Facebookin "muistot"-ominaisuus on tavallaan hieno asia, ja tavallaan kidutusta. Nehän ovat vapaaehtoisesti kurkattavissa, mutta.. En minä ainakaan voi olla kurkkaamatta. Vain pettyäkseni itseeni. Kun katsoo 3-5 vuotta taaksepäin, olen ollut toimelias, puuhastellut kaikenlaista. "Kävin lenkillä, treffasin ystäviä, siivoilin ja leivoin kakun"-mallia. Nyt jos päivittäisin päivästäni niin "silittelin kissaa. istuin facebookissa".
Suuri osa ajasta menee joko kipuillessa tai kipua odotellessa. Toki on päiviä jolloin toivutaan kivusta. Mutta yhtäkaikki, en tee juuri mitään sellaista mitä pitäisi. En jaksa jostain syystä enää askarrella juurikaan, enkä kykene käyttämään ranteitani samoin kuin ennen. Eli käytännössä ruuvien vääntäminen on tuskaa, ja kaikki puristelu jne.
Missä vaiheessa sitten luovutin?
En tiedä. Tiedän vaan että en tee enää juuri mitään. Ehkä menneet parisuhteet ovat syöneet osansa. Kodin laittaminen ei innosta koska alitajuisesti odottaa ja pelkää sitä päivää kun taas on lähdettävä, taas luovuttava omasta ja rakennettava tyhjästä jotain. Alitajuisesti on tietävinään että ei kukaan tämmöisen paskan kanssa jaksa olla, ja että on niin paljon parempaakin tarjolla tuolla "aidan toisella puolen", joten on vain ajan kysymys milloin toinen lähtee. Joskus sitä ajattelee niinkin päin, että pitäisi lähteä itse ensin, jotta piinaava odotus loppuisi. Jokaisen pienenkin merkin ottaa sellaisena että toinen on nyt tullut järkiinsä ja tekee eroa.
Rasittavaa, kyllä, mutta minkäs sitä päässään voi. Kun on kokenut vuosia sen, että kanssani ei kukaan halua pitkään olla, ja vanhemmatkaan eivät kestäneet, muista viranomaisista puhumattakaan, niin miten voi oikeasti luottaa pysyvyyteen ja miten saa aikaan sen tilanteen että elämässä on muutakin pysyvää kuin läski, huono kunto ja rahattomuus?
3 kommenttia:
Kuten taidat tietääkin, mun kohdalla auttoi pitkä pitkä terapia. En keksi mitään muuta. Joutuu satsaamaan paljon rahallisesti, ajallisesti ja psyykkisesti mutta saa onneks sitten pidemmällä tähtäimellä paljon myös takaisin. Vaikuttaa, että olet aika umpikujassa, sun itsehän se on se suunta päätettävä mihin haluat edetä. Voimia!
Kun tulona on lähinnä työttömyyskorvaus, niin ei oikein ole mistä voisi satsata, rahallisesti. Eli ei mahdollisuutta sen kummempaan terapiaan, mitä takana jo on. Ja ei, en usko että rahasta ja säästeliäisyydestä oikeastaan olisi enää hyötyäkään, koska terapeutin pitäisi myöskin sitoutua vuosiksi. Asumaan kouvolassa ja hoitamaan asiaa. Ja minä en usko sellaista ihmistä löytäväni, joka oikeasti jaksaisi ja haluaisi auttaa. Terapeutin kun on aina jonkun verran laitettava itseään likoon jotta voi auttaa autettaviaan. :(
Mulle on väläytetty useammankin kerran mahdollisuutta, että kunta/sairaanhoitopiirin maksaisi terapian (siis on tarjottu jatkoa siihen vanhaan), mutten pysty nyt ajanpuutteen vuoksi lähtemään. Eli tämmöinenkin mahdollisuus on, toki sitä ei missään mainosteta. Se toki vaatii hoitosuhteen olemassaolon. Luulisi, että terapeutteja löytyisi joka suomen kolkasta nykyään. On myös todella erilaisia terapian muotoja. Mua esimerkiksi kiinnostaa kovasti taideterapia jossa maalaamisen kautta käsitellään asioita. Mutta mutta, en sano että tämä on helppo tie, helkkarin raskas ja vaikea tie se on, mutta joskus ainoa ja mun kokemukseni mukaan lähes aina tehoaa. Siinä muuttuu itse todella paljon sen prosessin mukana. Itse ajattelin sitä niin, että kasvoin terapian aikana uudestaan aikuiseksi - terveeksi semmoisessa.
Lähetä kommentti