Rakkaudesta.

Pohdin tänään ja aiemmin viikolla asioita, joita olisin voinut tehdä toisin. Että jos olisi joku kohta elämässä, milloin olisi pitänyt pysähtyä ja valita toisin.. Ei se olisi mitään sellaista että käy kunnialla peruskoulu loppuun, ole hiljaa ja kuuntele. Ei sitä että hommaisin ammatin aiemmin enkä säntäilisi kokeilemassa kaikennäköistä.. Niihin valintoihin olen tyytyväinen. Olen kokeillut yhtä jos toista ja sitä sun tätä, ja olen löytänyt kaiken keskellä oman tieni tähän missä olen nyt.

Minulla on kolme hetkeä joissa olisin voinut toimia toisin ilman tietoa tulevasta:
Olin äärimmäisen ihastunut erääseen poikaan, jonka kanssa tuli vietettyä aikaa. Hän seurusteli ystävättäreni kanssa, joten luonnollisesti olin taka-alalla. Silloin jo, teiniaikaan, ymmärsin että haluan olla ihminen jonka elämässä ystävät tulevat ensin.
He erosivat, mutta iltaisin hengailtiin sitten tämän pojan kanssa milloin missäkin.. Eräänä iltana istuimme sitten isoäitini luona, ja sieltä tuli sitten vahva oletus että olemme yhdessä. Tämä poika kysyi että kun nuo nyt olettavat, niin ollaanko me? Mitä minä onneton vastaan? "No ei tietenkään".
Ei tietenkään niin. Paitsi että minä olisin antanut kuun ja tähdet taivaalta tuon ihmisen takia. Minä vain niin vahvasti oletin että jos sillä hetkellä olisin vastannut että kyllä minä sinun kanssasi olisin halunnut olla, niin tuo poika ei olisi koskaan enää halunnut nähdäkään minua. Minä en ollut kiinnostava omasta mielestäni, enkä seurustelumateriaalia.
Hiljalleen kaikki hiipui ja hän muutti Mikkeliin.
Jos herra M koskaan sattuisi tätä lukemaan niin hei, mä olisin halunnut heittäytyä sun syliin ihan just sillon, mutta kun pelkäsin. Enkä ymmärtänyt edes kysyä että mitä sä olisit halunnut.. Olin vain arka ja paska ja en halunnut meidän ajautuvan mihinkään muiden oletuksien vuoksi.

Toinen kohta oli silloin kun erosin ja lähdin sen narsistin matkaan. Minun olisi pitänyt ajatella. Minun olisi pitänyt ymmärtää ettei se seksi olisi ollut niin iso asia. Eikä mikään hullaantuminen. Olisi pitänyt valita se, joka toi vakautta. Se, jonka kanssa olisi ollut hyvä. Se, jota suojellakseni muutin pois Keski-Suomesta. Se, joka oli silloin Kaikki. Se, jonka ystävyyden menetin, mutta jonka nimeä kannan. Se, jonka nimeä tyttäreni kantaa, koska hän edusti silloin sitä ainoaa asiaa johon saatoin luottaa, ja siksi se on pysynyt vieläkin, vaikka erosta on kohta jo 20 vuotta..

Ja kolmas on se hetki, joka määrittelee nykyisyyttä enemmän kuin uskallan ajatellakaan. Se on se, kun X esitti kysymyksen "Miksi pitää määritellä, kaikkeahan tässä kuitenkin annetaan..?"
En minä ymmärtänyt mistään mitään. En minä ymmärtänyt, että ehkä olisin voinut jäädä siihen tilanteeseen, hyväksyä sen että kännissä voi pitää kädestä kiinni. Ehkä olisin voinut ymmärtää että hän ei olisi mennyt karkuun vaikka olisin suudellut, vaan minä se oikeasti olin joka ei kyennyt, vaan karkasi paikalta typerillä tekosyillä. Ihminen, joka ajaa 170km vaan jänistääkseen.
Sittemmin olen ymmärtänyt olevani impulsiivinen, mutta silti helvetinmoinen pelkuri ja monessa asiassa epävarma. Kun valitin ettei kukaan tee asioita vuokseni, joita kaipaan, hän teki kaiken mitä keksi juuri silloin korvikkeeksi. Vei rannalle, ja kysyi että onko pakko mennä kävelemään käsi kädessä kun sinne jäätyy. Miksi en voinut vaan olla ja nauttia siitä, miksi en mennyt hänen autoonsa, miksi en mennyt hänen asuntoonsa? Koska pelkäsin sitä mitä kuitenkin halusin. Mitä jos? Mitä jos olisikin tullut jotain? Mitä jos olisin päin naamaa joutunut myöntämään että hän oli kaikki mitä elämältä toivoin ja minä en voisi elää ilman? Että hajoaisin niin pieniksi sirpaleiksi ilman häntä etten vielä yli 10 vuoden jälkeen ole saanut itseäni kasaan? Että yksi yhteinen tuttumme saa jatkuvasti olla tarjoamassa jeesusteippiä muutaman laatikollisen kun hajoilen siihen että ikävöin niin helvetisti tämän ihmisen seuraa ettei sille ole olemassa edes määritelmää... Enkä minä ole nähnyt X:ää vuosikausiin. Vaan ei se helpota. Koskaan.
Enkä minä ikävöi mitään romanttisia tunteita häntä kohtaan, ei siitä ole kyse. Hän vaan on ihminen jonka kanssa muistan ensikohtaamisen. Ihminen joka on kiehtonut persoonallaan minua ihan ensisilmäyksestä asti. Minä ikävöin aidosti siis henkilöä. Hänen seuraansa. Hänen kuulumisiaan. Hänen huumorintajuaan. Ja mikä tärkeintä, hänen ystävyyttään.

