Polyperhe-elämää 1

Kysyin eräässä facebookin keskusteluryhmässä että mitä ihmiset haluavat tietää polyamorisessa perheessä elämisestä. Uskon nimittäin että minun on helpompi kirjoittaa blogiin kuin vastata samoihin kysymyksiin useampaan kertaan. Ei siinä, minulta saa ja suorastaan pitääkin kysyä, mutta minusta tuntuu silti hölmöltä toistella samoja moneen kertaan.

 Niin, siis meillä on tätä polyperhe-elämää takana lapsen kanssa vuosi, ja tietysti se lapsen odotusaika. Sitä ennenkin miellän että olimme perheyksikkö, mutta nyt siis lapsiperhe-elämän myötä on tullut suurempi tarve saada ihmiset ymmärtämään polyelämää paremmin, jotta lapsellamme olisi jossain määrin helpompaa elämää tulevaisuudessa.

 Pyydän huomioimaan, etten puhu jokaisen polyamorisen perheen suulla, en polyamoria-yhdistyksenkään suulla vaan pelkästään omasta perheestäni; toimivuudestamme, käytännöistämme, elämästämme ja ajatuksistamme.
 Otan tähän muutaman aiheen, ja myöhemmin lisää sitten.


 "Mustasukkasuus, entä jos toinen haluaakin huomiota sillon kun toinen saa, ylipäätään se hylkäämisen pelko - entä jos se toinen onkin parempi jne. Onko tämmöistä ja jos ei, niin miksi/miten noista tunteista on päästy?" "miten selvitätte ihmisyyteen liittyvät tunteet kuten mustasukkaisuuden ja mahdollisesti kolmaspyörä-tyyppiset tunteet?" 

En ole enää vuosiin kokenut mustasukkaisuutta. Miellän mustasukkaisuuden olevan puhtaasti omaa epävarmuutta ja omistushalua. Jatkuvasti hoettiin että "jos rakastat sitä, vapauta se. Jos se rakastaa sinua, se palaa takaisin". Oli sitten ihmisistä tai eläimistä.. Siinä mielessä uskon kyllä sanontaan. Ei ketään voi omistaa. Ketään ei voi kahlitsemalla tehdä onnelliseksi. Ketään ei voi pakottaa rakastamaan, ei toista ihmistä eikä itseään. Kaikki tietävätsen, mutta ainakin polyamorikot useimmiten sisäistävät.
 Minullahan on itselläni ollut koko ikäni se hylkäämisen pelko jäätävänä, juontuen lapsuudesta. Ja minut on jätetty. Minut on toistuvasti hylätty, laiminlyöty, ja olen kasvanut uskomaan että minusta ei ole mihinkään, enkä minä riitä. En vanhemmilleni, en ihmissuhteissa. Ja näin ollen olen myös tehnyt töitä päästäkseni siitä tunteesta eroon.
 Ensin kyselin puoli ikääni sitä että miksi minä en riitä, mitä minä teen väärin? Sen jälkeen ymmärsin että kysymys on siitä, että minun pitää riittää ensin itselleni. Kun hyväksyn sen mitä olen, muut voivat hyväksyä sen mitä minä olen. Kamalan kliseistä, mutta niin se on mennyt.
 Tiedän hyvin tarkkaan omat vahvuuteni ja heikkouteni, ja nykyisellään aika selkeästi esim. aviomieheni tietää miten hirveä ihminen olen. Hän tietää vikani, enkä minä ole peitellyt niitä, en kieltänyt niitä, en vaatinut itseltäni muuttumista. Mutta: hän tietää vastapainoksi ne hyvätkin puoleni. Kun hän on päättänyt kerran elää kanssani, ne hyvät puolet ovat peitonneet ne huonot. Kiukuttelen, itken, raivoan. Mutta yhtälailla rakastan, ilahdutan, suojelen ja pidän huolta. Seison miesteni rinnalla. He voivat luottaa että olen se matriarkka joka ottaa kopin jos he meinaavat tipahtaa. Ja kuka toinen tuntisi heidän hyvät ja huonot puolensa, ja etenkin jälkimmäisten kohdalla hyväksyisi ne kyselemättä? Minulle voi olla hankala, ja minä olen tässä. Kiukutellen, mutta olen silti. Joten tiedän, että minunlaisiani ei ole kovin montaa. Ei ole montaa ihmistä, jotka pystyisivät siihen kaikkeen mihin minä.
Todennäköisyys että jompi kumpi miehistäni löytäisi jotain itselleen sopivampaa, ei ole kovin suuri. Ja toisaalta, jos he löytäisivät, he tulisivat onnellisemmaksi. Ja jos he ovat onnellisia, minä olen onnellinen. Olen onnellinen huolimatta siitä, että heidän onnellisuutensa on minusta riippumatonta.

Eli tavallaan en usko että kukaan ihminen on toista parempi, me olemme vaan erilaisia.
Jokaisella ihmisellä on eri tarpeita, ja olisi hassua että olisi kaksi täysin toisensa tarpeet täyttävää ihmistä jotka löytäisivät toisensa. Minä en usko sellaiseen. Minä kaipaan eri asioita, joita esim. ystäväni antavat minulle.
Minulla ei ole koskaan ollut sitä "yhtä parasta ystävää" jonka kanssa tehdään kaikki yhdessä. Olen havainnut jo melko aikaisin lapsena että eri ihmisiltä saa erilaisia asioita, yhden kanssa voi nauttia elokuvissa käynnistä, yhden kanssa voi lähteä musakeikalle, yhden kanssa istuskella laiturinnokassa mato-ongella ja yhden kanssa siemailla viiniä keskustellen niitänäitä.
 Miehilläni keskenään ei ole mitään tarvetta vertailla esim. seksin suhteen itseään toiseen. Molemmat pitävät erilaisesta seksistä, joten kilpailua ei sinällään synny. Ja koska minulla on kahta erilaista seksiä, on ihan luonnollista että heilläkin on mieltymyksiä joita minä niin innolla ole toteuttamassa. Meillä vaan ei tarvitse kenenkään piiloutua suihkuun runkkaamaan fantasioiden, vaan asioista voi puhua ja itseään saa käydä toteuttamassa sitten muualla.

 Kun toinen miehistäni viimeksi totesi että saimaa-risteilyllä olleella tarjoilijalla oli erittäin hyvä peffa, että teki mieli pyytää puhelinnumeroa, en minä ajatellut että se olisi minulta pois mitenkään vaikka hän niin tekisi. Miksi se olisi?
Jos joku toinen nainen ulkoisesti miellyttää miehiäni enemmän, ei se minua haittaa. En minä usko olevani kauneusihanne, enkä toisaalta monessa muussakaan asiassa täydellinen. Olen vain sopiva.

Mitä tulee toisen huomioimiseen; meillä kun asutaan perheenä, jossa kaikki kolme aikuista siis asumme saman katon alla, se huomiointi jakaantuu aika tasaisesti. Huomiota keskitetään siihen joka sitä eniten tarvitsee; tässä tapauksessa hyvin usein 11 kuukauden ikäinen tyttäremme. Mutta aikuisten suhteen jos esim. toisella miehistä on huolia / paha olla, en minä ole ainoa joka asiassa voi auttaa. Joskus voi olla että se toinen mies ymmärtää asiaa paremmin, ja siihen tilaan vaikka saunominen / kävely saattaa olla avain olon purkamiseen.
Tai sitten vain pieni kuiskaus minulle että haluaa jutella. Tai vaan olla lähellä. Ainakin tuo aviomies joka on hereillä vierellä, vastasi kysyttäessä että "miten selviät kolmas pyörä -tuntemuksista"? että niitä ei ole. Se on tasapainoa, että voimme hengailla ja tehdä perheenä mitä vain. Ja toisaalta, jos päätämme tehdä kompromisseja, teemme niitä siten että jos yksi joustaa nyt, niin toinen joustaa joku toinen kerta. Jos esim. yksi jää lapsen kanssa kotiin kun kaksi muuta lähtevät vaikka keikalle / elokuviin tms, niin seuraavan kerran sitten toisinpäin.
Miehet eivät keskenään ole parisuhteessa eivätkä romanttisesti suhteessa keskenään, eivätkä siis seksisuhteessakaan, mutta koska ovat samassa perheessä asuvia, niin luonnollisesti viettävät aikaa keskenään myös ilman minua. Heillä on yhteisiä kiinnostuksen aiheita, joista osan minä jaan ja osaa en. Eli joskus on vaan kivaa kun saa olla yksin kotona, tai pääsee katsomaan kun kaksi muuta tekevät jotain omasta mielestään kivaa yhdessä. Tämä liittynee ehkä vahvasti siihen polyamoriaan identiteettinä. Minulle on luonnollista olla onnellinen siitä että ihmiset ympärilläni ovat onnellisia.

"Miten te nukutte? Se kiinnostaisi 😊 Ja minkälainen jako kotitöissä on?"

Nukumme "virallisesti" yhdessä, minä keskellä ja miehet sivuilla.
 Tosin kipujeni takia joudun huonounisina öinä laahautumaan alakertaan olohuoneeseen nukkumaan, jotta en herätä töihin meneviä ihmisiä pyörimällä, ja toisaalta myöskään lapsen yöunia en halua häiritä.
Mutta suurimmaksi osaksi yritämme nukkua makuuhuoneessa kolmistaan samassa sängyssä. 

Kotitöissä jako on ehkä vähän vinksallaan, minusta tuntuu että joudun tekemään liikaa. Lähes kaiken. Mutta eikö me kaikki naiset toisaalta tunneta samoin..? Toisaalta, miehet tekevät kyllä asioita, mutta tuntuu että minun pitää vähän patistaa ja organisoida jotta kaikki toimii. Olisi varmaan helpompi jos emme kaikki kolme tällä hetkellä kävisi töissä ja yrittäisi tasapainoilla vauva-arjen ja rintamamiestalon tarpeiden keskellä.