Pettymys

Pitkän aikaa eräs ihminen oli iso osa elämääni, sähikäiseksi häntä kuvailin. Hän oli ihminen, jolle kerroin ajatuksistani, fiiliksistäni, ja jonka kanssa oli helppo olla. Puhuimme kaikesta, kummankin parisuhteesta juu, mutta paljon myös niitä näitä, oli asia sitten lapset, nuoret, politiikka, kahvilaatu tai mitä vain. Laskin hänet todellakin ystäväkseni, ja hän tiesi sen.

Kerroin X:stä, kerroin ihmisistä jotka elämästäni ovat valinneet poistua. Kerroin pelkääväni että joka tapauksessa menetän hänet.. En vain tiennyt miten. Isoja tunteita, kyllä, mutta luotin häneen. Monella tavalla. Luotin häneen niissä asioissa mitä kerroin, luotin hänen apuunsa ja yritin itse olla hänen tukenaan erinäisissä tilanteissa.
Milloin ikinä hän kertoi ongelmansa, yritin auttaa ratkaisemaan sen, oli se sitten parisuhdeliitännäinen tai ihan mitä tahansa muuta. Kun hän kertoi ettei hänen vaimonsa jaksanut huolehtia itsestään tarpeeksi pienten lasten kanssa, annoin konkreettisia vinkkejä; vie hänet shoppailemaan. Hän veikin, ja tilanne parani. Kun hän valitti ettei viihdy kotona sotkun takia, kävimme siivoamassa. Ja sitä rataa.

 Tiedän, että loppuvuotta kohden häntä ahdisti päivä päivältä enemmän, mutta hän päätti vetäytyä. Hän pyysi kerran minut kahville, ja selkeästi minun olisi pitänyt kysyä oikeat kysymykset (siitä puhuimme joskus aiemmin, ja hän sanoi että saan kyllä kiskotuksi mitä tahansa hänestä irti kun esitän oikeat kysymykset..) mutta siihen kohtaan en niitä löytänyt. Ehkä olin liikaa keskittynyt stressiin kaiken sen kohdalla mitä tapahtui vuoden mittaan, eritoten vuoden lopulla.

 Mutta joka tapauksessa, useamman vuoden viinasta erossa pysynyt ihminen jolla on alkoholista lievästi sanottuna epämukavia kokemuksia, alkoi juoda. Viikonloppuisin, vapaapäivinä... Lopulta mm. joulupäivänä. Ripitin häntä että ei ole ok jättää vanhempiensa luokse vaimoaan ja lapsiaan ja lähteä itse kavereiden kanssa ryyppäämään. Hän oli ilmeisesti siinä kohtaa jotain saanut irti minun tai jonkun muun ripityksestä, sillä hän oli sanonut korvaavansa perheelleen tilanteen, ja olevansa uuden vuoden aaton selvänä ja kotona perheensä kanssa. Erehdyin soittamaan ja tiedustelemaan että lähtevätkö he Haminaan katsomaan uuden vuoden ilotulitusta, sitä mitä mainittiin massiivisimpana tähän asti järjestetyistä jne. Oli muuten oikeasti upea, kannatti ajaa sinne asti ja olla jumissa parkkipaikalla suhteellisen pitkään tapahtuman jälkeen.

 Kuultuani että hän on ryyppäämässä taasen, ilmoitin aika ykskantaan mitä mieltä asiasta olen. Kuka "hyvä isä" jättää juhlapyhinä lapset ja vaimonsa kotiin jotta itse pääsee ryyppäämään? Kerroin menettäneeni jo liian paljon alkoholille, osan lapsuuttani, monta ihmistä jne, että on helvetin ikävää menettää hänetkin.

 Ajattelin kuitenkin viime viikkoon asti että ehkä hän jossain kohtaa ´haluaa keskustella asiasta. Että ehkä jossain vaiheessa voimme jutella. Tiedän nyt, että emme voi.

Todellisuudessa olen edelleen katkera, alkoholista toki, ja tämäkin tapaus työntää minua edelleen kauemmaksi edes kohtuukäytöstä. Olen vältellyt ABC:llä yksin käymistä, sillä tiedän kaipaavani häntä niin helvetisti että purskahdan itkuun. Tiedän, että hän oli niitä harvoja, joiden seurassa oikeasti tulin paremmalle tuulelle, viis siitä mikä oli vialla elämässäni. Heitän on ollut muutamia elämässäni eri ajanjaksoina, kaksi on kuollut. Toinen oman käden kautta, toinen syöpään. Joku valitsi itse poistua..

