Mun pahin vihollinen parisuhteissa, ja oikeasti elämässä yleensä on tietenkin mun oma pää. Ei sillä että kuvittelisin olemattomia, tai etten hallitsisi tunteita ja ajatusmaailmaa, vaan se, että näen hyvin pitkälle. Olen harvoin ihmissuhteissa väärässä, varsinkin mitä tulee muihin ihmisiin. Omalla kohdalla usein menee metsään koska toiveet ylittävät realismin, niin hölmöä kuin se onkin.
Minua on pitkään vaivannut M:n ystävättären tapa kohdella M:ää. En ole ymmärtänyt miksi ihmisestä, jonka M minulle kuvaili alussa, on tullut niin ilkeämielinen, itseensä keskittynyt eliö joka ei näe toisen tarpeita, kaipuuta eikä mitään mitä toinen haluaa. Rohkaisin M;ää soittamaan, jutustelemaan, kirjoittamaan. Kertomaan mitä kuuluu, kertomaan miltä tuntuu. Puhumaan sille läheisimmälle ihmiselle mm. vauvamme poismenosta. Pyytämään tukea. Kertomaan miten hyljätyltä ja paskalta olo tuntuu kun toinen ei ota kontaktia, ei halua kuunnella, ei halua jutella. Keskittyy vain itseensä.
No, oli soittanut, ja sama meno oli jatkunut. Parin tunnin puhelu jossa M ei saanut joko sanotuksi sitä mitä halusi tai toinen ei suostunut kuulemaan. Ja minä vaan ihmettelin taasen toisen käyttäytymistä..
Mutta tajusin sitten että olin alunalkaen oikeassa; ei siinä ole ollut ystävyydestä kyse aikoihin. Aikojen alussa ehkä olikin, mutta sen jälkeen se on ollut vain ihastuneen miehen pyöritystä siihen asti kunnes ihastus alkoi haihtua ja minä tulin kuvioihin. Vielä vuoden ajan M teki selväks että tämä ystävätär on tärkeä, ja jos hänen koskaan pitäisi valita ystävättären ja minun välillä, hän valitsisi ystävättären.
Joten minun pääni näki tilanteen tasan yhdellä tavalla: minun tulee suojella tuota ystävyyttä, vaalia sitä kaikella voimallani jotta saan pidettyä kiinni ihmisestä joka oli muodostumassa minulle äärimmäisen rakkaaksi ja tärkeäksi.
Ilta jolloin minulle se asia tehtiin selväksi, oli siinä mielessä kummallinen että minä en tiedä mistä kaikki johtui. Minä en ottanut ystävätärtä puheeksi, emme tapelleet häneen liittyvistä asioista. Muistan vaan murtuneen, vihaisen miehen sohvalla kertomassa totuuksia. Muistan oman hämmennykseni kysyessäni että mitä helvettiä, miksi hänen täytyisi koskaan valita ystävyyden ja parisuhteen välillä? Että enhän minä ole vihjannut mitään siihen suuntaan..
Tässä lähes 2 vuotta tilannetta pohtineena tajusin että ei se käsitys vaatimuksesta tainnutkaan tulla mistään mitä minä tein tai sanoin tuolloin, vaan minun olisi pitänyt työntää oma menettämisen pelkoni ja kauhukuvani syrjään ja kysyä mitä tämä ystävätär sanoi kun M sieltä lähti..
Mitä nyt ajattelen kaikkea tätä heidän välillään; ei normaalissa ystävyyssuhteessa pidä valita kumppaninsa ja ystävänsä välillä. Ei sellaista tilannetta tule olla. Elleivät molemmat ole yhdessä autokolarissa ja ajautuneet eri sairaaloihin, silloin voi hetken olla sekaisin siitä kumpaa rientää tsekkaamaan ensin. Mutta muutoin? Ei pitäisi olla. Ei minun polykuvioissani. Ei minun ihmisissäni. Minun joulupöydästänikin saattaa ajoittain löytyä eksiä ja heidän uusia kumppaneitaan, Minulla ei lähtökohtaisesti ole ollut koskaan tarvetta inhota ihmisiä heidän roolituksiensa vuoksi, vaan korkeintaan siksi että he ovat tehneet jotain sietämätöntä. Ja tapa jolla tämä ystävätär suhtautuu M:n olemassaolevaan suhteeseen, alkaa olla aika sietämätön.
Vaikka en haluaisi, pitääkö minun silti olla kusipää joka ilmoittaa että jos M haluaa jatkaa minun kanssani, tämä ystävätär saa luvan liitää hornan tuuttiin koko elämästämme ja pysyä siellä? Pitääkö minun kääntyä ihmiseksi jollaiseksi olen yrittänyt välttää tulemasta? Tuleeko minun edelleen suojella sitä ystävyyttä senkin uhalla että minun on leikattava itseni irti tästä jotta M voi olla onnellinen? Vai pitääkö minun kuunnella M:n vakuutteluja että ei ole olemassa onnea ilman minua tässä elämässä?
Valinta on toki konfliktia välttelevän, autistisen rakkauteni kohteen. Asiat ovat hänelle usein liian mustavalkoisia; hän tietää, joten kaikki tietävät. Oppi muuten taannoin että se ei mene niin... Ihmissuhteet ovat vähän hankalampi konsepti kuin voisi aina välillä kuvitella.
Mutta onhan se fakta että näissä kuvioissa nyt vaan on useampi ihminen; joko tämän ystävättären tulisi huomioida olemassaoloni ja kunnioittaa sitä, tai sitten hänen tulisi hävitä. Ja tässä et tarkoita että tarvitsee olla minun ylin ystäväni, vaan ymmärtää M:n muuttunut rooli hänen elämässään; M ei voi lentää enää apuun silloin kun ystävätär pyytää.
En tiedä ystävättären tunteista tietenkään, kun en elä hänen kengissään. Olen silti varma että se kaikki, mitä hän ennen sai ystävyydestä M:n kanssa, oli fyysisen auttamisen ja henkisen tuen lisäksi egoboostia: M on ihaillut. Palvonut. Katsonut haaveilevasti. Ollut ihminen joka on ollut saatavilla mihin tahansa vuorokaudenaikaan. Joka on aina tullut kun toisella on ollut paha olla. Katsellut nurkan takaa palavan rakastuneesti, kaukaa ujosti ihaillen. Tehnyt toisella olon että tämä on haluttu, ja saisi vaikka kuun taivaalta jos vain pyytäisi. Ystävätär on, useimpien naisien tapaan, tottakai nauttinut pienestä viattomasta flirtistä, tahattomasta kiusoittelusta. Toisen orastavasta erektiosta vaatteita sovitellessa ja venytysliikkeitä harjoittaessa. Antanut läheisyyttä kuitenkaan antamatta ymmärtää että olisi varsinaisesti saatavilla.
Ja olen varma että jos M olisi tiputtanut ujon pikkupojan asenteensa ja näyttänyt sitä dominoivaa puoltaan, hän olisi kyllä saanut tahtonsa läpi. Harva nainen kiinnostuu ihailijastaan joka ei tee selväksi että hän Haluaa Naisensa. Nörttimäinen ihastelu ei sytytä, vaikka imartelee. (Ja tässä mä olen poikkeus. Mun miestyyppi on joku autistinen nörtti joka ei edes ymmärrä että palvon maata toisen jalkojen alla. Tästä on katkeraa kokemusta jo yläasteelta lähtien...)
Mutta niin. Ystävyyttä vai mustasukkaisuutta ?
Menettikö ystävätär ystävyyden? Ei. Hän kadotti sen ihan itse ja tahallisesti. Ja se minua on vaivannut tässä kaikessa. Miksi? En minä keksi muuta syytä kuin ihailun menettämisen ja mustasukkaisuuden..
Ja perusasioita ystävyyksissä; Asiat muuttuvat kun ihmiset saavat kumppaneita, uusia työpaikkoja, lapsia, mitä vaan. Asiat. Eivät ihmiset; ihmisten ei tarvitse muuttua, vaan huomioida muuttuneet tilanteet. Huomata oma roolinsa, oma olemassaolonsa ja ennenkaikkea oman toimintansa merkitys toisen elämässä. Se ei oikein auta että syyttää ystävänsä kumppania välirikosta 5kk myöhemmin kun itse on ilmoittanut että kumppanille ei kuulu mikään hänen asiansa.
Juu, ei kuulu ei. Mutta se oli ystävättären sanoja, vaikka sitten uskotteli M:lle että ei halua pitää yhteyttä keväisen blogikirjoitukseni takia. Blogikirjoituksen, jonka hän ihan itse sai omalla käytöksellään aikaan kuukausien aikana. Olisiko siinö kohtaa syytä ottaa se oma pieni sievä pää ahterinsa välistä ulos ja katsella muutakin kuin omaa sisintään? Miksi tilanne on muuttunut, miten oma käytös muuttaa suhteita ympärillä...
Loputon tiedonjanoni ja haluni ymmärtää ihmisiä ja ihmissuhteita, tilanteita ja elämää on johtanut siihen että olen kuluttanut tähän ystävättäreen ja hänen käytöksensä analysointiin niin monta valveillaolotuntia että toisinaan tuntuu että pääni räjähtää koska en saa vastausta. Mitä minä tein? Miksi minä olen syypää välirikkoihinsa? Miksi minä olen se jonka takia muka hänen on pitänyt vetäytyä M:n elämästä? Miksi hän kokee että ei halua olla "vaivaksi" M:lle?
No, joku minua fiksumpi olisi nähnyt ja ymmärtänyt tilanteen aiemmin... Mutta mustasukkaisuuttahan se on. Melkein vielä puhtaimmillaan. Koska M ei enää tule heti kun halutaan, eikä ole missään määrin saatavilla NytHeti, niin minähän siinä olen syypää kaikkeen. Syypää sen illan jälkeen kun ilmoitin vihaisena M:lle että täällä on ihminen, jonka halusin hänen tapaavan, joka käy suomessa kerran vuodessa, ja josta sovimme että M on paikalla... Ja hän oli ystävättären kanssa uppoutuneena johonkin. Ilmoitin aika ykskantaan että voi pysyä siellä ja se tästä meidän jutusta.
Oli sitten soittanut Peikolle että vieläkö kerkeää paikalle ja tulikin, mutta tunnelma oli kyllä melko jäätävä, eikä tilanne mennyt lainkaan kuten toivoin. M on siinä kohtaa sitten ilmeisesti ottanut hatkat ystävättären luota siihen malliin että se on aika lailla jäänyt viimeiseksi kerraksi kun olivat uppoutuneet toistensa seuraan.
Yritin siis syksyn paikkailla sitä, lainailin ystävättärelle bensarahaa että tulisi M:ää moikkaamaan, mutta ehei, ei tullut. Ei soittanut. Ei viestitellyt. Ei vastannut yhteydenottoihin juurikaan.
Minuun sattuu kovin se, että minä joudun miettimään ja olemaan varpaillani; mitä jos tämä ystävätär, ja, kuten M sitä nykyään kutsuu, "illuusio siitä mitä oli", jonain päivänä realisoituu käsiin kun M:llä ja minulla on heikompi hetki? Mitä jos tämä ystävätär huomaa että juu, M ei ole pikkupoika joka ihasteli kaukaa ja palvoi, vaan ihan varteenotettava mies joka tarvitsi vain vähän rohkaisua puhjetakseen koko potentiaaliinsa? Mitä jos minä en riitä? Mitä jos minulla ei ole mitään annettavaa siinä kohtaa?
Ennen se ei olisi ollut ongelma. M olisi voinut pitää kahta suhdetta. Mutta siitä tuli ongelma siinä kohtaa kun minun olemassaoloni työnnetään syypääksi välirikkoon ja ties mihin muuhun. Siinä kohtaa kun minun suhdettani M:ään ei kunnioiteta. Sellaisen kanssa en voisi metamuruilla koskaan.
Muistan niin elävästi Peikon eksän mutisemassa bileissä 10 vuotta sitten ympäri pihaa että mitä Peikko näkee tämmöisessä seksittömässä muumimammassa ettei enää suostu häntä suutelemaan. Kyllä, se kaikki silmieni alla.
Ja tiedänhän minä. Minulla on ylipainoa. Minulla on kipupäiviä. Minä tarvitsen apua.. Minua joutuu lykkimään toisinaan pyörätuolin kanssa ympäri prismaa tai veturia. Minusta ei ole lääkityksieni kanssa bilettämään. Minusta ei ole lenkille, salille tai välttämättä suunniteltuun jazz-iltamaan. Minuun joutuu pistelemään piikkejä, istumaan kanssani sairaaloissa useita päiviä kuukaudesta. Ja lisäksi minulla on omituinen tuttavapiiri josta suurehko osa turvautuu monin tavoin minuun, eli kahdenkeskinen aikakin on kortilla.
Kasvaimia. Nikamapainaumia. Katkenneita jänteitä. Rannekanavaoireyhtymä. PCO. Migreeni. Hermosäryt. Diabetes. Astma. Verenpainetauti. Kaikki se millä olen kroppani rikkonut tietämättäni, ymmärtämättömyyttäni. Kun ajattelin että en minä halua olla tässä maailmassa, ei minulle ole täällä mitään.
