kuoleman jälkeen? Olisiko ollut parempi suojata enemmän kaikelta..?
En tiedä. Itse toivoin lapsena rehellisiä vastauksia. Toivoin että tietäisin paremmin asioista, olisin kaivannut jonkun joka olisi kertonut minulle kaikenlaista. Olisi kertonut mahdollisuuksista elämässä. Kaikesta.
Monella tapaa näen hänessä itseni. Kaikessa ärsyttävyydessään.. Äänekäs lapsi. Helposti loukkaantuva. Turhautuu kun ei tule ymmärretyksi. Pelkää tilanteita joissa ei tiedä miten tulee käyttäytyä. Pelkää tulevia tapahtumia. Aistiyliherkkänä yllättävät asiat suussa saavat yökkäämään. Odottamattomat hajut. Värimuistot.
Ja kaikesta siitähän minulla on itselläni liuta diagnooseja; on impulsiivista persoonallisuushäiriötä, on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, on paniikkihäiriötä.
Ehkä siksi minä koen että ymmärrän. Ehkä me tosiaan olemme niin samanlaisia, äiti ja tytär.
Osaan pehmentää useita tilanteita, lääkärikäynnit, päivän kulun, ihmisten tapaamiset, suuhun laitettavat asiat.. Aivan kaikki tähän asti on selvinnyt puhumalla.
Kaksivuotiaana kävimme ottamassa labrassa verikokeita. Labrantäti oli sitä mieltä että minun pitäisi ottaa lapsi syliin ja pitää kiinni. Sanoin että josko kuitenkin hän istuu nyt ihan itse siinä tuolissa, ja otatte sen veren. Kerroin neidille koko ajan mitä tulee tapahtumaan, ja siinä istui kuin tatti savessa, kyyneleet silmissä urheana kun verta otettiin. Sai hoitajilta vuolaat kehut, muutaman makutikun ja extratarroja kun oli koko päivän reippain asiakas.
Tuo lapsi pääsee siis läpi mistä vaan kun sille kertoo mitä tapahtuu. Hän muistaa ohjeistuksia hyvin pitkältä menneisyydestä ja omaa äärimmäisen vahvan oikeustajun. Kun hän on oppinut että jotkut asiat kuuluvat olla tietyllä tapaa, siitä ei saisi poiketa. Lähes autistisen pakkomielteisesti hän pitää kiinni siitä että tietyt asiat pitää tapahtua tiettyinä aikoina..
Itsehän kävin tässä kovaa koulua siitäkin aiheesta... Että rutiineista voi joustaa. Että maailma ei kaadu, jos lapsi ei syö tiettyyn aikaan. Ja että lapsen maailma ei kaadu, jos minä joskus annan vaan asioiden olla. (Ja lopulta, oman maailmani kaatumista minä pelkäänkin, en lapsen..)
En minä tiedä kyllä paljoakaan vanhemmuudesta, ja kuulema ensimmäinen lapsi on aina harjoituskappale. Minulla tämä tulee olemaan ainoani, joten syteen tai saveen. Katsotaan miten käy.
Mutta sen tiedän, että olen erinomaisen ihmisentaimen äiti. Ja olen erityisen ylpeä siitä.
Kiitos Roosa kun teit minusta äidin ja opetat minulle joka päivä jotain uutta. Ja kiitos siitäkin, että kälkätät niin että välillä pyydän sinua olemaan hiljaa kun pääni tuntuu halkeavan kaikista niistä sanoista ja asioista... Ja erityisesti kiitos että et loukkaannu, vaan annat minulle aikaa ja tulet myöhemmin rutistamaan ja kysymään "joko nyt voidaan äiti taas jutustella?"
Ymmärrän häntä kuitenkin suurimman osan aikaa. Rohkenen väittää että on äärimmäisen harvoja hetkiä kun kommunikaatiomme on niin hataraa etten ymmärtäisi mitä hän ajaa takaa. Hän on sellainen miniminä, näkee asioita samoin kuin minä, kaipaa äärimmäisen paljon kommunikointia, äärimmäisen paljon juttelua ja sanoja. Vastauksia kaikkeen. Tietoa aivan kaikesta.
Joku voisi sanoa että aina nuo ovat tuossa iässä äänessä ja että kaikki noin nelivuotiaat kyselevät kaiken aikaa.. Ne, jotka tämän pikkuneidin tuntevat tässä arkielämässä, tietävät että kyse on vähän enemmästä: Kyse on pikkuvanhasta kakarasta jonka sanavarasto on laajempi kuin moni osaa arvatakaan. Hänen kysymyksensä eivät ole enää pitkään olleet sellaisia, joihin olisi yksinkertaisia "kyllä / ei"-tason vastauksia, vaan hänen kanssaan joutuu keskustelemaan hyvin laajalta kantilta jo karkkipäivien merkityksestä siinä missä saatanan ja jumalan välisestä olemassaolosta.
