Omat arvot?

 

Eilen piti eräässä ryhmässä pohtia omia arvojaan, asioita, jotka ovat tärkeitä. Asioita, jotka ovat merkityksellisiä.. Itsestäänselvyyksiä tietenkin perhe, ystävät, riittävä toimeentulo, rakkaus, koti. Turvallisuus. Ja lopulta se, että elää sellaista elämää kuin haluaa.
Ja kerää ympärilleen ihmisiä jotka ovat sellaisia, joita ymmärtää, kunnioittaa, joiden kanssa haluaa tallustaa maapallolla.

On toki olemassa niitäkin pakonsanelemia tilanteita, sukulaisia tai muita, joita ei voi valita. Omien lasten kumppaneita, anoppeja, joiden kanssa on tultava toimeen.
Ensinmainittuja, eli epämiellyttäviä sukulaisia ei juuri enää ole elämässäni elossa. Lapsellani ei vielä ole kumppania ja onneksi minulla on siunaantunut vanhemmiten vain upeita anoppeja ja anoppikokelaita, joita voi oikeasti sanoa ihailevansa useassa asiassa ja joiden elämää on kunnia olla seuraamassa. No, he ovatkin niitä jotka ovat kumppanini kasvattaneet, joten eiväthän he voi läpeensä pahoja olla?

Kun aikanaan Peikon ystävät oikuttelivat minusta, Peikolle oli kova paikka valita. Mutta silti hän ei koskaan epäröinyt; hän näki minut, tunsi minut, tiesi millainen olen ystävänä, ihmisenä ja kumppanina. Hän oli siihen mennessä jakanut isohkon siivun arkea kanssani, kun taas hänen ystäviensä kuva oli yleensä värittynyt ulkopuolisten ihmisten toimesta jo valmiiksi. Toki minullakin oli varmasti asiaan osani, en edelleenkään ole ihminen joka kaunistelee asioita jos ei moiseen ole syytä.
Mutta joka tapauksessa, Peikon elämä köyhtyi jonkun verran muutamien ihmisten käännettyä selkänsä. He päätyivät tilaan jossa vielä tänäkin päivänä juoruavat meistä, ovat muka järkyttyneitä miten Peikko edelleen on kanssani. Ja siinähän se onkin; minä olen. He eivät. Minä näen Peikon, Peikko minut.  Olisivat  nielleet omat mielipiteensä ja tutustuneet niin ehkä asiat olisivat toisin.

Olen ihminen jolle muiden kohtelu on iso asia; jos joku kohtelee hyvin, ei pidä maksaa paskalla takaisin. Valehtelua ja kieroilua en siedä. Olen hyvin mustavalkoinen mitä tulee ystävyyteen; joko luen ystäväkseni ja annan vaikka paidan päältäni, tai sitten he ovat käsivarren mitan päässä ja pysyvät tuttavina. Kerran selkään puukotettua ei enää paluuta ole.

Joten olen taas tilanteessa missä minun pitää miettiä omia arvojani. Ja omaa arvoani. Omaa tärkeyttäni toisten elämässä. Ja sitä, kuinka paljon uhkavaatimuksia voin esittää..

Aikanaan meillä oli M:n kanssa riita, joka liittyi äärimmäisen löyhästi ihmiseen jonka luona hän oli silloin. Se oli jatkumoa tilanteeseen jossa olin hävinnyt usein samalle ihmiselle. Ystävyys on tärkeää, tiedän. Minullakin on ollut ihmisiä elämässäni että hyppään ylös ja ajan kuusamoon hinaamaan autoa pakkasyönä. Tai jos joku soittaa itkien että parisuhde katkesi, ajan kevyesti 200km tarjoamaan olkapäätäni ja kupin teetä. Joten ymmärrän uhrauksia..
Mutta ystävyydessä on aina kyse siitä että meillä on yhteys, meillä on molemminpuolinen kunnioitus. Molemminpuolinen ymmärrys ja halu auttaa toista. Ystävyys ei ole minun kirjoissani hyväksikäyttöä eikä pelkästään toiselle osapuolelle tilanteiden mahdollistamista. Sen täytyy olla vastavuoroista.

Kyseinen M:n ystävä siis. M tuli luokseni kuin myrskynmerkki. Me selvittelimme Isoja Asioita, silloin paikalla oli myös Pantteri ja Peikko, ja Peikko yritti tasoittaa tilannetta parhaansa mukaan että näkisin M:n kannan ja hän minun. Pantteri näki hyvin selkeästi minun kantani, näki miksi minuun sattui ja kovaa.
Tuona iltana puhuimme tuntikausia ja silloin sohvalla M ilmoitti että jos hänen täytyy valita kyseisen ystävättären ja minun välillä, hän sanoo minulle hyvästit.
Se sattui, enkä ymmärtänyt mistä hän oletti valinnan tulevan. Minuun sattui toki se, että valinta oli hänelle näennäisen helppo, mutta myös se, että hän oletti että jollain tavalla joutuu valitsemaan. Ja toisaalta, miksi olisi joutunut? Eihän siinä ollut kuin ystävä, johon M oli ihastunut joskus? Ja minun piti olla ihan muuta kuin ystävä.
(Sittemmin en nukkunut enää kyseisellä sohvalla ja tulin sen myöhemmin pilkkoneeksi ja kantaneeksi jätelavallekin.)

