Aina toisinaan valvon öitä tai vietän päivällä tuntikausia pohtien, onko mikään tässä elämässäni minkään arvoista, tai voisinko parantaa asioita jollain omalla toiminnallani.
Toisinaan olen lamaantunut omasta typeryydestäni, joskus toisten ihmisten typeryydestä. Aina kaikki asiat eivät ole henkilökohtaisia, eikä niitä voi ottaa henkilökohtaisesti, mutta toisinaan ne iskevät suoraan sieluun.
Olen pohtinut tänä yönä erityisesti polyamoriaani. Se altistaa minut toistuvasti nimenomaan vihapuheelle; sille järjettömälle ihmisten syövereiden oksennukselle jota netti on pullollaan. Kun tavalliselta ihmiseltä, keskivertopersoonalta, rikotaan puutarhatonttu, ensimmäinen ajatus hänellä on jotain "voi helevetin nuoriso" ja olankohautus.
Kun sama tehdään jollekin vähemmistöryhmälle, pitää aina miettiä mitä teossa on takana. Onko se nimenomaan sitä maalitusta, yksittäinen vihanpurkaus, satunnainen teko vai "viesti" jostain. Äärimmäisen kuluttavaa. Joskus se voi olla yliajattelua, joskus se voi olla jotain muuta.
Aikanaan edellinen naapurini järjesti näitä ilkivaltatempauksia ja haukkui minua kirjoitus- ja lukutaidottomaksi ihmiseksi jonka kanssa on mahdotonta keskustella. Tietenkin facebook-ryhmissä joissa en ollut itse mukana. Sain näistä kirjoituksista sitten muilta naapureilta kuvankaappaukset ja yritin ottaa yhteyttä naapuriin; kun ei suostunut kommunikoimaan, tein lopulta rikosilmoituksen. Yritin saada häntä sovitteluun, mutta hän ei suostunut. Kun selvisi, että hän sai talonsa myytyä, luovuin koko asiasta sitten, ajattelin että kohta tämä loppuu. Ja yllättäin se ilkivalta (sähköjohtojen nyhtäminen, autonpulttien löysääminen jne) vakavammilta osin loppuikin.
Otin yhteyttä keskusteluun osallistuneisiin muihin naapureihin ja kävin ovella muutaman kanssa juttelemassa. Mieleeni on noussut erityisesti eräs nainen jonka kanssa juttelimme hänen portaillaan; hän pyysi anteeksi ja sanoi ettei tiennyt mikä häneen meni kun hän keskusteluun osallistui ja minua leimasi tuntematta. Kerroin hänelle taustoistani ja asioistani ja avasin vähän millainen olen ihmisenä. Hän oli lapsilleenkin puhunut että äiti teki nyt tyhmästi ja osallistui nettikeskusteluun haukkumalla tuntematonta, ja että näin ei pidä toimia.
Viis siitä miten hänet kohtasin, hänen toimintansa lastensa suhteen on se, minkä takia tuota ihmistä kunnioitan todella paljon. Se, että myöntää lapsilleen virheitään ja opettaa heitä niiden kautta, on järjettömän upea toimintatapa.
Niin. Olen siis jatkuvassa valvetilassa vähän kaiken silmätikkuna olemisen takia. Se on kuluttavaa. Kuluttavaa on myös se, että kun viimeisin "pettäminen" tapahtui toisen kumppanini taholta, olen ollut ns. Tuntosarvet pystyssä hyvin pitkään tässä. Se heijastuu kyllä parisuhteeseen, joskaan ei ihan välttämättä sillä tavoin kun olettaisi. Tietyssä elämänvaiheessa olisin raivonnut enemmän, olisin syytellyt ja syytänyt vihapuhetta kai itsekin. Nyt olen vain äärimmäisen pettynyt ja pohtinut päiviä, viikkoja ja kuukausia että miksi minä tätä siedän? Miksi minä jaksan? Miksi jatkan? Mikä siinä ihmisessä on niin ihanaa että minä oikeasti altistan itseni näille tunteille? Olen jopa pohtiunut, että olenko rakentanut identiteettiäni liikaa polyamorian ympärille, että minun on pakko olla "se ainakin kahden miehen nainen", maksoi mitä maksoi?
Eilen kumppanini soitti minulle olevansa päivystyksessä. Parina edellisenä iltana olin raotellut sanaista arkkuani appiukon menehtymisestä huolimatta. (Myönnän, ei oikea ajankohta puida hänen parisuhteellista käyttäytymistään.. Mutta kun ne tuntosarvet.) Ensin ajattelin että #taas sitä mennään", mutta hän oli kaatunut ja oli menossa kuvauksiin. Siinä kohtaa olin kyyninen, että taasko tuo ihminen etsii sairaslomaa luistaakseen velvollisuuksistaan, mitä ikinä ne olivatkaan, koululiitännäisiä tai työliitännäisiä.
Seuraava puhelu oli sitten hänen diagnoosinsa; murtunut olkavarsi. Kun hän luki diagnoosinumeroa ja kertoi muutoinkin lääkärissäkäynnistä, ajattelin että mitä hiivattia tuo ihminen todistelee tuolla, onkohan koko lääkärissä kun kerran pitää noin todistella.
Mietin sitten kuitenkin tovin päästä asiaa lisää; kyllä, hänen pitää minulle todistella koska epäilykseni ovat lukuisten valheiden jälkeen ihan tapissa lähes kaiken sanomisen suhteen. Ja siinä kohtaa mietin taas sitä, että miksi minä tuota ihmistä katson.. Miksi en vain ilmoita ettänyt on vaan tilanne se, että ei meidän ole järkeä jatkaa tätä. Että ei se luottamus enää löydy, kun joka kerta kun jotain käy, minä epäilen ensin valheeksi ja sitten vasta mietin että jos se totta puhuukin, miten minun tulee suhtautua?
Illemmalla hain hänet syömään ja katselin hänen kipujaan. Olisin halunnut ottaa puolet niistä kannettavakseni, koska tiedän että kannan kipujani huomattavasti paremmin kuin kumpikaan kumppaneistani. Katselin häntä ja hän oli muutaman tovin se ihminen, johon olen rakastunut aikanaan; ilman vihaa, ilman ennakkoluuloa, ilman epäilyksiä. Ilman sitä kuorta jonka hän on kaiken paskan takia rakentanut päälleen.. Ja loppuillan ja yön pohdinkin, miten saisin sen ihmisen takaisin pinnalle. Miten saisin häneltä sen kuoren pois, kun hän ei itse kykene sitä riisumaan? Miten autan häntä olemaan se paras versio itsestään, kun yhteinen aikamme on kaiken suhteen niin helvetin kortilla?
Fyysistä läheisyyttä ei ole ollut kuukausiin. En puhu siis seksistä vaan ihan vain ylipäätään kosketuksesta; kun hän päivää ennen päivystysreissuaan autosta lähtiessään kurkotti minua kohti ja antoi suukon, ajattelin pitkästä aikaa että ehkä meillä kuitenkin on toivoa? Ei se siis lopulta kovin paljoa vaadi, että löytää sen kipinän takaisin. Se, kantaako se mihinkään, on kai sitten kiinni siitä miten paljon kipinää ruokitaan. Aika näyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti