2017

Kuten sanoinkin jo aiemmin instagramin puolella, vuosi 2017 on ollut tähän astisen "aikuisen" elämäni rankin vuosi. On tapahtunut hyvin paljon sellaista, mikä on vaatinut aika paljon reagointia, fyysistä sekä tunnepuolen asioita.
En ole kirjoittanut vuoden aikana kovinkaan paljoa, sillä minusta on tuntunut ettei ole aikaa, ei ole sanoja, ei ole mitään keinoa kertoa asioista, sillä on ollut niitä asioita jotka koskevat muita, netin ulottumattomissa eläviä ihmisiä, kuten isoäitiäni.

Alkuvuodesta oli sopeutuminen siihen ajatukseen että meille tosiaan muutti teinipoika, ja minun piti yhtäkkiä pystymetsästä ymmärtää wilma-järjestelmää, kouluasioita ja tuhansia pieniä asioita mitä lapsen kasvattamisessa vaaditaan. Ja lopulta hankalin asia on se yhteiskunta, johon se pieni ihminen piti saada asettumaan. En minä ymmärrä sitä itsekään, miten minulta voidaan vaatia että kasvattaisin jonkun muun ymmärtämään sitä miten kuuluu toimia..

Isoäitini sai loppuvuodesta aivoinfarktin. Toipuu siitä hyvin, kyllä. Mutta asiat ovat olleet läpi vuoden melko hankalia, eivät toki isoäitini takia, vaan sukulaisten järjettömien vaatimusten ja kännäyksen.

Oma terveyteni on reistaillut aika reilusti. Olen ollut kipeämpi kuin koskaan.
Enkä tarkoita tässä pientä lenssua tai muuta, vaan siis puhutaan kipupotilaan kivuista. Toisaalta, olen myös saanut diagnooseja! Lonkkakipuni uskottiin pitkään jatkuvan kulumasta. Kieltämättä lääkärin ilme oli melko korvaamaton kun kuvat tulivat ja kulumaa ei tästä elopainosta huolimatta ollut. Sitten laiteltiin reumalääkärille, muutamat magneettikuvat ja viimein sitten vielä varjoainekuvat, ja paljastui että lonkkani on täynnä rustokasvaimia, jotka estävät siis fyysisesti minua liikuttamasta lonkkaa mm. sisäkierron suhteen sekä menemästä kyykkyyn jne. Eli liikuntakykyni on tosiaan rajoittunutta melko lailla.

Aloitin loppuvuodesta uuden työn, tosin pääsin myös ammatillisen kuntoutuksen arviointiin, joka alkoikin menneellä viikolla. Työterveyslääkäri oli sitä mieltä jo viime vuoden lopulla etten tule enää siivoushommiin pystymään, ja siltähän se kovasti näyttää. Tuo taipuminen on haastavaa ja sitten tietysti vielä päälle se, että ranteeni eivät tykkää työskentelystä.

Olin myös nutrilett-painonhallintaryhmässä, erittäin niukkaenergisellä dieetillä, 6 viikkoa. Tarkoitus oli jatkaa pidempään, ainakin kolmella viikolla, mutta minulle kävi jotain, jonka takia en pysty enediä jatkamaan enää tänä vuonna, enkä oikeastaan seuraavan vuoden aikanakaan. Siitä lisää sitten vuoden alkupuoliskolla. Sama tila estää tiettyjen särkylääkkeiden syönnin, joten kivut ovat haastavia tällä hetkellä, jos ajatellaan ihan arjessa selviytymistäkin.
Ened auttoi kuitenkin löytämään tasapainoa ja ruokarytmitystä. Siitä kiinnipitäminen on sitten täysin omasta päästä kiinni, mikä on osittain myös haasteellista. Kun olisi niin helppo vaan ajatella että vitunko väliä, ei minulla ole väliä.. Mutta tiedänhän minä, esimerkilläni on väliä. Kropallani on väliä. Pääni sisäisellä elämällä on väliä!

