Vauvavuosi

"Kaikki" ovat päivitelleet viime aikoina instagramiin heinäkuistensa syntymästä. Vauvavuodesta. Valvotuista öistä, Onnen hetkistä. Siitä miten on rankkaa. Miten puolisot ovat etääntyneet toisistaan. Siitä että odotusaikana mies ei ymmärtänyt ja nyt vielä vähemmän. Siitä että äitiys on kaikenvoittavaa. Äitiys on ylivoimaista. 

Ja kyllä, äiti voi tuntea sykkeen. Äiti voi tuntea kasvun. 

Minä en koe olevani kovin ihmeellinen. En ole muuttunut juurikaan, vaikka minä sain lapsen. En ole saavuttanut pyhää äitiyttä, enkä koe olevani ylivoimainen vanhempi. En usko että lapseni ei pärjäisi ilman minua. 

Jo alkumetreinä miehet olivat mukana. Synnytyksen jälkeen vaan konkreettisemmin; kun minä makoilin toipumassa, he olivat prinsessamme luona. Vaihtoivat ensimmäiset vaipat. Juottivat ensimmäiset maidot, sekä korvikkeen että äidinmaidon. Lypsivät minua kun voimani olivat poissa. He kantoivat pienen elämän alkuun. Mikä minä olisin sanomaan että olen korvaamaton? Mutta mieheni olivat. Kumpikin. He olivat siellä, vuorotellen minun sekä prinsessamme luona. Kunnes saimme olla perheenä kaikki yhdessä muutaman hetken, ja viimein sitten kotona. 

Juuri koskaan minä en nukuta lastamme. Mieheni tekevät sen. Eivät siksi että minä en haluaisi, eivät siksi että olisi pakko. Vaan koska he ovat tehneet niin alusta asti, koska heidän sydämensä lyönnit ovat rauhallisia, heidän hengityksensä tahti on se, jonka prinsessamme haluaa kuulla. Siihen hän rauhoittuu. 

Minä nukun toki päikkäreitä hänen kanssaan, leikin, laulan, hoivaan ja hoidan parhaani mukaan. Mutta minä en ole yksin, en ole ainoa, korvaamaton vanhempi. Toki minä tuotin ensimmäiset 4kk maitoa, mutta se ei tehnyt minusta korvaamatonta. Se ei tehnyt minusta yhtään sen parempaa ihmistä kuin ennen synnytystäkään. 

Mutta silti olen ylpeä kun saan olla hänen äitinsä. Olen sitä mieltä, että minulla on maailman kaunein, täydellisin, kiltein ja mahtavin lapsi mitä maa päällään kantaa. En ole valvonut öitä. En ole kertaakaan väsynyt lapseeni. En päästä ajatuksiini hetkeksikään epäilystä että monisuhteeni kärsisi lapsesta; päinvastoin. Hän on se lopullinen liima joka pitää meidät perheenä niinäkin hetkinä kun minusta tuntuu, että ehkä haluaisin luovuttaa. Ei siksi, että "lapsen takia", ei siksi että niin kuuluu tehdä. Vaan siksi että näen sen järjettömän suuren rakkauden määrän kummankin isän silmissä kun he katsovat prinsessaamme. Minä olen etuoikeutettu. Minun perheeni on parasta mitä voin tässä elämässä saada.

Vauvavuosi ei ole ollut rankka muutoin kun rahallisesti. En käsitä miten ihminen voidaan näin ahtaalle ajaa. Mutta hiljalleen tästä noustaan, kun terveys kohenee ja kykee taas tekemään töitä. Ja kun prinsessamme pääsee kokeilemaan perhepäivähoitajalla oloa. 

Ja kyllä, koen että olen parempi äiti kun laitan lapseni hoitoon; voin käydä töissä ja tienata rahaa, ja tätä kautta olla stressaamatta toimeentulostamme. Voin antaa hänen olla hoitajalla ja siivota kotona, laittaa ruokaa toisinaan valmiiksi ennenkuin hän tulee hoitajalta. Silloin kun saan tehdä asioita rauhassa, ilman että minun tarvitsee jakaa huomiotani moneen asiaan, voin panostaa niihin hetkiin kun hän tarvitsee kaiken huomioni. Jaksan olla läsnä eri tavalla. 

On ollut mahtavaa seurata vauvan kehitystä taaperoksi. En vaan osaa koskaan ajatella että "minä tein tämän". Olen tajunnut jo vauvaryhmien myötä olevani todella erilainen vanhempi kuin useimmat; minä koen että saan tutustua tähän mahtavaan ihmiseen. Minä en tehnyt häntä, vaikka toimin hänen olemassaolonsa ensimmäiset kuukaudet hänen asuntonaan. Sen jälkeen minä toimin hänen jatkeenaan; hän kertoi mitä halusi (ruoka, uni, viihdyke..) ja minä mahdollistin mitä osasin. 

Mitä taaperovuosi tuo tullessaan? En tiedä. Uskon että upeita asioita ja loputtomiin riemua. 

Pohdin tätä äitiyttäni omalle äidilleni. Kerroin etten osaa tuntea tämän olevan raskasta, en osaa kokea niitä tunteita mitä luen muiden kokevan. Pohdin sisälläni josko olen "oikea" äiti lainkaan. 

Äitini sanoi että kyse on siitä että en suorita äitiyttä. Ja tottahan se on; tässä iässä ja tällä luonteella (sekä elämänkokemuksella) ei vaan osaa elää niin että miellyttäisi muita. Että pyrkisi tekemään "kuten pitää" ja elämään sosiaalisesti hyväksyttyä elämää. 

Ehkä se on sitä vauvan ehdoilla menemistä? Ehkä vain jääräpäisyyttä. En tiedä. 

Meillä nukutaan kun nukuttaa, syödään herkkuja kun herkututtaa. Ja tiputetaan foliohatut päästä, eikä opetella turhaan satujuttuja uskonnoista. Mennään eteenpäin maalaisjärjellä; on ennenkin kasvatettu lapsia ja vielä kamalammissa oloissa kuin meillä. 

Monet povasivat että väsyn kestovaippailuun. Edelleen osakestoillaan, ei se rankkaa ole kun vaan saa kuivaksi noita pestyjä. Prinsessamme itse päätti jättää nuo soseetkin aika vähälle ja syödä mahdollisimman paljon samaa ruokaa kuin muutkin, mitä siitäkään pingottamaan. Neuvolasta on saanut hyviä neuvoja ja kannustusta ihan tähän lapsentahtiseen elämään. Jos ei neitiä huvita syödä vauva-ruokia niin hän sitten ei syö. Mikäs minä olen sanomaan vastaan tuollaiselle maailman jääräpäisimmälle olennolle asioissa.. Keneen lie tullut?

Mutta niin; Onnea rakas tyttäreni! Täytät tänään vuoden. Kiitos että saan tuntea sinut. Kiitos että saan olla äitisi ja tukea sinua kasvussasi!