Pettynyt vai petetty?

Yhä useammin törmään kysymykseen "mitä jos se pettää sua". Mutta oikeasti, tässä kohtaa on muistutettava että Peikon kanssa elämme, edelleenkin, avoimessa suhteessa. Se ei ole muuttunut sitten Panttterin tultua kuvioihin. Joten melko varmuudella voin sanoa, että ei se petä.
Pettämiseen kuuluu toki muutakin kuin se, että käy kiskaisemassa jotakuta parisuhteensa (tai no, monisuhteensa) ulkopuolista. Luottamuksen voi pettää laiminlyömällä kumppaniaan, kotiaan, perhettään. Pettää voi olemalla epärehellinen muissakin asioissa kuin seksuaalisuutensa suhteen.

Mutta niin. Minä olen kyllä varma, että ei se petä. Ei Peikko eikä itseasiassa Pantterikaan. Minä en anna syytä siihen. En kiellä juuri mitään, vaan kaikki on neuvoteltavissa. Jos saa elää siten, että voi neuvotella itselleen elämän jonka haluaa, niin miksi ihmisellä, joka mieleltään on suht terve, olisi mitään tarvetta olla epärehellinen ja kylvää paskaa fiilistä ympäriinsä?

Yleensä kai ne parisuhteen ulkopuoliset suhteet lähtevät siitä että ihminen haluaa jotain, mitä ei saa kotona. Seksiä, juu, mutta myös huomiota, toisenlaista seksiä, romantiikkaa, perhosia vatsanpohjaan. Jotain mikä puuttuu, jotain, mitä kaipaa.

Tai sitten ihan vaan siksi että hakee jännitystä. Ja toisaalta, jännitystähän haetaan jos sitä puuttuu elämästä, joten kaikki kuitenkin kääntyy siihen että ihminen pettää jos jotain puuttuu. Hakeakseen Jotain. Täydellisessä parisuhteessa siis annetaan osapuolille se, mitä toinen tarvitsee. Annetaan sitä kaikkea, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Kokemuksia, tunteita laidasta laitaan..

En väitä että elämäni on täydellistä, ei se tietenkään ole. Eikä se ole ollut sitä aiemmin, ei se tule sellaiseksi muuttumaan. Mutta silti olen pitänyt pintani sen suhteen että minä ihan itse voin täysin vaikuttaa vähintään 45% siihen, millaista elämäni on. Minä voin valita, ketä otan elämääni, minä voin valita, kenet työnnän siitä pois. Voin valita mitä työtä teen. Voin valita miten asun. Voin valita miten sisustan. Voin valita mitä syön.

Sitten on niitä asioita joihin en voi vaikuttaa kovin paljoa, mutta niitä elämästä on ehkä se toinen 45%. Terveydentila, osa raha-ongelmista, perheen sisäinen dynamiikka. Mutta toisaalta, jonkun verran kaikkiin näihinkin vaikutan, enemmän ehkä menneisyyden valinnoilla kuin tämänhetkisillä, mutta vaikutan silti. Ja ne valinnat mitä teen tänään, vaikuttavat kuitenkin tulevaisuuteen.

On totta, että jokaisessa ihmissuhteessa on tekemistä, jotta se toimii. Mikään ei ole kivutonta. Mikään ei suju kuin tanssi.. Mutta silti olen siitä onnellisessa asemassa, että voin kitistä toisesta kumppanistani toiselle, voin päästellä höyryjä ystävilleni, vanhemmilleni, sisaruksille.. Tai vaikka blogiin. Aika vähissä määrin kyllä sillekään on tarvetta, olen kai oppinut rauhoittumaan suhteellisen nopeasti sen suhteen miten reagoin näihin tilanteisiin.. Rauhoittumaan juu, mutta reaktion voimakkuutta en ole oppinut hillitsemään, vaikka kestoa toki voikin hieman rajoittaa...
En uskottele itselleni olevani siis mikään ihannekumppani. Mutta siihenhän pitää pyrkiä, toki tiedostaen ettei se projekti koskaan valmistu.

Kävin tänään töissä sellaisen ihmisen luona joka oli menettänyt vaimonsa keväällä. Tulin hyvin surulliseksi, sillä hän kertoi ettei hänellä ole ainoatakaan valokuvaa vaimostaan sitten hääkuvaamisen. Häät olivat osapuilleen 53 vuotta sitten.
Hän kertoi muistoistaan, kertoili yhteisestä elämästä. Ei mistään isoista tunteista, ei maata mullistavista kokemuksista.. Vaan arjesta. Siitä miten yhdessä on remontoitu, tehty verhoja pullonkorkeista, pelattu korttia ja täytetty ristikoita. Siitä, miten koiria on lenkitetty yhdessä ja miten vaimo laittoi ruokaa. Lopulta siitäkin, miten vaimo pelkäsi kuolemaa.
Mutta silti puhuimme myös siitä, miten tärkeää oli se, että mies sai sanoa hyvästit rauhassa.

Tuo keskustelu sai minut miettimään monia asioita, sitä, miten tärkeää se toimiva, järkevä arki on, mutta sitäkin, miten tärkeitä kuvamuistot ovat. Nykyään kuvamme ovat instagramissa, tekemisemme facebookissa. Sitä on kritisoitu monesti.. Mutta toisaalta, olen onnellinenkin siitä, että saan ikuistettua omaa arkeani, ihmisiä, eläimiä, kokkauksia ja kaikkea ihan tavallista näkemääni ja kokemaani, nettiin. Helposti. Halvallakin.
Jos joku meistä lähtisi pois, muistot jäisivät kuitenkin, ei pelkästään mieleen, vaan myös siihen että voin selata niitä taaksepäin koska tahansa, missä tahansa, kunhan minulla on mukanani kännykkä ja nettiliittymä.

Mutta niin, siihen petetyksi tulemiseen vielä palatakseni. Kyllä minä olen pettynyt useastikin, näidenkin kahden otuksen kanssa ollessani. Mutta kertooko se siitä, että minua on petetty? Ei. Minun odotukseni vaan ovat olleet toisenlaisia. Tiedän kyllä, että tahallaan he eivät minua pettäisi. Eivät fyysisesti, eivätkä henkisesti. Siksi eräs perustarpeistani on täytetty; minä olen turvassa. Minä olen rakastettu.
Eivätkä he todistaneet sitä minulle, vaan minä todistin sen itse itselleni. Minä ymmärsin viimein että minun onnellisuuteni on kuitenkin kiinni minusta itsestäni, eikä siitä, mitä muut minulle sanovat.