En minä olisi uskonut menneinä vuosina käyväni alle neljävuotiaan kanssa keskustelua siitä, miksi jotkut ihmiset uskovat jumalan olemassaoloon ja jotkut eivät.
Häneltä tuntuu puuttuvan tietty lapsenusko asioihin, enkä voi olla ajattelematta, olenko toiminut kovinkin päin persettä vastatessani hänelle aina parhaan taitoni ja osaamiseni mukaan.. Olisiko ollut kauniimpaa antaa hänen usko että on olemassa taivas jonne ihmiset menevät kuoleman jälkeen? Olisiko ollut parempi suojata enemmän kaikelta..?
En tiedä. Itse toivoin lapsena rehellisiä vastauksia. Toivoin että tietäisin paremmin asioista, olisin kaivannut jonkun joka olisi kertonut minulle kaikenlaista. Olisi kertonut mahdollisuuksista elämässä. Kaikesta.
Monella tapaa näen hänessä itseni. Kaikessa ärsyttävyydessään.. Äänekäs lapsi. Helposti loukkaantuva. Turhautuu kun ei tule ymmärretyksi. Pelkää tilanteita joissa ei tiedä miten tulee käyttäytyä. Pelkää tulevia tapahtumia. Aistiyliherkkänä yllättävät asiat suussa saavat yökkäämään. Odottamattomat hajut. Värimuistot.
Ja kaikesta siitähän minulla on itselläni liuta diagnooseja; on impulsiivista persoonallisuushäiriötä, on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, on paniikkihäiriötä.
Ehkä siksi minä koen että ymmärrän. Ehkä me tosiaan olemme niin samanlaisia, äiti ja tytär.
Osaan pehmentää useita tilanteita, lääkärikäynnit, päivän kulun, ihmisten tapaamiset, suuhun laitettavat asiat.. Aivan kaikki tähän asti on selvinnyt puhumalla.
Kaksivuotiaana kävimme ottamassa labrassa verikokeita. Labrantäti oli sitä mieltä että minun pitäisi ottaa lapsi syliin ja pitää kiinni. Sanoin että josko kuitenkin hän istuu nyt ihan itse siinä tuolissa, ja otatte sen veren. Kerroin neidille koko ajan mitä tulee tapahtumaan, ja siinä istui kuin tatti savessa, kyyneleet silmissä urheana kun verta otettiin. Sai hoitajilta vuolaat kehut, muutaman makutikun ja extratarroja kun oli koko päivän reippain asiakas.
Tuo lapsi pääsee siis läpi mistä vaan kun sille kertoo mitä tapahtuu. Hän muistaa ohjeistuksia hyvin pitkältä menneisyydestä ja omaa äärimmäisen vahvan oikeustajun. Kun hän on oppinut että jotkut asiat kuuluvat olla tietyllä tapaa, siitä ei saisi poiketa. Lähes autistisen pakkomielteisesti hän pitää kiinni siitä että tietyt asiat pitää tapahtua tiettyinä aikoina..
Itsehän kävin tässä kovaa koulua siitäkin aiheesta... Että rutiineista voi joustaa. Että maailma ei kaadu, jos lapsi ei syö tiettyyn aikaan. Ja että lapsen maailma ei kaadu, jos minä joskus annan vaan asioiden olla. (Ja lopulta, oman maailmani kaatumista minä pelkäänkin, en lapsen..)
En minä tiedä kyllä paljoakaan vanhemmuudesta, ja kuulema ensimmäinen lapsi on aina harjoituskappale. Minulla tämä tulee olemaan ainoani, joten syteen tai saveen. Katsotaan miten käy.
Mutta sen tiedän, että olen erinomaisen ihmisentaimen äiti. Ja olen erityisen ylpeä siitä.
Kiitos Roosa kun teit minusta äidin ja opetat minulle joka päivä jotain uutta. Ja kiitos siitäkin, että kälkätät niin että välillä pyydän sinua olemaan hiljaa kun pääni tuntuu halkeavan kaikista niistä sanoista ja asioista... Ja erityisesti kiitos että et loukkaannu, vaan annat minulle aikaa ja tulet myöhemmin rutistamaan ja kysymään "joko nyt voidaan äiti taas jutustella?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti