Mitä kuuluu?

Hei Paula, Mitä sinulle kuuluu?

Tuohon kysymykseen kuuluu vastata että hyvää, tai että mikäs tässä, vähän sadellut niin harmittaa ettei pihahommia pääse tekemään. Todellisuudessahan sade ei estäisi saunanpesua, vaan apukäsien puute. Oma kunto, sairastelu, jatkuva kipu jalassa joka itkettää ja turhauttaa. Ettei kykene kyykkimään edes aurinkoisena, ja varsinkaan aurinkoisena päivänä. Puolipilvinen, ja vaikka sateinenkin olisi hyvä ilma, jos vaan jalka antaisi mennä alas. Ja jos jalka antaakin, antaako juuri sinä päivänä selkä. Joten piha on kaameassa kunnossa, mutta toisaalta, siellä voi kävellä. Piha-aidasta olen haaveillut, mutta vittupäinen naapuri ei suostu kommunikoimaan sen vertaa että saisin suostumuksen.
Ei siinä, ei sitten tehdä aitaa. Rakennusvalvonta lähestyi kirjeitse ja pääsimme oikein valkealan sanomiin; Markankylästä löytyi katselmuksessa romuautoja. Juu, meillä on niitä kolme, jotka haluaisin purkaa. Niistä saisi varaosia, kun ovat kaikki tosiaan omilta jäljiltä jääneet ja ovat sellaisia, joiden osat voisi purkaa omaan autoon, ovat meinaa sopivia. Mutta ranne estää ettei voi purkaa. Ladankin voisi myydä, jos siihen vaikka vaihtaisi startin. Ei tule tapahtumaan, Peikko ei jaksa. Tai kerkeä. Tai mitä vaan. Lada seisoo pihassa hamaan tulevaisuuteen. Sitä on muutama ihminen käynyt kyselemässä että möisikö Peikko. Ei myy, ei niin halvalla. Kun on hamsteritaipumusta, uskoisin. Pihasta saatiin "talkoilla" 17 kuutiota jätettä. Tai pihasta ja liiteristä. Mutta silti on vaikka ja mitä. Rakennusvalvonta tarkastelee heinäkuun aikana uudemman kerran, katsotaan sitten meneekö läpi. Samat autot tulevat seisomaan siinä. Sama orapihlajan paska tulee siinä seisomaan. Ei voi mitän. Minun taitoni ja fyysinen jaksamiseni eivät vaan kertakaikkiaan riitä. Eikä ole ketään, jolle soittaisin että "hei, tänään on hyvä päivä, tehdäänkö yhdessä?".

Entä kotini? Se on kaaoksessa. Yhden päivän jälkien siivoamiseen menee tunti, pari. En jaksa niitä päivittäin siivota, koska se vaatii kyykkimistä, se vaatii vaikka mitä taipumista ja vääntelyä, mihin en vaan päivittäisellä tasolla kykene. Olen pyytänyt peikkoa tammikuusta asti että viikkaisimmeko puhtaat lakanat kaappiin, ne lakanat jotka häissä olivat käytössä vierailla. Ja ne, joita olen tässä puolen vuoden aikana vaihdellut. Ei olla vielä löydetty sellaista aikaa että hän laittaisi niitä kaappiin kanssani. Yksin en oikein saa siistiä jälkeä. Pitänee ottaa ja orjuuttaa joku vieras niitä viikkaamaan.

Kun ei oikein tuo ruuvaus ranteiden kanssa suju, pyysin Peikkoa ostamaan ruuvaimen joka oli tarjouksessa robbarissa 20e. Ei ostettu. Ei tarvita, kuulema. Selvä, minä siis odotan, kuten tähänkin asti, että Peikko ottaa ja ruuvaa. Joku meidät tunteva voisi sanoa että ei kannata pidättää hengitystä odotellessa. Ja joku vähän vitsikkäämpi jaksaisi vielä vääntää sen "jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän myös tekee. Ei siitä tarvitse aina puolen vuoden välein muistuttaa" -lausahduksen. Meillä se on äärimmäisen totta.