 Itsekkäästi siis kaipaan sitä positiivisuutta minkä hänen tapaamisensa jätti joka kerta jälkeensä. Kysyin häneltä alkukuun aikoihin että haluaako hän tavata ja kertoa että mikä helvetti hänet saa juomaan, mikä voi ihmisen ahdistaa tilanteeseen jossa pitää laittaa alttiiksi ihmissuhteet, perhesuhteet ja kaikki? Mikä on se asia, mitä pitää paeta alkoholin maailmaan eikä sitä voi jutella auki? Ei vastausta. Ilmoitin muutaman päivän päästä että ilmeisesti meikäläisen on sitten parasta jättää hänet rauhaan kun ei kerran sovi keskustella. Vaan olisin jättänyt senkin roikkumiseni roikkumatta, jos olisin tiennyt että hänelle kertomani asiat saan kuulla nyt ympäri kyliä. Jos olisin tiennyt että hän on katkeroitunut minulle niin pahasti, että asiat, joita hänelle luottamuksella kerroin, vannotin että ne jäävät meidän välille (eikä hän ilmeisesti edes kaikkea kertonut vaimolleen..) tulevat minua vastaan muutaman mutkan kautta. Se jos mikä on oikeasti petos.
 Ei väliä kuinka katkera olen ollut, kenelle tahansa, en ole koskaan kertonut eteenpäin minulle luotettuja asioita. Ei väliä onko minua potkittu, hakattu tai vaikka se narsisti-suhteeni toinen osapuoli alisti ja lytisti kuinka.. Siitä huolimatta en koskaan, milloinkaan, ole heidän asioistaan kertonut eteenpäin niitä asioita, jotka tuhoavat. En koskaan ole kertonut niitä asioita mistä he ovat sanoneet tai millään tavalla antaneet ymmärtää että on kerrottu minulle itselleni, eikä pitkin kyliä leviteltäväksi.

 Yritin soittaa hänelle perjantai-lauantai-välisenä yönä kun tiesin hänen pääsevän töistä. Olisin halunnut kysyä että miksi? Olisin kysynyt että mitä niin pahaa minä tein, että minusta tarvitsee tehdä juoruilun aihetta lisää? Eikö millään, mitä tein, oikeasti ollut merkitystä? Kuvittelinko minä ystävyydeksi jotain mikä ei ollut mitään sinnepäinkään, vai onko minulla taas vaan niin vanhakantainen käsitys ystävyydestä, että se ei sovi nykymaailmaan ja nuorempien näkemykseen?

Oli miten oli, enhän minä voi muuta kuin nielä pettymykseni, en varmasti koskaan tule selitystä saamaan. En ole saanut niiltä muiltakaan.. En K:lta, että miksi minulle piti valehdella vielä siinä kohtaa kun asioista suoraan kysyin.. En X:ltä, että miksi minulle piti kääntää lopullisesti selkänstä, vaikka minä olisin vain halunnut selvittää asian niin, että olisimme edes olleet moikkausväleissä. Ehkä minun kohtaloni on menettää jokainen tärkeä ihminen. Tokikin tässä kohtaa päätin, että ei koskaan enää. Niin monta kyyneltä olen vierittänyt yksin öisin valvoessani teekupin vierellä, että ei vaan oikeasti enää. Jokainen "ystävä" pysyköön tosiaan käsivarren mitan päässä.

 "Etkö sä tosiaan kaipaa ihmistä jolle voisit kertoa ihan kaiken?" En tiennyt silloin kaipaavani. Nyt tiedän, että en kaipaa enää. Voin kuiskutella metsän puille, voin kertoa tähtitaivaalle. Voin jutella ajatuksissani ihmiselle jota ei ole olemassa. Mutta kaipaanko enää sitä riskiä että kuulen asioistani muualta? En. En kaipaa.
 No, onhan minulla kumppanini. Heidänkin kohdallaan minä päätin, että tämä on se, mitä elämässäni tarvitsee olla. Jos he päättävät lähteä, minä olen miessekoiluni sekoillut. Ei tarvitse enää tulla heidän jälkeensä ketään, mikäli he minut jättävät. Näin siitä viime yönä untakin, vaeltelin kodittomana ja anelin eksältäni että "pelasta minut vielä kerran".. Hän ei pelastanut. Käänsi selkänsä. Ja tiedän, että jos nämä 2 minut jättävät, minulla ei ole enää mitään. Enkä minä sen jälkeen enää tarvitse ketään.

Lopulta, kuinka paljon minä voin tehdä heidätkään pitääkseni? En kovinkaan paljoa. Olla vain tässä, olla oma itseni. Ei se tosin ole tähänkään mennessä kenellekään riittänyt, miksi se heillekään riittäisi.. Mutta jos elämässäni ihmeitä tapahtuu ja riitänkin, tämän yhden kerran...?

Cranberries - No need to argue

There's no need to argue anymore.
I gave all I could, but it left me so sore.
And the thing that makes me mad,
Is the one thing that I had,

I knew, I knew,
I'd lose you.
You'll always be special to me,
Special to me, to me.

And I remember all the things we once shared,
Watching T.V. movies on the living room armchair.
But they say it will work out fine.
Was it all a waste of time.

'Cause I knew, I knew,
I'd lose you.
You'll always be special to me,
Special to me, to me.

Will I forget in time, ah,
You said I was on your mind?
There's no need to argue,
No need to argue anymore.
There's no need to argue anymore.