Mutta niin. Minun olisi pitänyt toimia silloin toisin. Minun ei olisi pitänyt itseni pyrkiä määrittelemään mitään. Minun olisi tuon kysymyksen hetkellä pitänyt kyetä analysoimaan paremmin, mutta kun en tiennyt mistään mitään. Olin lukenut kyllä paljon psykologiaa, teorioita yhdestä jos toisesta asiasta, mutta rakkaudesta tiesin vain silloisen ympäristöni ja elinpiirini asioita; että pitää rakastaa yhtä ihmistä. Pitää seurustella, mennä kihloihin, mennä naimisiin, perustaa perhe. Pitää olla uskollinen. Pitää olla sitä ja tätä jotta on "hyvä ihminen". Hyvä kansalainen. Sopeutuu yhteiskuntaan.
Minä en ymmärtänyt tuolloin että voin rakastaa määrittelemättä. Ja kun edellinen suhteeni oli sen narsistin kanssa, joka oli minut lyönyt lyttyyn ja kertonut olevansa säälistä kanssani, ja ettei kukaan tällaista ihmistä tule ikinä rakastamaan, niin siinähän se sitten oli. Sellainen naula itsetuntoni arkkuun ettei puhettakaan terveistä ihmissuhteista vielä vuosiin.

Vasta nyt olen oikeasti päässyt pisteeseen jossa voin sanoa kykeneväni luomaan ympärilleni ihmissuhteita jotka oikeasti ovat omalta puoleltani jossain määrin toimivia. Sellaisia, jotta voin uskoa kykeneväni opettamaan lapselleni rakkaudesta sen, mitä minulle olisi pitänyt opettaa lähes 40 vuotta sitten. Mutta maailma oli toisenlainen, ja muuttuvahan se on vieläkin.
Silti, jos palaisin tuohon aikaan X:n kanssa, minä olisin karistanut tarpeen määritellä mitään. Minä olisin avannut suuni sillä hetkellä kun hän pyysi minua autoonsa, pyysi asuntoonsa. Olisin sanonut etten uskalla. Olisin kertonut ihan naamatusten että olen ihan vitun paskana ja rikki, enkä vielä osaa mitään. Ja ehkä, mutta vain ehkä, hän olisi tarttunut kädestä kiinni ja sanonut että ei se haittaa.
Vaan sen sijaan sekoilin ja hajotin kaiken. Karkoitin ihmisen jota olisin tarvinnut oppiakseni elämään.

Ja ei, hän ei ole antanut minulle anteeksi. Eikä suostu keskustelemaan kanssani, vaan pisti ignoreen jo aikoja sitten.

Joku kysyi enemmän tai vähemmän huumorilla, että onko minulla 2 miestä siksi että yritän korvata yhtä menetettyä. Enemmän tai vähemmän kuitenkin ehkä polyamorisuuteni juontaa tosiaan X:ään olemassaolonsa; koska olen joutunut käymään läpi nimenomaan omia käyttäytymisiäni, omaa päänsisäistä elämääni tässä viimeiset yli 10 vuotta, niin olen oivaltanut sen määrittelmättömyyden. En minä tiennyt polyamoriasta kun vain avoimesta suhteesta tämän peikko-pantteri-kuvion alkaessa. Ensin oli tilanne, ja sitten sille löytyi toteutustapa ja vasta sitten määritelmät. On niitäkin, jotka ovat kovasti polyamorisia ja kokevat että tarvitsevat välttämättä useita kumppaneita. Ei se väärin ole. Minun kohdallani se vaan juontaa vähän muualta; minä vaan en osaa lopettaa rakastamista.

Tänään kohtasin eksäni. Ensimmäistä kertaa en tuntenut ahdistusta, en pelkoa. Vain pienen haikeuden kun muistelin hyviä asioita. En ole sulkenut häntä edelleenkään elämästäni ja ajatuksistani ulos, sillä puurohiutaleboxini pohjassa lukee edelleen "APZ was here 2006".
Seuralaiseni tuumasi että erikoisen näköinen tyyppi. Jep. Eksä, vuosien takaa. Ja hänen nykyisensä (pitkäaikainen toki) näytti siltä miltä minä en enää koskaan aio näyttää; lyödyltä. Alistetulta.

Katselin heitä kun poistuivat paikalta ja tunsin ihan järkyttävän suurta iloa; en vahingoniloa heidän mahdollisesta tilanteestaan vaan siitä että tiesin että kun saavun kotiin, minut ottaa vastaan riemulla ihminen, joka oikeasti rakastaa ehdoitta, vaikkei sitä vielä itse tiedäkään; tyttäreni, joka on tehnyt kaikesta elämässäni kokemastani merkityksellistä. Kaiken kokemani perusteella tiedän, mitä minä haluan hänelle opettaa, neuvoa ja antaa. Toivottavasti maailmankaikkeus suo minulle aikaa siirtää tuota tietoa hänelle