Puhuimme asioista, ja selkeästi kun yhdessä edelleen olemme, saimme jotain selvyyttä asioihin ja jatkoimme yhdessä. Silti tuo ystävätär on monesti välissämme.

Tuon ilmoituksen jälkeen yritin ymmärtää M:n mieltä kyseisen ihmisen suhteen. Tuin kaikin tavoin mitä osasin; yritin tutustua tähän ystävättäreen. Yritin maanitella M:ää juttelemaan, menemään kahville, tapaamaan entiseen malliin. Yritin niellä omat katkeruuteni ja epävarmuuteni ja rohkaista kaikin tavoin.
Lopulta tulin siihen tulokseen että ei ketään ystävää pidetä siten miten M häntä piti. Painostin M:ää kertomaan tunteensa ja keskustelemaan mitä haluaa. Pyysin häntä kertomaan kaiken tälle ystävättärelleen ja kokeilemaan, olisiko heillä yhteistä tulevaisuutta, sillä minusta ei olisi kilpailemaan niin vahvojen tunteiden kanssa. M soitti hänelle, mutta hän ei halunnut jutella puhelimessa kuulema sellaisia. Joten M meni paikanpäälle 8.7.2023. Olin paskana kun odotin lopputulemaa..
Lopulta M meni paikalle mutta he eivät jutelleet. M ei kertonut, ystävätär ei halunnut jutella. Ja sen jälkeen asiasta ei ole puhuttu.

Huomasin lopulta viimeisen vuoden aikana että tuo M:n ystävyytenä pitämä ei ole oikeasti ystävyyttä. Tämä ystävätär ei koskaan, valehtelematta koskaan, kysy M:ltä mitä kuuluu. Kaataa vain oman paskansa tarvittaessa M:n niskaan.
Yritin saada häntä syksyllä kahville M:n kanssa, ja hän sanoi että tulisi muuten seuraavana päivänä mutta bensat ovat vähissä. Siirsin hänen tililleen bensarahat. Seuraavana päivänä hän oli kuulema liian väsynyt. Palautti rahat myöhemmin eikä koskaan tullut.
Useampana päivänä syksyn mittaan kerroin että M:llä on isoja asioita läpikäytävänä, olisi varmaan syytä edes kysäistä mitä kuuluu tai tarjota olkapäätä. Kuten sairaalassaoloaikanani. Mutta ei. ystävätär ei halunnut juuri pitää yhteyttä.
Olemme M:n kanssa jutelleet ja olen kartoittanut paljolti mennyttä heidän kohdallaan. M on ollut käytetävissä, hyppyytettävissä, mutta nyt kun hän ei asu "naapurissa" niin aikaa ei koskaan löydykään. Aina on työvuoroja, aina on vaikka mitä.
Kannustin M:ää pitämään yhteyttä ystävättären tyttäreen kun ovat tunteneet hyvin pitkään.  Yritin toki siis jutella ja rohkaista muutoinkin yhteydenpitoon mutta M tuntui uskovan että ystävätär ei välitä, ei halua olla tekemisissä kun kerran ei koskaan sitä aikaa löydy edes viestillä kysyä miten menee.. Lopulta viestin näin:

"Mmhm. Oon ehdotellu viikolla ja viikonloppuna mut ei tunnu käyvän koskaan. Jos jostain syystä et halua M:ää nähdäniin toki se on ihan ok. Ite se tuskin kyselee kun olettaa jo vahvasti et kun sä et tarvii häntä enää mihkää nii et aio pitää yhteyttäkään. Halusin kovasti osoittaa että se hölmö on väärässä,, mut mut.. Aika kauanhan tosta on ku viimeks ootte nähny."

Vastaukseksi sain "kiitos syyllistämisestä".

"Mmhm. Mä kerroin tilanteen, sie itse valitsit syyllistyä. Kuten sanoin, jos ei näkemiselle koe tarvetta, se on ok. Ois vaan enemmän ok kertoa se myös vastapuolelle. Tai sit toki jos M:n ajatukset osuu kohdalleen niin tietäähän se sit jo asioiden laidan."

