Ja minä olen nyt huomannut olevani yksi niistä.
Yksi niistä jotka haluavat painaa päänsä pensaaseen, olla näkemättä asioita. Ja olla tekemättä asioita.
Ja toisaalta, miksi mitään korjatakaan, koska kaikki hajoaa kuitenkin, eri tavalla vain.
Lueskelin tuota aiempaa blogiani, jonka laitoin suljetuksi joskus silloin. Havaitsin, että tappelen täsmälleen samojen ongelmien kanssa, kerta toisensa jälkeen. Otan poiminnan alkuvuodesta 2014:
" Puolitoista vuotta yhdessä ja pitempään jo katsellut. Ja mitä tunnen tänään, yksin istuessani koneella?
Kaipaan. Muistan jokaisen toiveen, jokaisen tunteen.. Muistan pettymykset, muistan ilon. Muistan ensimmäisen viskiltä maistuvan suudelman. Muistan jalat alta vieneen parvekesuudelman. Muistan ensimmäisen vierekkäin nukutun yön. Muistan onnellisen fiiliksen kun viimein sain selvän suudelman.
Mutta.. Muistan myös pettymykset ja vastaanpyristelyt. Epävarmuuden. Joka ei poistu koskaan.. Josko sittenkin se tajuaa tehneensä virheen. Josko se ymmärtää, kuten kaikki muutkin, että minä olen tämmöinen rikkinäinen paska, josta ei ole mihinkään.
Ei kykene lähtemään sukujuhliin.
Ei kykene lähtemään nettimiittiporukoihin.
Ei kykene luottamaan itseensä.
Ei kykene laulamaan karaokessa duettoja, kun ei koko karaokea.
Ei kykene antamaan mitään koskaan takaisin.
---Ja hiljalleenhan se on alkanut tajuta. Nopeammin kuin muutamat, mutta toisaalta samassa tahdissa kuin useammat. Ja silti, vaikka tietää koko ajan varautua, se sattuu. Silti itku pääsee kun ajattelee että nuo huulet eivät enää joskus ole siinä, niitä ei saa tuijottaa sitten joskus kun toinen syö, hymyilee, laulaa.. Laulamisen se on jo lopettanut, ei iltalaulua, ei karaokea. Minä tapan kaiken hyvän mihin kosken."
Niin. Että ei se vain muutu, elämä.
Miksi nuo kirjoitukset laitoin salasanan taakse blogista, joka oli elämäni usean vuoden ajan? Siksi, että halusin normaalia elämää. Sisällötöntä, typerää elämää. Rauhallista. Sellaista, että kuka tahansa ei voi nähdä kaikkea. Epäonnistuin siinäkin.
Halusin suojella ihmisiä, Peikkoa juu, mutta siihen aikaan Pörröä. Ja kaikkia läheisiäni. Ja vieläkin pelkään, että mitä näistä kirjoituksistani luetaan sitten joskus, kun siskoni muksut ovat isompia, ajattelevia nuoria aikuisia.. Mitä minun pitäisi näihin kirjoittaa?
Ei minun elämäni niin mielenkiintoista ole, että näitä lauseita oikeasti kukaan lukisi siksi että haluaisi tietää jotain. Kuvittelin joskus kirjoittavani kaiken paskan ulos itsestäni siksi, että joku saisi vertaistukea oloonsa, että olisin jossain määrin rohkaiseva että koska minä olen kaikesta selvinnyt, selviävät hekin kun vaan päättävät.
Mutta mikä sen määrittää, milloin on selvinnyt?
Tänään ei tunnu siltä että olen selvinnyt. Tappelen raha-asioiden kanssa edelleen, yritän selvitä. En enää sossun rahoilla, en enää opintotuella. Mutta silti setvin kaikkea sitä mitä tapahtui joskus vuosikausia sitten. Enkä selviä niistä koskaan. Toisin kuin on sanottu, velat eivät vanhene, kun velkoja vain uusii ne kolmen vuoden välein..
Kipu. Ei siitä selviä. Ne vain lisääntyvät, muuttuvat. Eivät poistu. Ihan helvetin turhaa pelleilyä yrittää todistaa itselleen yhtään mitään että jaksaa töissä. Kun ei vittu jaksa. Kun käsi juilii niin pahasti että tarvitsee tukea oikealla kädellä jotta vasen jaksaa pitää ratista kiinni kohteiden välillä, ja mopatessa yrittää vain saada otteen pitämään.. Ei helvetti siitä mitään tule. Ja tietysti verenpaineet ovat korkealla, vitutuskäyrä nostaa sitä edelleen, ja se on loputon kierre. Jalat tuntuvat turpoavan ja kuolevan hetkenä minä hyvänsä, joten lenkille ei vaan jaksa, ei pysty. Eikä se ole laiskuutta, se on sitä että jalat eivät kanna, eivät edes pienillä kananaskelilla joka päivä. Kun se, että pääsee rappusille päästämään koirat ulos, on jo niin helvetin iso ponnistus että tekee mieli palkita itsensä kuin suurestakin saavutuksesta. Ja sitten on päiviä, kun ei tunnu juuri missään. Senkun menee metsään ja talsii tuntikausia. Miten sitä voi ymmärtää? Ei mitenkään.