Pohdin viime kirjoituksessani sitä että miksi olen luovuttanut kaiken tekemisen, mutta eihän se oikeasti ole vain kivusta. Se on siitä, että kun sitä kipua ei ole, tai siitä on toipumassa, se aika menee siihen että saa edes jotenkin pidettyä näitä arkisia lankoja käsissään. Että tulee viikattua edes osa pyykistä kaappiin. Että tulee tiskattua astioita. Että tulee imuroitua toisinaan. Ja sellaisia, mitkä terve ihminen huolehtii päivittäin. Minä kun en kykene, niin tuijottelen sitten vaan niitä. Ja eihän siinä: jos minä asuisin yksin, minä vaan tekisin sitten kun kykenen. Koska kipupäivänä minä en tee juuri mitään, niin ei sotku lisäänny, ei epäjärjestys kerry. Mutta kun täällä on toinenkin ihminen, tuo perhanan Peikko. Jos menisi niin, että hän laittaisi asiat paikoilleen, hoitaisi oman osansa asioista, niin eihän siinä mitään. Silloin tapahtuisi. Minä voisin tehdä sitten hyvänä päivänä loput, kun toinen tekisi minun huonona päivänäni sen välttämättömimmän: korjaisi sen kuluneen päivän asiat pois..

Mutta kun ei. Se ei vaan toimi. Minä en tiedä miksi se ei toimi. Minä olen pyytänyt, anonut, vaatinut, huutanut, raivonnut, itkenyt, uhkaillut muuttaa pois. Mikään ei saa tapahtumaan mitään. Eikä tule saamaan.

Minä harvoin olen ketään jättänyt, mutta nyt minusta tuntuu että rakkaus ei riitä siihen että elän jatkuvassa kireydessä, jatkuvassa nalkutukseni ja vitutukseni kierteessä, epätoivossa joka alkaa olla niin syvä ettei päätä saa enää edes hetkittäin pinnalle. Asiat vaan kertyvät, enkä saa enää tilannetta nollattua koskaan. En, ennenkuin muutan omilleni ja huolehdin vain itsestäni.

Jos jollain sattuisi olemaan kikkakolmonen takataskussa, niin kertokaa.
Ja ennenkuin tuomitsette, kerron viimeisimmän epätoivoisen yritykseni jakaa näitä kotitöitä. Sanoin Peikolle että minuun valaisi uskoa jos hän joka päivä tekee yhden valitsemansa asian, ja pitää siitä oikeasti kiinni. Peikko sai itse valita asian. Hän valitsi että pyyhkii kissojen ruokapöydän. Kännykkään muistutus iltasella ennen nukkumaanmenoa, jotta tulee varmasti tehtyä. Mitä veikkaatte, löytyykö kuukaudesta yli vai alle viikon päivät kun asia on jätetty väliin? Eikä hän tahallaan. Hän ei vain muista. Kun kännykkä soi, asiaa ei voi hoitaa heti. Vaan "kohta", kun on mainoskatko, ohjelma loppuu, facebook on selattu tai iltalehden artikkeli on luettu. Ja sitten asia on jo unohtunut.

Eilen viimeksi meinasi tulla itku, että minä en jaksa siivota näitä juhannuksen sotkuja. Että voidaanko laittaa kotia tämä sunnuntai. Lupasi.
Aamulla nukuimme pitkään ja heräsimme siihen että Alma halusi ulos. Peikko käytti ulkona ison, minä pienet. Sen jälkeen paineli takaisin sänkyyn ja minä aloitin eilisen jälkien siivoamisen; vein sipulikulhon pois, keräsin roskat (Peikon syömää mätiä tyhjä purkki jne) pois. Pyykkejä pyörimään. Astiat koneeseen. Peikon laskema "pähkinälaatikko" oli kattilahyllyllä, siirsin sen. Kiipeilin viemään pestyt kahvikupit pois.. Ja sitä rataa. Jotka kaikki olisi voinut hoitaa eilen. Viemällä tavarat paikoilleen. Laittamalla astiat koneeseen. Laittamalla roskat roskikseen. Siistimällä jälkensä.
Eikä täällä pelkästään Peikko sotke, en minä sitä väitä. Vaan lähinnä tässä olikin se, että kun kunto on mitä on, on vittumaista siivota kahden jälkiä. Kun yhdenkin, itseni jäljissä olisi tarpeeksi tekemistä.