No, käytännössä tämä jäi viimeiseksi keskusteluksi ja olen ollut ignoressa reilun puoli vuotta. M itse on kysellyt tapaamista, mutta ei ole onnistunut.
Hiljalleen tajusin myös että tämä ystävätär on nakertanut kuilua M:n ja erään tämän miespuolisen ystävän välille jo muutamia vuosia. On eri asia pitää asiat omana tietonaan kuin antaa tahallisesti toisen ymmärtää väärin ja puhua toisesta negatiiviseen sävyyn yhteisille tuttaville jne. Itse en hyväksyisi tätäkään käytöstä ystävyyssuhteen rakennuspalikaksi.  

Joten nyt sitten olen tilanteessa jossa minun pitää hyväksyä että elämässäni on välillisesti ihminen jolle olen sinällään ilmaa. Joka ei kunnioita paskan vertaa minua, ja joka saisi koska tahansa ilmoitettua M:lle että onkin päättänyt että joo, ollaan vaan yhdessä. Ja sitten jäisi nähtäväksi mitä tapahtuu? Että kuinka paljon painaa vaakakupissa se ystävyys ja M:n mielikuvat ystävyydestä ja ihastuksesta vuosien varrelta.. Ja kuinka paljon se mitä on nyt?
Sillä ei ollut merkitystä viime kesänä. Paljonko on muuttunut vuodessa? Paljonko minä olen saanut omaa asemaani vahvistettua?
Menneessä olen kysynyt että olenko vain korvike tälle ihmiselle.. Ja M on kertonut että toivoo että tämä ystävätär olisi hänelle samaa kuin Peikko minulle. Kaikesta siitä huolimatta että M  on ollut uskossa että ystävätär ei välitä, M silti menee käymään tai irroittaa aikaansa heti jos ystävätär haluaa jotain murusia huomiostaan jaella. Ei koskaan M:n toiveesta, aina vain jos tämä ihminen itse haluaa kertoa jotain itsestään. Ja vastavuoroisesti "entäs sulla, onko kaikki ok?" Sitä ei koskaan tule. Ei kertaakaan...

Haluanko minä jatkaa tätä?
Kuinka paljon minä voin rikkoa itseäni tällä?

Aikanaan Pörrön kanssa kun olin, eräs nainen ilmoitti minulle että saisi Pörrön koska tahansa, mutta ei huoli tätä koska Pörrö ei suostu käyttämään farkkuja.
Pörrö nauroi asialle, ja teki selväksi että ei tule tätä naista eikä tule farkkujakaan. Olen siitä edelleen kiitollinen.

Nyt olen sitten tilanteessa että kun M ei ole keskustellut tämän ihmisen kanssa tunteitaan koskaan selväksi, saan olla varpaillani koko ajan. Ja koska tiedän että tuo ystävätär ei kunnioita M:n ja minun välejä, on nakertanut M:n elämää aiemminkin, niin mistä minä tiedän jos hän haluaa vaikka vain satuttaa M:ää ja tuhota meidät vain näyttääkseen omaa valtaansa, pönkittääkseen egoaan? Näyttääkseen itselleen että saa haluamansa jos siltä tuntuu?

Jos parisuhteen pitäisi perustua luottamukselle... Onko minulla täysi luottamus? Miksi tuollainen ihminen on elämässäni? Mikä sitoo M:n ystävyyteen jossa minä en näe oikein mitään.. En vastavuoroisuutta. En kunnioitusta. En toisesta välittämistä. Näen vain M:n ihastuksen, M:n uhrautuvuuden. Ja kuinka pitkälle se menee? Kuinka paljon M on valmis antamaan meistä vaikka pelastaakseen hänet? Kuinka monta riitaa vielä samasta ihmisestä? Kuinka paljon paskaa fiilistä tämän ihmisen käytöksestä? Kuinka monta kertaa näen M:n murtuneena kun toinen ei välitä? Kuinka monet morkkikset minun on koettava kun taistelen sen kanssa että haluan ilmoittaa että okei, mene sinä jatkamaan ystävyyttä sen ihmisen kanssa, minä jatkan omaa elämääni...?

Roikunko M:n kanssa koska edelleen koen että en ansaitse olla onnellinen, vaan olla varpaillani lopun elämääni? Eikö tämä pari vuotta stressin ja epävarmuuden keskellä ole nakertanut minua tarpeeksi? Jatkuvasti huomaan olevani enemmän epävarma, enemmän mustasukkainen. En luota niin paljon kuin haluan.  Ja minä luulin että kykenen pudottamaan mustasukkaisuuden pois. Mustasukkaisuus kun on puhtaasti vain epävarmuutta, omaa pahaa oloa..

Ja silti tiedän kykeneväni luottamaan, uskomaan; Peikkoon luotan edelleen kuin kallioon. Luotan, uskon ja tiedän että hänellä  on järjettömän iso kynnys pettää minun luottamukseni.

Joten voinko minä vielä kääntyä pois?