Alkuvuosi meni erään sähikäisen pyöriessä kuvioissa enemmänkin. Nykyisin vähemmän, koska olen paska ystävä, eikä minulla ole hänelle aikaa kuin hyvin pienissä erissä, pienissä määrin. Tiedän, että suhteemme vaatisi enemmän, rauhallisempaa, mutta kun. Tämä nyt on mitä on. Aina ei voi valita.
Silmiini osui kirjoitus kaksoisliekistä. Tulin aiheesta lukeneeksi enemmänkin. Lyhyesti:

"Kaksoisliekki on puolikkaasi. Kehityksen tietyssä kohdassa jokainen sielu jakautuu feminiini- ja maskuliinienergiaan ja alkaa oppia kahta eri polkua pitkin. Voisit olettaa, että kaksoisliekkisi on hyvin samanlainen kuin sinä, mutta näin ei ole. Nämä kaksi oppivat hyvin eri suunnissa, joten lopullisen jälleentapaamisen tapahtuessa kumpikin saa kaiken opitun. Ne täydentävät toisiaan." 

Ja siltä se tosiaan tuntuu, tuo sähikäinen on kaksoisliekkini. Aluksi tuntui hyvin hämmentävältä, mutta nykyään tuntuu helpottavalta; kaikelle on selitys, se pitää vaan maailmasta löytää. Ja tässä kohtaa selityskin tarjoili itse itsensä, eikä sitä tarvinnut kaivella..
Mutta siinä missä se on palkitsevaakin, se on myös kuluttavaa. Jatkuva huoli toisesta ihmisestä, jatkuva stressi. Eikä siihen oikeasti auta että "älä huolehdi". Kannan hänestä huolta enemmän kuin keskimäärin sukulaisistani. Kannan hänen henkisestä jaksamisestaan huolta päivittäisellä tasolla.
Toisaalta, hänen seurassaan tuntuu siltä että hetkellisesti kaikki on ok. Tuntuu että saan hengitettyä paremmin, ja hetkellisesti kaikki on hyvin.

Sitten on toki tämä polyamoria-kuvio. Tuntuu olevan suuri ongelma ja kaiken määrittelevä elämäntapa.. Mutta toki vain ulkopuolisten silmissä. Oma perhe-elämä ei nyt oikeastaan eroa normaalista parisuhteesta juurikaan. Mitään haastavaa tilanteessa ei ole, miehet tulevat keskenään toimeen vallan loistavasti, nalkutuksen määrä on osaltani vakio, että joku voisi imuroida, joku voisi kastella kukat. Siinäpä se.
Kuitenkin Pantterin tuleminen osaksi perhettä on sujunut kivuttomasti kaikkien osalta. Tottakai on omia haasteitaan kestää pieruhuumorin määrän triplaantuminen, testosteronin määrän kasvu ja kaikki muut kivat pienet asiat talossa, mutta.. Bonukset ovat tuntuvat.
Julkisuuteen lähdin asian kanssa siksi, että minua ärsytti suunnattomasti ihmisten asenteet polyamoriaa kohtaan. Oikeasti: sillä ei ole väliä kuka rakastaa ja ketä rakastaa, missä rakastaa ja miten, jos muita ei satuta. Ja ihan oikeasti; SINÄ et tarvitse terapiaa siksi, että minä rakastan useampaa miestä ja päätän olla pettämättä ketään ja pitää heidät molemmat kumppaninani..

On silti mahtunut paljon mukaan sitäkin, mikä lisää riittämättömyyden tunnettani. En ole aina kyennyt näkemään Peikon tarpeita ja toisinaan tuntuukin siltä, että pitäisi tehdä enemmän, antaa enemmän.. Ongelma vaan on siinä, ettei ole mistä antaa. Ei ole mitä voisi tehdä. Kaikki tuntuu menevän perusarjesta selviämiseen, ei ole mihinkään ylimääräiseen enää voimia.
Pantterin suhteen tietysti samat fiilikset, eikä se ole helpottanut, että näen kuinka paljon hän ex-vaimoaan välillä kaipaa. Ja jos vain jäisikin siihen, kaipaukseen ja ikävöintiin. Mutta kun puolet vuodesta on kulunut siten, että olen jatkuvan syynin alla; kelpaanko hänen tilalleen vai päättääkö Pantteri kuitenkin palata entiseen elämäänsä. Riitänkö minä kumppaniksi? Kykenenkö minä antamaan kaiken sen, mitä tarvitaan? Kykenenkö tukemaan tarpeeksi kaikessa, muutoksessa, arjessa jne? Kykenenkö antamaan rakkautta tarpeeksi? Vai olenko kuitenkin riittämätön, tulenko menettämään taas kerran ihmisen jota rakastan, koska olen mitä olen?
Ja ei, tämä ei ole puhtaasti teoreettista pohdintaa. Se on sitä, mikä kuluttaa, kun itkee silmät päästään portailla ulkona kun toinen pakkaa tavaroitaan ja on valmis kävelemään pois. Se on sitä kun yrittää pystyä olemaan parempi kuin onkaan, ja kertoo että olen olemassa tässä, vierellä, joka tapauksessa, vaikka hän mitä päättäisi. Että olen ystävänä tässä aina, koska rakastan, ja tuen, vaikka hän kokisi että jossain olisi parempi jonkun muun kanssa, ilman minua..
Ne hetket eivät ole niitä mukavia.

Koen itseni petetyksi tietyllä tapaa erään perheenjäsenen / sukulaisen taholta myöskin.. Loppuvuodesta oli sellainen episodi, että perhe-elämä on ollut melkoisen tutkistelun alla, ja tulee sitä olemaan vielä pitkään. Minusta ja perheestämme on kerrottu sellaisia valheita, että niitä on mahdoton antaa anteeksi. Petos on ollut nöyryyttävä, ja tiedän sillä olevan kauaskantoisia seurauksia. Siitä tulen ehkä kertomaan joskus, jos tilanteet sen sallivat. Toistaiseksi en voi analysoida asiaa enempää. Sen verran valotan, että on erittäin surullista, että ihmiset, ammatikseen psyykkisesti sairaiden ihmisten kanssa työskentelevät sellaiset, uskovat sokeasti valheita koska eivät näe ilmiselviä syitä valehtelulle. (Huomionhaku, mustamaalauksen tarpeen motiivit...)

Otin myös piraattipuodin postitukset hoitaakseni. Siinä sitä sitten onkin kerrakseen. Hallittua kaaosta talossa, KonMarista ei tietoakaan taas. Joten sekin kuormittaa, kun ei langat ole kaikki käsissä. Olen niitä loppuvuodesta yrittänyt haroa enemmänkin käsiini, mutta mutta... Ehkä ne siitä vielä kasaantuvat ja punoutuvat joksikin nätiksi.

Tässä oikeastaan murto-osa kuulumisista, mutta jonkinlainen yhteenveto kuitenkin tämänhetkisestä tilanteesta. En tiedä missä merkeissä ensi vuosi tulee alkamaan, mutta tämä vuosi loppuu hyvin ristiriitaisissa merkeissä. Tunnepuolen tila on aivan täysin sekaisin, koska en tule ymmärtämään tuota petosta, en tule ymmärtämään ihmisten käsitystä moraalista. En ymmärrä miksi maailma toimii kuten toimii. En ymmärrä miksi ihmiset ovat niin läpimätiä paskoja toisilleen nykyään. Missä on kunnioitus? Missä on maalaisjärki? Missä on kaikki se rakkaus mitä meillä pitäisi olla maailmassa?

Vuoteen on mahtunut siis positiivisiakin asioita, jos se ei rivien välistä käy ilmi. Negatiivisia ja kuormittavia on tosiaan vaan ollut aika paljon enemmän kuin aiemmin. Ja ne ovat isompia. Sellaisia, joista selviäminen on epävarmaa. Sellaisia, joista ei voi selvitä kaikista. Ja sellaisia, joihin täytyy vain sopeutua.