Enkä ole kovin iloluonteinen, vaikka eräs ihminen niin uskottelikin minulle taannoin. Olen synkkä, ilkeämielinen ja äärimmäisen hankala. Kuulema joskus ircnetin vittumaisin ämmäkin. Olen epäluotettava, seksitön ja äänekäs. Riidanhaluinen. Huono äiti. Huorahtavakin. Niin monia kuvailuja minusta, harvoja positiivisia kuitenkaan.
Näistä kun rakentaa oman minäkuvansa niin kyllä, olen tosiaan sitä mieltä että mieheni saisivat varmasti parempia naisia. Helpompia. Seksikkäämpiä. Parempikuntoisia. Vähemmän hoivattavia. Huolehtivampia.
Sellaisia jotka jaksavat meikata, käydä kampaajalla. Laittaa kynsiä ja ripsiä. Pitää kropastaan huolta. Mutta tässä minä olen? Ja tuossa he. Enkä minä tiedä mitä he minussa näkevät. Jotain siedettävää kuitenkin.
Mutta kun itseään katsoo kaiken tämän läpi, tottakai minä haluaisin miehilleni, kummallekin, parempaa kuin minä. Onnellisuutta. Rakkautta. Yhteenkuuluvuudentunnetta jonkun kauniin olennon kanssa. Kikatuksia aamuyön tunteina kun tulevat baarista. Seksin jälkeistä hehkua kramppien ja astmakohtausten sijaan. Mitä vaan muuta kuin tämä mitä minulla on tarjota; kiireinen, paska arki. Lapsen kanssa sotkettu koti. Väsymyksen valloittama kroppa, sairauksien runtelema tyhmä akka.
Ja silti minä en osaa vihata itseäni tarpeeksi että päästäisin irti, ennenkuin he itse haluavat. En minä Pantteriakaan koskaan työntänyt pois ennenkuin itse ravisti itsensä irti. Tänäänkin tiedän hänen olevan jonkun uuden kanssa... Tiedän, koska hän ei vastannut viestiini, eikä ottanut viikkoon yhteyttä. Minusta tuli lopulta näkymätön, vaikka kyse oli hänen tyttärensä toiveesta hengailla yhdessä. Eikä siinä, suon hänelle onnen ihan mielelläni. Toivon vain että siellä toisessa päässä on nainen joka hyväksyy sen että Pantterilla on menneisyys ja lapsi osana sitä kaikkea. Ja että minä olen ihminen jonka kanssa voi tulla toimeen niin kauan kun minä en löydä puukkoja omasta selästäni.
Tällä hetkellä pelkään jatkuvasti sitä, mitä M:n ja ystävättären välillä on. Pelkään että lopulta olen se ihminen joka repii M:ltä elämästä pois jotain mitä hän on vaalinut muutaman vuosikymmenen: yhteenkuuluvuuden, ystävyyden ja jotain kaunista kahden ihmisen välillä. Mutta en vain saa päätäni käännettyä siihen lopulliseen uskomukseen että minun olisi hyvä nyt työntää M pois jotta hän voi paikata ystävättären kanssa ystävyyden. M on puhunut siis pitkään että se kaikki oli illuusiota, oletusta siitä mitä oli. Minä olen taipuvainen uskomaan että kaikki se oli, se vaan hävisi kun minä tulin elämään ja ystävätär alkoi mustasukkaiseksi.
Mutta en saa myöskään päätäni taipumaan siihen ratkaisuun että sanoisin että minä en vaan kertakaikkiaan voi elää tämän kanssa, minä haluan sen ihmisen helvettiin maailmastani. Että joko se on nyt niin että M rakentaa kanssani elämää ja ilmoittaa ystävättärelle että tilanne on nyt tämä. Että kun en kerran sovi heidän välissään olemaan niin sitten se on ystävätär joka sen valinnan tosiaan M:n eteen käytöksellään asettaa.. Mutta minun pääni? Se ei kestä enää tätä roikotusta. Minä en tiedä mikä on tilanne, minä en tiedä miten korjaan. Minä en ymmärrä mitä olen tehnyt ja aiheuttanut, enkä ymmärrä miten. Minä nään vaan pahaa oloa ja kiemurtelua, enkä kestä ajatusta että olen se joka laittaa M:n sen läpikäymään.
Ja koska minulla ei ole ystävättäreen mitään keskusteluyhteyttä, ei minulla ole keinoa vaikuttaa tilanteeseen muutoin kuin omalta kohdaltani. Minun on siis tehtävä oma ratkaisuni, ja vaadittava sitä mitä olen aktiivisesti yrittänyt 2 vuotta välttää; asetettava rakastamani ihminen valinnan eteen. Minä tai hän. Me emme mahdu saman ihmisen elämään hänen toimintansa takia.