Koirat ovat sairaana, kissat ovat sairaana, oma selkä ei jaksa luuttuamista. Eikä kukaan saa selville mikä noita vaivaa. Eikä jaksa itse ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä juuri mitään asioita, mitkä ovat rästissä. Tiedänhän minä, ettei tämä talo pyöri sillä että istun lattialla läppärin kanssa ja voivottelen olotilaani.
Tiedän senkin, että se ei pyöri sillä että minä istun sohvankulmalla ja kuuntelen sitä perkeleen mokomaa ja puristan silmäni kiinni jotten näkisi mitä minun oikeasti pitäisi tehdä.
Minun pitäisi mennä ja tehdä. Puolueasiaa. Kotiasiaa. Eläinasiaa. Ystävyysasioita. Työasioita. Parisuhdeasioita.
Miten minä pidän yllä parisuhdetta kun en näe puolisoa?
Miten minä pidän yllä parisuhdetta, jossa molemmat tahtovat asioita, mutta kumpikaan ei tiedä mitä tahtoo, mitä toinen tahtoo? Ei meillä ole aikaa puhua. Ei kuunnella. Ei mitään.
Ja nyt SINÄ, joka sanot että järjestäkää aikaa... Peikon työ on vähintään 8 tuntia per päivä. Tai nykyään yö. Ja siihen n. 3,5 tuntia matkoja päälle per päivä. Ja kun lähtö tapahtuu n. vartti sen jälkeen kun tulen töistä kotiin, ja paluunsa aamuyöstä hetkeä ennenkuin minä lähden töihin, niiin... Ei se toimi niin että aikaa järjestää. voi järjestää aikaa, mutta menettää rahaa. Jos haluaa rahaa, menettää aikaa. Ja inspiraatio taitaa kuolla matkalla..
Muistan edelleen mihin minä rakastuin Peikossa, mutta en tiedä, mihin kukaan on koskaan rakastunut minussa. Onko minuun kukaan edes rakastunut koskaan? Ihastunut, ehkä. Kiintynytkin matkan varrella. Mutta rakastunut? En usko. En ainakaan tiedä varmaksi.
Ja jälleen kerran, tuhannennen kerran mietin, että miksi minut on helppo unohtaa.. Miksi helppo katkaista välit. Miksi helppo olla soittamatta enää koskaan.. Miksi minua ei jää kukaan kaipaamaan elämäänsä?
Ja sitten taas..nämä ovat juuri niitä ajatuksia, minkä takia se vanhempi blogini on salasanan takana. Miksi minä haluaisin ketään tähän elämääni iskemään kiilaa esim. parisuhteeseeni? Miksi minä mitään heikkouksiani julkisesti huutelen, kun tiedän, että taas juorutaan, jauhetaan paskaa, naureskellaan ja lopulta isketään johonkin.. Kun pidetään vahvana ihmisenä, on aina vastassa niitä, jotka nauttivat saadessaan edes palasen murskattua. Mutta toisaalta, mitä sillä on väliä? Antaa tulla mitä vaan. Joko sen kestää tai sitten ei, aika näyttänee.
Otetaanpas tähän väliin biisi joka soi tätä kirjoittaessa taustalla. Mainittakoon että Sam Fog vs Carlos D. Main Mix ei miellyttänyt tanskandogin poikasta. Sain haukut ja jurputuksen kun raukka heräsi kesken unien moiseen hirveyteen.
Nine Inch Nails - Every Day is Exactly the Same
I believe I can see the future
Cause I repeat the same routine
I think I used to have a purpose
But then again
That might have been a dream
I think I used to have a voice
Now I never make a sound
I just do what I've been told
I really don't want them to come around
Oh, no
Every day is exactly the same
Every day is exactly the same
There is no love here and there is no pain
Every day is exactly the same
I can feel their eyes are watching
In case I lose myself again
Sometimes I think I'm happy here
Sometimes, yet I still pretend
I can't remember how this got started
But I can tell you exactly how it will end
Every day is exactly the same
Every day is exactly the same
There is no love here and there is no pain
Every day is exactly the same
I'm writing on a little piece of paper
I'm hoping someday you might find
Well I'll hide it behind something
They won't look behind
I'm still inside here
A little bit comes bleeding through
I wish this could have been any other way
But I just don't know, I don't know what else I can do
Every day is exactly the same
Every day is exactly the same
There is no love here and there is no pain
Every day is exactly the same
Every day is exactly the same
There is no love here and there is no pain
Every day is exactly the same
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti