Julkisivuremppa

8.12.25

Katkeruuden täyteinen tilitys.

Tässä on ollut kaikenlaista meininkiä viime aikoina. Viikkoina, kuukausina..

Monet facebookkia seuranneet ovatkin tämän vuoden puolella päässeet aitiopaikalta seuraamaan miten olen vinkunut Pantterilta että tapaisi tytärtään. Hän sitten asetti kesän rientojensa jälkeen päivän jolloin haluaa tavata. Jätti silti taopaamatta ja sitten kun kirjoitin pahasta olostani asian suhteen, sain kirjeen hänen oikeusavustajaltaan että somepostaukseni ei ole ok jossa kerron hänen yksityisasioistaan sekä terveydentilastaan. Eromme jälkeen käsittääkseni ainoa päivitykseni oli R-kioskin nyyttipullista jossa päivitykseni teksti kuului " Samanlainen kokemus kuin seksi taannoisen syöpää sairastaneen eksäni kanssa; pieni ja vaniljainen. Eli voin suositella! En siis eksääni vaan nyyttipullaa. "
(Kuulema minulla ei voi olla useampaa syöpää sairastanutta eksää joten tämä kuulema menisi kunnianloukkauksena. Ilmoitin oikeusavustajalle että minulla on viisi avioliittoa elämässäni, enkä ole kaikkien eksieni kanssa ollut naimisissa. Halutessaan,voivat kokeilla onneaan kyllä oikeusteitsekin. Eteneekö asia sitten minnekään, sitä en tiedä.
Infosin myös eksälleni että jos kanssani on niin vaikea asioida, voi aina asioida Peikon kanssa tai voi varata ajan lastenvalvojalle. Hän varasi ajan ja jätti pikkumaisuuttaan tietenkin M:n tiedot ilmoittamatta.
Hän myös ilmoitti että M ei saisi kommunikoida hänelle mitään. Mikä on mielestäni aika omituista kun kerran yhdessä huioltajia ollaan..
No, toiset ovat yhteistyökykyisempiä kuin toiset

Lastenvalvojalla hän ilmoitti että joutui keskeyttämään työharjoittelun sen takia että hänen polyamorien taustansa paljastui minun kirjoitteluni takia. Samaan aikaan hän on päpätynyt kulkemaan nykyisen, naimisisssa olevan naisensa päivityksissä nimellä "kumppani". Mutta kysyttäessä polyamoriasta (Missä vaiheessa suhdetta aloitte elämään polyamorisesti?) tämä nainen vastaa että "Mä en nyt ihan saa kiinni mitä tässä kysytään". Eli edelleen vaikka toinen kulkee nimellä kumppani ja toinen aviomiehenä, heillä on mukamas miehensä kanssa vain avoin suhde. No, polyamorisena väitän että kyse on enemmästä mutta jokainen määritelköön itse. Ja tässäkin tapauksessa intressini asiasta mainita on nimenom,aan se että minulle jauhetaan paskaa että on opiskelua lopetettu minun päivitysteni ansiosta. Kysäisin tietysti asiasta Pantterilta niin "kumppanilla on lupa, minusta kirjoitaa, sinulla ei".

Mainittakoon tähänkin että kirjoitan itsestäni, omista kokemuksistani ja siitä, miten hyvää isää leikkivä mies tapaa omaa tytärtään.

Useampana kertana kun on perunut tapaamisen tyttärensä kanssa, voi sitten jälkikäteen katsella miten oli kuitenkin aikaa käydä kumppanin kanssa kahvilla. Tai leffailemassa. Teatterissa. Tai vaikka muumimaailmassa.
Sekin sattuu kovin, eikä yksinomaan ajan jakautumisen takia. Uudessa perheessään on siis pariskunnan lisäksi sijoituslapsia, joten sinne uppoaa aika ja rahat kun oma tyttärensä ei pääse minnekään koska itselläni ei tänä vuonna ollut mahdollisuutta osallistua tyttäreni kesänviettoon rahallisesti. (Kiitos hallitus.)

Taannoin siis tämä Kouvostoliiton Pantteri otti tyttärensä, vei tämän prismaan ja action Parkin eteen ja ilmoitti että liput maksavat 60 euroa kappaleelta niin ei voikaan tytärtään sinne viedä. Sattui sieluuni muuten lapsen kanssa pohtia asiaa; itkin yön vihaani Pantteria kohtaan. Ketään lasta ei kohdella näin; ei viedä yhtään minnekään ja ilmoiteta että on kallista. Varsinkin kun tiedän, että rahaa oli kun isänsä perinnön on saanut.
Eikä pelkästään se, vaan samalla kasvatukseni sabotointia; Olen kuluttanut hyvin paljon aikaa siihen että lapseni ymmärtää rahan arvoa. Olemme kiertäneet kauppoja yhdessä, vertailleet hintoja. Kiertäneet kirppareita ja pohtineet uuden ja käytetyn hintaa.. Ja verranneet hintoja maitopurkeissa jne. Joten ei, action Parkin liput eivät ole 60 euroa, vaan huoltajaranneke on 7.50 ja lapsen lippu kahdlle tunnille 15,50.....

Toki mainittakoon että muutamia kuukausia myöhemmin, eli viime viikolla, Panntteri vei tyttärensä action Parkkiin...

Rahallisesti Pantterihan ei ole koskaan panostanut minuun tai tyttäreensä. Suhteemme aikana en saanut ystävänpäivä- tai joululahjoja, ja kerran sain synttärilahjaksi teepaketin ja ristikkolehden.
Tyttäremme sai 35 euron potkulaudan, mutta sitä ennen ei koskaan yli 5 euron lahjaa. Kynsilakat viime vuonna joulupaketista jotka sain Normalista kahdella eurolla.. Sinällään sattuu, että Papan perintö on jotain mistä tyttärensä ei tule hyötymään koskaan senttiäkään, Papan ja Horsmaneitoseni välit olivat hyvin rakastavat, ja muistona onneksi on paljon yhteisiä kuvia ja leikkihetkiä, joilla voin osoittaa että pienestä ihmisestä välitettiin paljon.

Nyt minulle on infottu että uusi kumppaninsa saa mm, synttärikuukautenaan joka päivä lahjoja, on saanut joululkalenteria, maksettu lävistyksiä ja useita tapahtumalippuja. Juu, minä olen itse ollut niin paska kumppani että minä en ansainnut sen paremmin ainoitakaan treffejä kuin lahjojakaan. Minä vain mahdollisitin ja maksoin. Asumisen ja kaiken muunkin.
Mutta miksi tämä kohtelu tytärtään kohtaan? Sitä en ymmärrä. Ja toki hän tulee maksamaan oikeusavustajalleen vielä useamman erän ihan vain satuttaakseen minua. Mitä minä tein niin väärin suhteessamme että kaikesta pitää tehdä sirkusta? Mitä minä tein niin väärin että ansaitsen vain paskaa? En ansainnut mitäänm suhteessamme, enkä kunnioitusta erommekaan jälkeen. Itse annoin anteeksi pettämiset ja kaiken paskan mitä eteen lapettiin.

Toivon tyttäreni joskus ymmärtävän että hänessä ei ole ollut vikaa. Että tämä isänntekele kostaa jotain minulle ja hän on vain sijaiskärsijä. Ja toivottavasti tämä uusi nainen arvostaa kaikkea sitä rahamäärää mitä Pantteri taloon kantaa ja häneen investoi. Ja sijaisäitinä ja äitihaavetta kantavana ihmisenä toivon todellakin että myös ymmärtää millaisen ihmisen kanssa seurustelee; millainen tämä ihminen on isänä.
Oman katkeruuteni olen kuitannut sillä että olin tyhmä; nielin vuosia sen kaltoinkohtelun, paskanjauhannan ja ties minkä uhriutumisen ja narsistisen paskakläytöksen. Maksoin ja tuudittauduin uskoon että vaikka erosimme, hän haluaa lapsellemme hyvää. Jos jotain kadun, niin sitä että en tapellut lapsemme laiminlyöntiä vastaan kovemmin. Olen vain kitissyt Somessa, kun en ole muutakaan ymmärtänyt.
Toisaalta, en ole halunnut myöskään että lapseni joutuu vastahakoista ihmistä tapoaamaan.. Joten näillä menin. Nyt kuitenkin kun näen mitä kaikkea muihin voi satsata, minua harmittaa niin että en osaa sitä sanoiksi edes pukea.

Onneksi kuitekin on muistanut leuhkia saamillaan piparkakkutaloilla ja muila lapselleen, että varmasti on lapsella paska mieli. Koska hei, mun adhd-tyttäreni on jo hyvä maskaamaan ja lapselle tyypillisesti kertoo pahan olonsa meille turvallisemmille aikuisille, ei Pantterille..

joten jos sä luet tätä, ja sulla on lapsia jotka ei asu sun kans? Kerro sille kasvattajalle että se tekee hyvää duunia. Kerro että sä arvostat. Älä hankaloita sen elämää vaikka se ois sun eksä, koska se kaikki vie mehut siltä kasvattavalta, ja se kaikki heijastuu siihen lapseen. Oikeesti.

Lapsi ei ansaitse koskaan olla kiistakapulana. Lapsi ei ansaitse kuulla pahaa vanhemmistaan.

Mun ekat kerrat "pahanpuhumista" on muuten sitten sen kerran kun kivahdin Pantterille puhelimessa. Aloitti puhelun kertomalla että ei ole tullut tapaamaan tytärtään kun "äitin kanssa on ollut vaikea sopia". Ai luoja että paloi käämi. Karjaisin että älä perkele valehtele tyttärellemme. Mä olen joka helvetin tiistai pitäny tytärtäsi valmiustilassa oottamassa sua ja susta ei ole kuulunut.
Tätä me sitten selviteltiin lastenvalvojalla ja ties missä; mä en ole hankalaoittanut yhtään mitään ja olen useampaan otteeseen tarjonnut mahdollisuuksia vaihtoehtoisiin keinoihin; voi sopia muiden kanssa tapaamiset kuin minun jne.
Mutta hei, edelleen; toiset vaan on yhteistyökykyisempiä kuin toiset. Ja toiset kykenee valehtelemaan päin naamaa kun taas toiset eivät.

Oli se maailma mikä tahansa missä itse kunkin todellisuus seisoo, sen pitäisi aina olla sellainen missä lapsen elämä tehdään mahdollisimman tasaiseksi ja hyväksi. Sellainen, missä lapsi saa tarvitsemansa. Ja jossa empatiat ja sympatiat ovat lapsen puolella.

Eksäni nakerrelkoon piparia ja kustantakoon vaikka kruunun jalokivat uudelle perheelleen; mutta voisi se uusi nainen kunnioittaa tytärtäni sen verran että ei hieroisi kaikkea tätä tyttäreni naamaan Pantterinsa kanssa. Minä kun en oikeasti kykene lapselleni tarjoamaan sairauksieni kanssa kovin paljoa, Peikko kustantaa harrastukset ja minä ja M pyöritämme arkea, ja siitä se luksus on sitten kaukana.

Mutta ehkä nyt lopetan tämän katkeran tilitykseni, mutta ehkä tämä kaikki osaltaan selittää tämän vuoden blogihiljaisuutta. Koko vuosi on ollut tappelemista tuulimyllyä vastaan ja jatkuvaa vääntöä ja olemassaolon oikeutusta.

12.3.25

17.3.2025

Aina pitkän kirjoitustauon jälkeen tulee tunne että tähän pitäisi kirjoittaa syitä ja selityksiä miksi en ole kirjoittanut. Ja samaan syssyyn painaa päälle tunne, että pitäisi kerrata jotenkin vanhoja kuulumisia, kuten tv-sarjoissa. Mutta tämähän on tavallaan jatkokertomus elämästä, ja silti niin pieni osanen elettyä elämää että on suorastaan vaikeaa arvotella sitä, mikä kenellekin lukijalle, saati itsellekään, on niin merkittävää että se on kirjoitettava juuri nyt, tai niin mitätöntä, että sen voi jättää mainitsematta.

Enhän minä edes tapahtumista kirjoita juuri koskaan, vaan omista ajatuksistani ja tekemisistäni jonkun verran. Instan puolelta löytynee jotain kuvamateriaalia sitten arjesta, jos sitä joku kaipaa seurattavakseen. Google auttanee asiassa hyvin, vaikka nykyään itse epäilenkin että onko kyseisestä hakukoneesta enää mihinkään. Ensimmäiset 10 hakutulosta ovat maksettua mainosta ja 10 seuraavaa asian vierestä tarjoiltuja veikkauksia siitä mitä Google haluaisi ehkä minun tietävän.
Noin seitsemänneltä hakusivulta löytyy sitten se mitä oikeasti kysyin haussani.

Viimeisen vuoden, tai lähimpien 12 kk aikana on tapahtunut monenlaisia asioita ja olen saanut ajatuksiini kaikenlaisia asioita puitavaksi. Uskottomuus on yksi; miten se määritellään? Onko kertomatta jättäminen uskottomuutta? Silloin jos ei ajattele että kertomisella olisi merkitystä? Onko se pettämistä, jos tekee jotain, eikä oikein muista tehneensä? Onko se valehtelua? Jos vain unohtaa siksi että asia oli itselle merkityksetön, vaikka se toiselle olisi saattanut olla merkityksellinen?
Miksi ADHD erityispiirteenä oikeuttaa sen että toinen voi loukkaantua pienestäkin hetkestä kun toinen ei huomioi tai kerro ihan kaikkea, mutta samalla diagnoosilla ratsastaen jättää itse kertomatta asioita joita toinen vartavasten selväsanaisesti kysyy? "Ei meillä ole koskaan ollut seksiä" + "Meillä oli seksiä kauan sitten" on kuitenkin vähän eri asioita, vaikka asialla ei sinällään tuntuisi merkitystä olevankaan.
Ehkä menneisyydellä ei sinällään ole merkitystä, eikä sillä, kenen kanssa mitäkin on ollut, mutta viis kontekstista, eikö se ole kuitenkin valheellisuutta jos toinen kysyy ja vastaa että ei, vaikka olisi ollut?
Tai jos olet nähnyt ihmisen kerran, ja toisenkin, ja viimeisin kerta onkin vain unohtunut mainita, koska sillä ei ollut merkitystä.. Onko silloin toisella oikeus loukkaantua kertomatta jättämisestä? Jos ei olisi, miksi silti vastakkaisella osapuolella suhdetta on oikeus kokea loukkaantumisen tuntemuksia jos toinen unohtaa kolmannen kerran mainita vaikka ruokavieraista? Tai ei anna kattavaa selitystä siitä, miksi eksyi eksänsä kanssa julkisella paikalla kahvilaan kesken päivän?

On monia ihmissuhteita M:n ympärillä, joissa koen että minun pitää taistella pitääkseni kiinni. Saadakseni oikeutusta. Voidakseni viettää vaikka kahdenkeskeistä aikaa.
Osa repimisistä on luonnollisia: työ ottaa aikansa. Pieni prinsessani vaatii oman aikansa, kummaltakin meistä. Polyperheily vaatii tietysti tietyn ajan arjesta, ja sitten on niitä ystävyyssuhteita.
Eräs ystävyyssuhde roikkuu M:n elämässä, mistä en pidä. Siinä naispuoleinen ystävä selkeästi on ilmaissut että minua ei ole hänelle olemassa, mutta hän haluaisi asioiden olevan kuten ne olivat ennen minua ja ennen erinäisiä muita tapahtumia: M:n pitäisi hänen kanssaan tavata kahdestaan vaikka rannalla, piknikillä tai kahvilassa kahden kesken. Hänen luonaan pelailemassa tai kokkailemassa, olemassa häntä varten koko olemuksellaan. Vaan onko se enää jotain, mitä parisuhteessa elävä ihminen voi tarjota ystävättärelleen? Ja voisinko minä naisena tehdä jollekin miespuoleiselle ystävälleni saman?
Voisinko minä mennä hengailemaan jonkun luokse, uppoutua keskusteluihin tuntikausiksi, hokea miten Vain Tämä Ihminen ymmärtää ja kuuntelee..

Ja kaikki muukin. Tuntuu että minulla on oltava "me"-aikaa. Ihan koska tahansa. Mutta hänen me-aikansa on lähes poikkeuksetta jotain, mistä minulle tulee huono omatunto. Milloin olen vienyt hänet keneltäkin, millloin mistäkin syystä. Ei ole olemassa "minä haluan olla sinun kanssasi nyt!"-aikaa siltä pohjalta että hän ilmoittaisi muille "häiritseville tekijöille" että se on hänen valintansa. Se on aina vain niin että hänen "pitää nyt hoitaa jotain kotihommia" tms. Ja lopulta se rikkoo aika paljon.
Sydämen kun voi rikkoa niin monella tavalla, niin monille eri säröille. Kaikki uskottomuus ei ole pettämistä. Kaikki toisen särkeminen ei aina ole tietoista, eikä kaikkea aina edes tajua.
Nykytrendi tuntuu olevan että kaikkien pitäisi olla vaan tietoisia ja vastuussa omista sanomisistaan. Omista tunteistaan. Tuntemuksistaan. Mutta entä ne muut? EIkö kenelläkään ole mitään vastuuta muista ihmisistä? Muiden tunteista? Siitä, miten toinen muita kohtelee?
Ja ennenkaikkea: Onko adhd / add aina automaattinen vapautuskortti kaikelle? Että ihminen on muka-kyvytön ymmärtämään, huomioimaan, muistamaan, kertomaan, ymmärtämään..?

On totta että kun on elänyt tässä neuroepätyypillisten ympäröimänä yli vuosikymmenen, niin kyllähän se näkökulmiin vaikuttaa. Ja valitettavasti itselläni on sitä historiaa sen verran takana huonon itsetunnon kanssa, ja jatkuvan syrjääntyöntämisen, että ehkä juurikin siksi kaikki se "sori, en tajunnut, oon adhd" -meininki tuntuu vaan niin usein tekosyyltä ja oikeutuksen etsinnältä sen sijaan että se olisi oikeasti selitys tapahtuneelle. Tai ainakin kun se toistuu kerta toisensa jälkeen.. Siihen vaan väsyy. Se alkaa vaan tuntua paskemmalta ja paskemmalta.

Olen itse äärimmäisen väsynyt huomioimaan koko ajan kaikkea, olen väsynyt antamaan kaikkeni ja saamaan lopulta vähän. Vai olenko kuitenkin vain liian ahne? Pitääkö minun vain tyytyä kaikkeen tähän mitä on, vain koska olen nainen? Neuronormi? Hormoonihirviö? Vaativa persoonallisuus? Jotain muuta?

Ps. Jos kaipaat jotain fiksumpaa luettavaa vaikkapa pettämisestä ja monogamisuudesta niin Sannan blogista löytynee ainakin muutama sananen luettavaksi.

6.8.24

Petoksia ja pettymyksiä

Vaarallisinta on varmaankin pysähtyä. Jäädä ajattelemaan kaikkea sitä, mitä voi tehdä. Kaikkea sitä mitä on tapahtunut. Kaikkea sitä mitä haluaa, mitä voi antaa. Ja mitä on kokenut. Mistä on toipunut.. Mutta ennenkaikkea siitä, mistä on jäänyt toipumatta.

Halusin kirjoittaa vauvasta. En pysty. Halusin kirjoittaa koirani poismenosta. En vielä pysty.

Sen sijaan kirjoitan vielä kipeämmästä ja vaikeammasta asiasta, jota kirjoittaessa en tunne surua, joka ei vuodata kyyneleistäni. Joka sattuu vaan helvetisti ajatuksena, Joka sattuu siksi, että tiedän kokemuksesta, mitä se tekisi jos se tulisi ilmi. Toteutuessaan.

Minuun sattuu. Sattuu uskomattoman paljon se, että olen saanut henkisesti turpaani ilman, että minun on annettu lopulta nuolla haavoja umpeen. En ollut riittävä Pantterille koskaan, mikä sattuu edelleen. Sittemmin tajusin, että vaikka sovimme M:n kanssa suljetusta suhteesta, siitä että ei ole kuin me, minä olin ainoa joka piti siitä kiinni. Hän jatkoi, kunnes sattui liikaa.
Lopulta sattui, niin. Ja hän lopulta myönsi kun kysyin, mutta niinhän se menee: jos toinen kysyy, todennäköisesti hän tietää mistä on kyse. Ei hän kysyisi ilman epäilystä.
Ja siihen kun lisätään muutama muu asia lisää; se että jättää tapaamisen mainitsematta.. Se, että jonkun toisen kanssa voi uppoutua hetkeen, unohtaa ympäriltä muut, uppoutua olemaan ilman kännykkää. Ja silti minun kanssani se kännykkä on aina harhauttajana, ajatusten keskittäjänä. Minä hyväksyin sen niin kauan kun oletin että se on hyväksi. Kunnes oivalsin että muiden kanssa sen voi jättää sivuun, muiden kanssa voi viettää tuntikausia ilman kännykkää, ilman minua. Minun kanssani ei voi. Minä en riitä, minä en ole tarpeeksi kiehtova ollakseni hetkessä se kaikki. Kuten en ollut Pantterillekaan.

Pantterista minulla on aina mielikuva jolloin oivalsin häviäväni kaiken; hän tuli kanssani viettämään treffi-iltaa ja sulkeutui parvekkeelle vastaamaan silloin toiselle kumppanilleen. Ja samaan aikaan toki oli se kolmaskin, josta en tiennyt kuin jälkikäteen. Mutta siinä hetkessä minä en riittänyt.

Oivalluksieni keskellä tiesin, että on olemassa ihminen jonka kanssa on ollut aika paljon puheita, aika paljon kaikenlaista ystävyyttä ja muuta. Jonka kanssa tiedämme paljon toisistamme lääkityksiä myöten. Kokemuksia. Suhteita. Pettymyksiä. Nykyisiä ja entisiä.. Ja kun ei kummallakaan ole henkisesti hyvä olla just nyt.

Ja minä, moraaliton lortto harkitsin tekeväni nyt, M:n poissaollessa, jotain mitä minun ei tulisi oikeasti tehdä; harkitsin sanovani että joo, tule tähän.
Tai sanoin mä enkä vaan harkinnut. Ja sanoin paljon enemmänkin. Sillä on tyttöystävä. Mulla on M. (Ja peikko, avoin..) Ja onhan se.. sellainen silmäkarkki ja korvakarkkikin mun elämässä, joten mitä haittaa siitä olisi jos...?
Mä en olis kieltänyt tulevaisuudessa mitä tapahtui, jos M kysyisi onko joskus ollut jotain. Mä olisin vastannut että "jos olisikin joskus ollut, olisiko sillä väliä jos olisin vain kokenut hetkellisesti haluavani tasata välit? "
Muhun sattuu kaikki se mitä on ollut. Mä en tiedä toivunko mä siitä, rehellisesti.. Mutta oikeuttaako se mua satuttamaan ketään? Ja jos kerran kumpikin tietää tekevänsä väärin omaansa kohtaan mutta on myös valmis olemaan hiljaa siihen asti kunnes joku kysyy.. Ja kun kerran oma moraali, oma pää taipuu siihen, niin onko sillä väliä? Se, mitä ei tiedä, ei satuta. Eikö niin?
Aikanaan eräs ystävättäreni oli sitä mieltä että mä en saa toimia niin, koska jos toisella on joku siellä kotona, mun tehtävä on vetää rajat. En koskaan kertonut ystävättärelleni että tein niin; vedin silloin sen rajan. En tehnyt mitään. Kunnioituksesta toista kohtaan, kunnioituksesta ystävätärtäni kohtaan. Itsekunnioitukseni ei koskaan ollut niin moraalin perään...

Puolustuksekseni kaikelle paskalle pääni sisällä oli myös se, että mä varottelin M:ää moneen kertaan.. Mun impulsiivinen persoonallisuushäiriöni on rakennettu niin että se pysyy hallinnassa kun mun tunnetilat on tasaiset. Mun arki on jollain tavalla tasaista. Sellaista, että mä en joudu seilaamaan helvetin korkealle taivaisiin hyvinä hetkinä ja sitten romahtamaan alas kun tajuan että se toinen ei ehkä välitäkään.. Että mä en olekaan se ykkönen kun sen parin tunnin ajan yön pimeydessä kun ei ole muita saatavilla.. Tai päivällä, pienen kahvihetken verran. Jos ei ketään ole keskeyttämässä. Mutta aina on kännykkä. Some. Pelit. Maailma. Ja se maailma en koskaan ole minä... Joten miksi mun pitäisi sitten elää niin että M on mun maailma?

Kiitos C että puhuit mulle tänään. Sulla on aina ollut taipumus huomata kun kaikki ei oo ok. Aina kun mä meinaan mennä vitusti metsään kaiken kanssa, sä oot siellä jossain. Ja mä hyväksikäytän sitä häpeämättä; mä puhun sulle, ja sä korjaat mun suunnan. Sä oot enemmän ku arvaatkaan.
Sä sanoit "Ei lässyttelyt ja itsensä (tai toisen) huijaamiset ole se ratkaisu."

Ei se mitään korjaa, välien tasaaminen. Se ehkä korjaisi sille toiselle jotain. Ehkä mun päätänikin jossain määrin hetkeksi Just Tässä Hetkessä. Mä olisin se, joka korvasi jotain mikä ei riittänyt. Mä olisin korjaava ja paikkaava, enkä aina se riittämätön palanen joka yrittää helvetisti eikä sovi mihinkään täydellisesti.
Ja ehkä se, että itse kantaisi hiljaisuudessa mukanaan petosta, saisi olemaan hiljalleen välinpitämätön toisen virheitä kohtaan? Ehkä se saisi ravistamaan kaiken hetkeksi pois harteilta..

Joskus sielun palaset on kuitenkin kerättävä talteen hippu kerrallaan. Ei kertarytinällä. Palaset yhteen, ja odotettava että joku tulee ja auttaa liimaamaan kaiken kasaan hiljalleen, vahvoilla saumoilla. Siihen asti on vaan eleltävä palasina..

KUUMAA - SATAMA

Kun tie mua vieMä ikävöin sun kuiskauksiiJa kun vieressä ootNiin unohdun mun ajatuksiinSä oot viel parempaa kun oisin voinut aavistaaMut miks on niin vaikeaaNiin kovin vaikeaa pysyy aloillaan?

Mä irrotan otteenJa liian myöhään tajuanOot mun ainoa oikea satamaJa mä käännän selkääMiten voi ollaEt kaikkein kalleinta satutanMun ainoa oikea satamaOn se jonka mä hylkään(Jonka mä hylkään)

Kun lähtenyt onNiin vapautta voi tunteeSe on vieras ja kaunisSe syleilyynsä mut sulkeeJa mä itelleni selitänEt mun piti tehdä juuri näinMut silti mä vilkuilen taustapeiliin päin

Mun ainoa oikea satamaOn se jonka mä hylkäänMiten voi ollaEt kaikkein kalleinta satutanMun ainoa oikea satamaOn se jonka mä hylkään

4.8.24

Ystävyyden määrittelyä

Edellisen postauksen kommenteissahan oli sitä samaa jankkausta, kuinka minun ei tulisi puuttua aikuisen ihmisen, eli kumppanini ystävyyssuhteeseen.

Olen vahvasti sitä mieltä että kaksi ihmistä voi olla ystäviä ihan sukupuolesta huolimatta. Useimmiten todelliset ihmissuhteet tosiaan ovat kyllä niin että mies ja nainen, siis sellaiset life-long suhteet, missä ei ole mitään seksuaalista mukana. Itsellänikin on niitä muutamia, osa kulkenut mukana pitempään ja osa tullut vasta myöhemmin kuvioihin. Ja sitten on niitä joiden kanssa on ollut joskus jotain, mutta mistä nähtiin hyvin nopeasti et ei, ei meistä ole yhteen menemään mut ystävyys on jees. Ja sitten on eksiä, kuten Pörrö. Jonka kanssa 5v yhdessä, mutta sen jälkeen todennäköisesti elinikä sidottuna toiseen ilman mitään ulkopuolista velvoitetta (lapset jne.) Silti ihminen jonka tiesin ensihetkestä kuuluvan elämääni aina.

Joten tämän takia tosiaan yritin tukea ja yrittää kaikkeni näiden kahden, M:n ja ystävättärensä suhteen. Alunperinhän M kyllä ilmaisi minulle hänestä puhuessaan että on ihastunut, on romanttisesti kiinnostunut. Ja että tämä ystävyys menee kaiken edelle. Hän kartoitti heti alunalkaen että onko minulle ok jos jotain joskus olisi hänen ja ystävättärensä välillä; kyllä. Alunalkaen se oli ok.
Kun olin tavannut ystävättären, se oli minulle edelleen ok.
Kun vuosi sitten halusin M:n selvittämään välejään tämän ihmisen kanssa, minulle edelleen oli ok jos tämä ystävätär on enemmän kuin ystävä, mutta olin samalla saanut hyvin selkeän kuvan että jos hän haluaa M:n, hän haluaa vain M:n ja minun tulisi olla se ystävätär. Ja olin tuolloin valmis ottamaan riskin, ja kävelin kiroamaan yhden tien jolla oli iso merkitys M:n elämässä.
Keskustasta eräälle huoltoasemalle on pitkä kävelymatka, ja onnistuin vakuuttamaan itseni sinä aikana että tulen soittamaan itselleni kyydin Peikolta, sillä M jäisi historiaan sillä reissulla.
Toisin kävi. M ei ollut asiastaan tarpeeksi varma, ja ystävätär teki selväksi tuolloin että "ei ole meitä". Joten M päästi romanttisista haaveistaan todennäköisesti tuolloin irti.

Seuraava vuosi sitten yritettiin saada ystävätär heräämään todellisuuteen; M tarvitsi oikeasti ystävää. Takana on tosiaan helvetillinen vuosi kaiken kaikkineen; blogista näkee paljon sitä mitä henkisesti on käyty läpi. Viimeisimpänä tosiaan tuo odotetun lapsen osalta keskenmeno, mutta edeltävästi sukulaisten terveydentila ja monet muut asiat joiden keskellä M olisi todellakin tarvinnut muuta ajateltavaa ja sitä "ulkopuolista kuuntelijaa" ja asioiden läpikäyntiä jonkun muun(kin) kanssa kuin minun ja Peikon. Me olemme aika lähellä, ja keskusteluun väsyy kun sitä ei ole "aikataulutettu". Varsinkin nepsy kuormittuu, ja jatkuva läsnäolo muodostuu helposti sellaiseksi että se keskustelu on hyvin rajoittunutta tiettyyn aihepiiriin tiettyinä aikoina. Silloin auttaa että siinä on ympärillä muita ajatuksenharhauttajia ja sitä, että voi läpikäydä omia ajatuksiaan vapaammin. Joten joo; huusin isoon ääneen apua ystävättäreltä että ihminen, josta me molemmat välitämme, voi huonosti ja tarvitsee meitä. Myös häntä. Eritoten häntä.

Ystävätär käänsi selkänsä, vetäytyi kauemmaksi ja vetosi omaan väsymykseensä.
Nyt kun hänellä on mennyt vähän paremmin, M:n ystävyys kelpaisikin. M halusi määritellä ehdot ystävyydelle; molemminpuolista, ei enää yksipuolista yhteydenpitoa. Ei enää yksipuoleista kuuntelua ja vain toisen osapuolen tarpeiden täyttämistä.
Vaan kun ystävätär asetti omat rajansa: hän ei voi tulla tähän kaupunkiin koska "se akka on siellä". M yritti selittää että ei minun kanssani ole pakko nähdä, mutta kahden kaupungin välimatka on molempiin suuntiin yhtä pitkä. Ei auttanut asiaa.
No, keskustelivat monta iltaa ja vaatimus kävi hyvin selväksi; minä en saa olla olemassa. Hänen pitäisi päästä M:n kanssa tosiaan paikkoihin jotka (minä, kuten myös M) mielletään lähinnä treffailuksi. Ja kun ajatellaan että ystävättären ajatus selkeästi sanoiksi puettuna oli että paikalle ei tarvita muita, ei mm. hänen tytärtään joka aiemmin oli kuitenkin keskusteluissa että M pitäisi joka tapauksessa yhteyttä häneen mielellään.. Joten M piti kiinni kannastaan; edes millekään bändin keikalle / tapahtumaan ei tämä ystävätär sanojensa mukaan voi lähteä jos minä olen siellä.

Ihan kiva että kommentoija ymmärtää ystävättären kannan: voisiko joku vaikka lukijoista selittää minullekin sen ymmärryksen? Millä tavalla kyseinen vaatimus on ok ihan normaalissa ystävyyssuhteessa jota ei aiota viedä romanttiseen suuntaan? Millä tavalla on ok sulkea toisen kumppani pois sen verran radikaalisti että voi kuvitella ettei häntä ole olemassa?
En minä ollut mukaan änkeämässä tapaamisiin. Mutta kyllä meillä yleensä normaalisti voidaan tavata ystäviä sekä yksin että pariskuntana. Yleensä esim. juhliin kutsutaan ystäviä, usein avecceineen. Miten esim. jos menisimme kihloihin? Tulevat tuparimme? Niistä hän, M:n tärkeä ystävätär, jäisi pois koska minä olen paikalla?
Mitä sillä on tarkoitusta muuta kuin lyödä kiilaa väliimme?

Minä en pyytänyt ystävättäreltä anteeksi, koska ei ole mitään mitä pyytäisin. Hän jätti viestini lukematta. Laittoi minut ignoreen. Akattelee ja ämmättelee. Hän esittää vaatimuksiaan. (Huom; minä en vaatinut häneltä muuta kuin että ottaisi yhteyttä M:ään tilanteessa jossa M oli väsynyt ja voimaton, jolloin hän totesi ettei ole enää järkeä pyytää ystävättäreltä aikaa tapaamiselle tai juttelulle koska ystävätär ei välitä.)
Nyt ystävätär käänsi toki tilanteen niin että hän vihaa sitä että hän on sanonut minulle ettei halua itsestään blogattavan.
Hassua: minä en ole koskaan puhunut puhelimessa hänen kanssaan. En livenäkään nähnyt kuin kerran, ja M oli paikalla. Sen tapaamisen keskustelu voitanee tiivistää n. 3 virkkeeseen. Myös ystävättären ystävätär oli paikalla tuolloin, joten tuskin kellään siitä on eriäviä mielipiteitä..
Kaikki viestit ystävättären ja itseni välillä on siis dokumentoituna puhelimeen; whatsapp ja tekstiviestit. Ja niistä ei printattuna tulisi edes a4-kokoista keskustelua.

Ja tänä päivänä? kyllä, M on nähnyt puolin ja toisin viestit, jotta mitään ei todellakaan jää hampaan koloon; minulta ei ole pyydetty kertaakaan sitä etten häntä mainitsisi blogissani. Ja kyllä, hän ihan itse on käytöksellään tänne päätynyt yli 6kk sen jälkeen kun päätti ettei aio kysellä M:n perään.

Minä kyllä painostin viimeiseen selvittelyyn, joka kesti pari päivää. Painostin vahvasti; sanoin että en voi elää enää tän syyllisyyden kanssa. Että koen vahvasti että on mun vika että M menettää ystävättären. Että koko heidän kaveripiirinsä joutuu valitsemaan puolensa, joko paikalla on ystävätär tai minä.
Viimeisin oli tosiaan erään ihmisen synttärit; minä ilmoitin hyvissä ajoin että en pääse paikalle, sillä en halunnut vaikuttaa tilanteeseen. M halusi ajoittaa itsensä eri aikaan paikalle mitä ystävätär; hän laittoi kyselyn että milloin tämä on menossa paikalle niin tietää sitten ajoittaa itsensä toiselle päivälle / toiselle ajankohdalle.

Ystävätär kertoi että ei tiedä vielä. Päivänsankari sanoi että ystävätär on kutsuttuna sunnuntaille, joten M ja Peikko menivät paikalle lauantaina.
Muutaman tovin päästä tosin tuli viesti M:ltä että okei, se on täällä, tuu hakee meidät kotiin.
Hain, ilman suurempaa draamaa, mutta tein selväksi tapahtuman fb-sivulla paikallaolijoille että olen pahoillani mutta asiat menivät näin.

Sen jälkeen ilmoitin M:lle että tää ei voi mennä näin. Mä en aio ikuisesti toimia vedenjakajana, mä en halua että tää menee niin että M jää kaiken ulkopuolelle koska ystävätär haluaa olla paikalla eikä siedä minua. Voin itse olla olematta paikalla, mutta heidän välinsä vaikuttavat kaikkeen siinä porukassa kuitenkin.

M oli kanssani samaa mieltä siitä että välit on selvitettävä. Ainoastaan siitä oli erimielisyyttä että minä vaadin että M hoitaa asian keskustelemalla ja soittamalla tai menemällä paikalle. (Molemmat keinot olivat käytössä.) Ihan vain koska ystävättären on saatava tietää tilanne, M:n kanta, ja mahdollisuus vaikuttaa. En hyväksynyt ystävyyden päättämistä digitaalisella lyhytviestillä "tää oli tässä, en halua kuulla susta enää".
Joten puutuin. Kyllä. En vaan sillä tavalla kuin mitä ystävätär maalaa kuvaa. Enkä ihan sillä tavalla kuin bloginitekstini antavat ymmärtää; minä kirjoitan aina omasta kannastani, omasta tunteistani.

Tekisikö mieleni kiljua että antaa sen helvetin ystävättären painua vittuun kun se ei välitä hevonpaskaakaan, eikä kunnioita mitään. Että se on manipuloiva narttu joka yrittää lyödä kiilaa väliimme sen takia että M ei ole enää se kiltti, ystävätärtä palavasti palvova, ihastumisen sokaisema pieni poika joka tekee kaikkensa toisen huomioinnin, pienenkin sellaisen eteen. Että siinä on ihminen joka ei katso muuta kuin omaa etuaan? Teki. Teinkö niin? todennäköisesti vähemmän kiljuvasti mitä pääni sisällä tein.

Se mitä sitten lopulta useaan otteeseen tein, oli se, että selitin M:lle monelta osin että mistä voi olla kyse kun ystävätär torjuu M:n tarpeet. Yritin nähdä asiaa niin monelta kantilta kuin kykenin. Yritin saada M:ää olemaan katkeroitumatta ja keskustelemaan. Yritin samalla ymmärtää itse ystävättären motiiveja; yritin myös ymmärtää miksi M on niin kiinni ihmisessä joka minun kuvani mukaan torppaa kaiken mitä M ehdottaa. Enkä tosiaan lopulta keksinyt mitään muuta syytä kuin toteutumattomat toiveet ja mustasukkaisuuden. Miksi hän minua vihaisi niin paljon ellei minulla olisi jotain, minkä hän olisi jossain vaiheessa halunnut itselleen? Minä kun en oikeasti tehnyt mitään hänelle. Ja kun ei hän antanut koskaan muuta selitystä kuin että kirjoitin hänestä blogissa.
Tosin itse pohdin sitä että enhän minä ole hänestä kirjoittanut mitään tunnistettavaa? M:llä on useampia pitkiä ystävyyssuhteita naispuoleisten kanssa. Olen heistä tavannutkin useita, ja suurimmasta osasta voin sanoa että olen pitänyt. Vain kaksi, he jotka blogiini päätyivät, olivat niitä joista en pitänyt. Muiden kanssa on ollut hyviä keskusteluja ja mm. erään kanssa tulee tavattua ilman M:n läsnäoloakin.

Lopulta kaiken keskellä hajosin itkemään hysteerisesti. Itkin hyvin monta näkyvää itkua miettiessäni, mikä on M:n loppuelämän kannalta parasta: että minä vaan lähden. Että leikkaan itseni irti hajottamasta kaveripiiriä. Että minä työnnän M:n pois jotta ystävyys saa jatkua. Koska eihän minulla ole annettavaa; en minä voinut antaa lasta. Olen naimisissa toisen miehen kanssa. En voi antaa yhteiskunnan silmissä täysin itseäni kun olen useamman miehen nainen. Jaan aikaani lapselleni, en voi omistautua koskaan täysin M:lle. Olen sairas ihminen jota M joutuu hoitamaan, joka repii itseään rikki niin että M joutuu kuskaaamaan ensiapuun ja päivystykseen vuorotellen. Olen ruma, lihava ja epäviehättävä. Pääni on täysin sekaisin.
Ja jos minä menisin nyt pois, huomaisiko se kaunis, hyväkroppainen ja työssäkäyvä ystävätär kenties M:n dominoivan, pahan pojan asenteen sen kiltin kuoren alta? Voisiko heillä kuitenkin olla yhteinen tulevaisuus jos M olisi yhtä määrätahtoinen ystävättärensä piirittämisessä kuin minä on ollut kaikessa tekemisessään minun kanssani?

Jos minä väistäisin, paranisiko M:n elämänlaatu? Estäisikö se häntä tekemästä typeriä ratkaisuja kuten ostamasta asuntoa tästä kuolleesta muuttotappiokunnasta? Estäisikö se häneltä sitoutumisen sairaaseen omaishoidettavaan akkaan ja tämän adhd-lapseen joka riivaa kaikki läheisensä jatkuvalla tiedonjanollaan ja puhetulvallaan? Ei minulla ole mitään hyvää annettavaa!

Olen elämässäni vain kerran saanut hermoromahduksen. Olin parikymppinen kakara, mutta kovin velvollisuudentuntoinen jo silloin; sain eteeni tilanteen jossa minun oli valittava kihlattuni tahdon ja isoäitivainaan tarpeiden välillä. En muista tilanteesta muuta kuin täyden toivottomuuden, niin syvän että tiesin ettei minulla ole ratkaisua. Viimeinen kuvani on se että halusin vain paeta. Seuraava välähdys onkin sairaalavuoteelta jossa minulle kerrottiin että olen rauhottumassa pari päivää. Seuraava muistikuva on siitä että pätkitellen palasin tähän maailmaan.
Eräs edesmennyt (Sami, rauha sielullesi) ystävä asui siihen aikaan kanssani (ja silloisen kihlattuni kansa.) Sami kuvaili tapahtunutta näin: "sun sielu hajos tuhansiksi pieniksi kristalleiksi jotka leijuivat kaikkialla.
Maanläheisempi kuvaus tuli kihlatultani; olin vetäytynyt sängyn ja pöydän väliin, josta sami, kihlattuni ja kaksi ambulanssimiestä repivät minut pois, piikittivät rauhottavilla ja veivät ambulanssilla sairaalaan.
Ja sen tilanteen en haluaisi toistuvan ikinä. Ja rehellisesti on myönnettävä että se tilanne oli lähellä M:n ja ystävättären kohdalla. Joten ei: tilanne ei oikeasti ollut minulle helppo. Siinä ei ollut pelkkä toivottomuus siitä että ystävätär tekee mitä tekee, vaan myös epätietoisuus siitä miten minun tulee toimia että asiat ovat muilla mahdollisimman hyvin.

Pohdin tänään dopamiinia (ja rehellisyyden nimissä nyt käytän dopamiinia sanana vaikka oikeastaan puhun kaikista mielihyvähormooneista yhteensä. Se on vaan helpoin käsite tähän väliin, joka todennäköisesti selittää millä tasolla asiaa hahmottelen...) ; ihmiset jahtavaavat sitä monin tavoin. On niitä jotka rääkkäävät itseään salilla, niitä jotka lohtusyövät.. On seksiä, on suklaata. Ja paljon vaikka mitä.
Kysäisin tänään M:ltä ulkopuolista näkemystä: jos minä jahtaan dopamiinia, miten minä sen teen?
Oma näkemykseni oli muutaman tovin pohdinnan jälkeen nimittäin linjaa musiikin kuuntelu ja M:n fyysinen läheisyys. (Huom; ei seksi. vaan nimenomaan läheisyys, vaikka toinen nukkuisi tai selaisi kännykkää, ihan puhtaasti vaan lähellä oleminen.)
En, painostani huolimatta, ole lohtusyöjä. Seksi taas.. no. Fysiikkani on mitä on, kivut vievät ison osan siitä mitä nelikymppisellä ihmisellä kuuluisi ehkä olla.

M:n vastaus tuli kyllä vähän yllätyksenä. Mutta silti kun ajattelen asiaa, se oikeasti osuu kyllä hyvin pitkälti oikeaan:
Minä; "Kerros mulle tollee ulkopuolelta et jos mä harrastan minkäänlaista dopamiinijahtausta nii minkähän sorttista se olis?"
M: "Oman toiminnan tuomaa mielihyvää muille josta saat kiksit."

Mh. Ja mähän olin se "koko IRCnetin vittumaisin ämmä" ja itsekeskeinen paska joka ei osaa ajatella muita. Ja ylipäätään paskiainen jolta puuttuu täysin itsereflektio. Onneksi meissä kaikissa on monia puolia niin ei tarvitse tyytyä yhteen rooliin...

Mutta edelleen kaipaan vastauksia, tietenkin. Mitä minä en näe? Mikä minun toiminnassani ja sekaantumisessani oli / on väärin? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miksi minun olisi pitänyt uhrata omaa onnellisuuttani ja kestää jatkuvaa ihmettelyä että haluaako se ystävätär nyt jotain romanttista / suhdeanarkian ja seksiä M:n kanssa? Miksi minun olisi pitänyt elää ignoroituna ja lokeroituna M:n elämän yhdellä osa-alueella? Miksi minun olisi pitänyt tyytyä olemaan kiistakapulana ja riidanaiheena?

Lopulta se joka päätöksen teki, oli kuitenkin M. Hän työnsi ystävättären pois; ei siksi että minä vaadin. Ei siksi että pyysin. Minä en pyytänyt työntämään pois vaan lopulta ratkaisemaan tilanteen jotenkin, jotta minun ei tarvitse elää epätietoisuudessa ja jatkuvassa syyllisyydessä.
M päätti itse useiden ystävättärensä kanssa käymien keskustelujen jälkeen että vaatimus siitä että minä olen ilmaa, on vaan kohtuuton. M haluaa elämän jossa ei tarvitse pohtia sitä, minne menee ja kenen kanssa. Kunnioitan sitä, ja tiedän, että siinä on mies jonka toiminnasta olen äärimmäisen ylpeä. Tiedostan että päätös vaati isoja uhrauksia, omat veronsa, ja tiedän että siitä toipuminen vie pitempään kun kumpikaan meistä haluaa ajatella. Ja minulle jää tehtäväksi päästä yli syyllisyydestä että rikoin tahtomattani ystävyyden. Sekä jatkuvasta jossittelusta, olisinko voinut tehdä vielä jotain. Ja että voisinko vielä tehdä jotain..
Ehkä parasta vaan on antaa M:n pitää päätöksestään kiinni ja luottaa siihen että minä olen hänen silmissään sen arvoinen. Että minä todellakin voin tarjota jotain sellaista hänen elämäänsä että se on kaiken sen uhraamisen arvoista.

20.7.24

Mustasukkainen ystävätär

Mun pahin vihollinen parisuhteissa, ja oikeasti elämässä yleensä on tietenkin mun oma pää. Ei sillä että kuvittelisin olemattomia, tai etten hallitsisi tunteita ja ajatusmaailmaa, vaan se, että näen hyvin pitkälle. Olen harvoin ihmissuhteissa väärässä, varsinkin mitä tulee muihin ihmisiin. Omalla kohdalla usein menee metsään koska toiveet ylittävät realismin, niin hölmöä kuin se onkin.

Minua on pitkään vaivannut M:n ystävättären tapa kohdella M:ää. En ole ymmärtänyt miksi ihmisestä, jonka M minulle kuvaili alussa, on tullut niin ilkeämielinen, itseensä keskittynyt eliö joka ei näe toisen tarpeita, kaipuuta eikä mitään mitä toinen haluaa. Rohkaisin M;ää soittamaan, jutustelemaan, kirjoittamaan. Kertomaan mitä kuuluu, kertomaan miltä tuntuu. Puhumaan sille läheisimmälle ihmiselle mm. vauvamme poismenosta. Pyytämään tukea. Kertomaan miten hyljätyltä ja paskalta olo tuntuu kun toinen ei ota kontaktia, ei halua kuunnella, ei halua jutella. Keskittyy vain itseensä.

No, oli soittanut, ja sama meno oli jatkunut. Parin tunnin puhelu jossa M ei saanut joko sanotuksi sitä mitä halusi tai toinen ei suostunut kuulemaan. Ja minä vaan ihmettelin taasen toisen käyttäytymistä..
Mutta tajusin sitten että olin alunalkaen oikeassa; ei siinä ole ollut ystävyydestä kyse aikoihin. Aikojen alussa ehkä olikin, mutta sen jälkeen se on ollut vain ihastuneen miehen pyöritystä siihen asti kunnes ihastus alkoi haihtua ja minä tulin kuvioihin. Vielä vuoden ajan M teki selväks että tämä ystävätär on tärkeä, ja jos hänen koskaan pitäisi valita ystävättären ja minun välillä, hän valitsisi ystävättären.
Joten minun pääni näki tilanteen tasan yhdellä tavalla: minun tulee suojella tuota ystävyyttä, vaalia sitä kaikella voimallani jotta saan pidettyä kiinni ihmisestä joka oli muodostumassa minulle äärimmäisen rakkaaksi ja tärkeäksi.

Ilta jolloin minulle se asia tehtiin selväksi, oli siinä mielessä kummallinen että minä en tiedä mistä kaikki johtui. Minä en ottanut ystävätärtä puheeksi, emme tapelleet häneen liittyvistä asioista. Muistan vaan murtuneen, vihaisen miehen sohvalla kertomassa totuuksia. Muistan oman hämmennykseni kysyessäni että mitä helvettiä, miksi hänen täytyisi koskaan valita ystävyyden ja parisuhteen välillä? Että enhän minä ole vihjannut mitään siihen suuntaan..
Tässä lähes 2 vuotta tilannetta pohtineena tajusin että ei se käsitys vaatimuksesta tainnutkaan tulla mistään mitä minä tein tai sanoin tuolloin, vaan minun olisi pitänyt työntää oma menettämisen pelkoni ja kauhukuvani syrjään ja kysyä mitä tämä ystävätär sanoi kun M sieltä lähti..

Mitä nyt ajattelen kaikkea tätä heidän välillään; ei normaalissa ystävyyssuhteessa pidä valita kumppaninsa ja ystävänsä välillä. Ei sellaista tilannetta tule olla. Elleivät molemmat ole yhdessä autokolarissa ja ajautuneet eri sairaaloihin, silloin voi hetken olla sekaisin siitä kumpaa rientää tsekkaamaan ensin. Mutta muutoin? Ei pitäisi olla. Ei minun polykuvioissani. Ei minun ihmisissäni. Minun joulupöydästänikin saattaa ajoittain löytyä eksiä ja heidän uusia kumppaneitaan, Minulla ei lähtökohtaisesti ole ollut koskaan tarvetta inhota ihmisiä heidän roolituksiensa vuoksi, vaan korkeintaan siksi että he ovat tehneet jotain sietämätöntä. Ja tapa jolla tämä ystävätär suhtautuu M:n olemassaolevaan suhteeseen, alkaa olla aika sietämätön.

Vaikka en haluaisi, pitääkö minun silti olla kusipää joka ilmoittaa että jos M haluaa jatkaa minun kanssani, tämä ystävätär saa luvan liitää hornan tuuttiin koko elämästämme ja pysyä siellä? Pitääkö minun kääntyä ihmiseksi jollaiseksi olen yrittänyt välttää tulemasta? Tuleeko minun edelleen suojella sitä ystävyyttä senkin uhalla että minun on leikattava itseni irti tästä jotta M voi olla onnellinen? Vai pitääkö minun kuunnella M:n vakuutteluja että ei ole olemassa onnea ilman minua tässä elämässä?

Valinta on toki konfliktia välttelevän, autistisen rakkauteni kohteen. Asiat ovat hänelle usein liian mustavalkoisia; hän tietää, joten kaikki tietävät. Oppi muuten taannoin että se ei mene niin... Ihmissuhteet ovat vähän hankalampi konsepti kuin voisi aina välillä kuvitella.

Mutta onhan se fakta että näissä kuvioissa nyt vaan on useampi ihminen; joko tämän ystävättären tulisi huomioida olemassaoloni ja kunnioittaa sitä, tai sitten hänen tulisi hävitä. Ja tässä et tarkoita että tarvitsee olla minun ylin ystäväni, vaan ymmärtää M:n muuttunut rooli hänen elämässään; M ei voi lentää enää apuun silloin kun ystävätär pyytää.

En tiedä ystävättären tunteista tietenkään, kun en elä hänen kengissään. Olen silti varma että se kaikki, mitä hän ennen sai ystävyydestä M:n kanssa, oli fyysisen auttamisen ja henkisen tuen lisäksi egoboostia: M on ihaillut. Palvonut. Katsonut haaveilevasti. Ollut ihminen joka on ollut saatavilla mihin tahansa vuorokaudenaikaan. Joka on aina tullut kun toisella on ollut paha olla. Katsellut nurkan takaa palavan rakastuneesti, kaukaa ujosti ihaillen. Tehnyt toisella olon että tämä on haluttu, ja saisi vaikka kuun taivaalta jos vain pyytäisi. Ystävätär on, useimpien naisien tapaan, tottakai nauttinut pienestä viattomasta flirtistä, tahattomasta kiusoittelusta. Toisen orastavasta erektiosta vaatteita sovitellessa ja venytysliikkeitä harjoittaessa. Antanut läheisyyttä kuitenkaan antamatta ymmärtää että olisi varsinaisesti saatavilla.
Ja olen varma että jos M olisi tiputtanut ujon pikkupojan asenteensa ja näyttänyt sitä dominoivaa puoltaan, hän olisi kyllä saanut tahtonsa läpi. Harva nainen kiinnostuu ihailijastaan joka ei tee selväksi että hän Haluaa Naisensa. Nörttimäinen ihastelu ei sytytä, vaikka imartelee. (Ja tässä mä olen poikkeus. Mun miestyyppi on joku autistinen nörtti joka ei edes ymmärrä että palvon maata toisen jalkojen alla. Tästä on katkeraa kokemusta jo yläasteelta lähtien...)

Mutta niin. Ystävyyttä vai mustasukkaisuutta ?
Menettikö ystävätär ystävyyden? Ei. Hän kadotti sen ihan itse ja tahallisesti. Ja se minua on vaivannut tässä kaikessa. Miksi? En minä keksi muuta syytä kuin ihailun menettämisen ja mustasukkaisuuden..

Ja perusasioita ystävyyksissä; Asiat muuttuvat kun ihmiset saavat kumppaneita, uusia työpaikkoja, lapsia, mitä vaan. Asiat. Eivät ihmiset; ihmisten ei tarvitse muuttua, vaan huomioida muuttuneet tilanteet. Huomata oma roolinsa, oma olemassaolonsa ja ennenkaikkea oman toimintansa merkitys toisen elämässä. Se ei oikein auta että syyttää ystävänsä kumppania välirikosta 5kk myöhemmin kun itse on ilmoittanut että kumppanille ei kuulu mikään hänen asiansa.
Juu, ei kuulu ei. Mutta se oli ystävättären sanoja, vaikka sitten uskotteli M:lle että ei halua pitää yhteyttä keväisen blogikirjoitukseni takia. Blogikirjoituksen, jonka hän ihan itse sai omalla käytöksellään aikaan kuukausien aikana. Olisiko siinö kohtaa syytä ottaa se oma pieni sievä pää ahterinsa välistä ulos ja katsella muutakin kuin omaa sisintään? Miksi tilanne on muuttunut, miten oma käytös muuttaa suhteita ympärillä...

Loputon tiedonjanoni ja haluni ymmärtää ihmisiä ja ihmissuhteita, tilanteita ja elämää on johtanut siihen että olen kuluttanut tähän ystävättäreen ja hänen käytöksensä analysointiin niin monta valveillaolotuntia että toisinaan tuntuu että pääni räjähtää koska en saa vastausta. Mitä minä tein? Miksi minä olen syypää välirikkoihinsa? Miksi minä olen se jonka takia muka hänen on pitänyt vetäytyä M:n elämästä? Miksi hän kokee että ei halua olla "vaivaksi" M:lle?
No, joku minua fiksumpi olisi nähnyt ja ymmärtänyt tilanteen aiemmin... Mutta mustasukkaisuuttahan se on. Melkein vielä puhtaimmillaan. Koska M ei enää tule heti kun halutaan, eikä ole missään määrin saatavilla NytHeti, niin minähän siinä olen syypää kaikkeen. Syypää sen illan jälkeen kun ilmoitin vihaisena M:lle että täällä on ihminen, jonka halusin hänen tapaavan, joka käy suomessa kerran vuodessa, ja josta sovimme että M on paikalla... Ja hän oli ystävättären kanssa uppoutuneena johonkin. Ilmoitin aika ykskantaan että voi pysyä siellä ja se tästä meidän jutusta.
Oli sitten soittanut Peikolle että vieläkö kerkeää paikalle ja tulikin, mutta tunnelma oli kyllä melko jäätävä, eikä tilanne mennyt lainkaan kuten toivoin. M on siinä kohtaa sitten ilmeisesti ottanut hatkat ystävättären luota siihen malliin että se on aika lailla jäänyt viimeiseksi kerraksi kun olivat uppoutuneet toistensa seuraan.
Yritin siis syksyn paikkailla sitä, lainailin ystävättärelle bensarahaa että tulisi M:ää moikkaamaan, mutta ehei, ei tullut. Ei soittanut. Ei viestitellyt. Ei vastannut yhteydenottoihin juurikaan.

Minuun sattuu kovin se, että minä joudun miettimään ja olemaan varpaillani; mitä jos tämä ystävätär, ja, kuten M sitä nykyään kutsuu, "illuusio siitä mitä oli", jonain päivänä realisoituu käsiin kun M:llä ja minulla on heikompi hetki? Mitä jos tämä ystävätär huomaa että juu, M ei ole pikkupoika joka ihasteli kaukaa ja palvoi, vaan ihan varteenotettava mies joka tarvitsi vain vähän rohkaisua puhjetakseen koko potentiaaliinsa? Mitä jos minä en riitä? Mitä jos minulla ei ole mitään annettavaa siinä kohtaa?
Ennen se ei olisi ollut ongelma. M olisi voinut pitää kahta suhdetta. Mutta siitä tuli ongelma siinä kohtaa kun minun olemassaoloni työnnetään syypääksi välirikkoon ja ties mihin muuhun. Siinä kohtaa kun minun suhdettani M:ään ei kunnioiteta. Sellaisen kanssa en voisi metamuruilla koskaan.

Muistan niin elävästi Peikon eksän mutisemassa bileissä 10 vuotta sitten ympäri pihaa että mitä Peikko näkee tämmöisessä seksittömässä muumimammassa ettei enää suostu häntä suutelemaan. Kyllä, se kaikki silmieni alla.

Ja tiedänhän minä. Minulla on ylipainoa. Minulla on kipupäiviä. Minä tarvitsen apua.. Minua joutuu lykkimään toisinaan pyörätuolin kanssa ympäri prismaa tai veturia. Minusta ei ole lääkityksieni kanssa bilettämään. Minusta ei ole lenkille, salille tai välttämättä suunniteltuun jazz-iltamaan. Minuun joutuu pistelemään piikkejä, istumaan kanssani sairaaloissa useita päiviä kuukaudesta. Ja lisäksi minulla on omituinen tuttavapiiri josta suurehko osa turvautuu monin tavoin minuun, eli kahdenkeskinen aikakin on kortilla.
Kasvaimia. Nikamapainaumia. Katkenneita jänteitä. Rannekanavaoireyhtymä. PCO. Migreeni. Hermosäryt. Diabetes. Astma. Verenpainetauti. Kaikki se millä olen kroppani rikkonut tietämättäni, ymmärtämättömyyttäni. Kun ajattelin että en minä halua olla tässä maailmassa, ei minulle ole täällä mitään.

Enkä ole kovin iloluonteinen, vaikka eräs ihminen niin uskottelikin minulle taannoin. Olen synkkä, ilkeämielinen ja äärimmäisen hankala. Kuulema joskus ircnetin vittumaisin ämmäkin. Olen epäluotettava, seksitön ja äänekäs. Riidanhaluinen. Huono äiti. Huorahtavakin. Niin monia kuvailuja minusta, harvoja positiivisia kuitenkaan.

Näistä kun rakentaa oman minäkuvansa niin kyllä, olen tosiaan sitä mieltä että mieheni saisivat varmasti parempia naisia. Helpompia. Seksikkäämpiä. Parempikuntoisia. Vähemmän hoivattavia. Huolehtivampia.
Sellaisia jotka jaksavat meikata, käydä kampaajalla. Laittaa kynsiä ja ripsiä. Pitää kropastaan huolta. Mutta tässä minä olen? Ja tuossa he. Enkä minä tiedä mitä he minussa näkevät. Jotain siedettävää kuitenkin.

Mutta kun itseään katsoo kaiken tämän läpi, tottakai minä haluaisin miehilleni, kummallekin, parempaa kuin minä. Onnellisuutta. Rakkautta. Yhteenkuuluvuudentunnetta jonkun kauniin olennon kanssa. Kikatuksia aamuyön tunteina kun tulevat baarista. Seksin jälkeistä hehkua kramppien ja astmakohtausten sijaan. Mitä vaan muuta kuin tämä mitä minulla on tarjota; kiireinen, paska arki. Lapsen kanssa sotkettu koti. Väsymyksen valloittama kroppa, sairauksien runtelema tyhmä akka.

Ja silti minä en osaa vihata itseäni tarpeeksi että päästäisin irti, ennenkuin he itse haluavat. En minä Pantteriakaan koskaan työntänyt pois ennenkuin itse ravisti itsensä irti. Tänäänkin tiedän hänen olevan jonkun uuden kanssa... Tiedän, koska hän ei vastannut viestiini, eikä ottanut viikkoon yhteyttä. Minusta tuli lopulta näkymätön, vaikka kyse oli hänen tyttärensä toiveesta hengailla yhdessä. Eikä siinä, suon hänelle onnen ihan mielelläni. Toivon vain että siellä toisessa päässä on nainen joka hyväksyy sen että Pantterilla on menneisyys ja lapsi osana sitä kaikkea. Ja että minä olen ihminen jonka kanssa voi tulla toimeen niin kauan kun minä en löydä puukkoja omasta selästäni.

Tällä hetkellä pelkään jatkuvasti sitä, mitä M:n ja ystävättären välillä on. Pelkään että lopulta olen se ihminen joka repii M:ltä elämästä pois jotain mitä hän on vaalinut muutaman vuosikymmenen: yhteenkuuluvuuden, ystävyyden ja jotain kaunista kahden ihmisen välillä. Mutta en vain saa päätäni käännettyä siihen lopulliseen uskomukseen että minun olisi hyvä nyt työntää M pois jotta hän voi paikata ystävättären kanssa ystävyyden. M on puhunut siis pitkään että se kaikki oli illuusiota, oletusta siitä mitä oli. Minä olen taipuvainen uskomaan että kaikki se oli, se vaan hävisi kun minä tulin elämään ja ystävätär alkoi mustasukkaiseksi.

Mutta en saa myöskään päätäni taipumaan siihen ratkaisuun että sanoisin että minä en vaan kertakaikkiaan voi elää tämän kanssa, minä haluan sen ihmisen helvettiin maailmastani. Että joko se on nyt niin että M rakentaa kanssani elämää ja ilmoittaa ystävättärelle että tilanne on nyt tämä. Että kun en kerran sovi heidän välissään olemaan niin sitten se on ystävätär joka sen valinnan tosiaan M:n eteen käytöksellään asettaa.. Mutta minun pääni? Se ei kestä enää tätä roikotusta. Minä en tiedä mikä on tilanne, minä en tiedä miten korjaan. Minä en ymmärrä mitä olen tehnyt ja aiheuttanut, enkä ymmärrä miten. Minä nään vaan pahaa oloa ja kiemurtelua, enkä kestä ajatusta että olen se joka laittaa M:n sen läpikäymään.

Ja koska minulla ei ole ystävättäreen mitään keskusteluyhteyttä, ei minulla ole keinoa vaikuttaa tilanteeseen muutoin kuin omalta kohdaltani. Minun on siis tehtävä oma ratkaisuni, ja vaadittava sitä mitä olen aktiivisesti yrittänyt 2 vuotta välttää; asetettava rakastamani ihminen valinnan eteen. Minä tai hän. Me emme mahdu saman ihmisen elämään hänen toimintansa takia.

10.5.24

"Miksei sun miehillä saa olla muita naisia?"

Siksi, ettei rakkaus ole tasapuolista. Siksi että siinä ei ole kyse tasa-arvosta vaan tarpeista, niiden tyydyttämisestä sekä tunteista. Siitä, että kaikilla ei tarvitse olla kaikki samalla tavoin. Siitä, että mä olen vaan hullu, mustasukkainen ja omistushaluinen sekopää joka vaatii että kaikki on Mun.

Kai se on aika avata taas polyamoriaa ja avoimien suhteiden ja suljettujen suhteiden eroja.

Meillähän on Peikon kanssa avoin suhde, joten hän on tällä hetkellä, kuten jo monta vuotta, oölut vapaa åitämään rinnakkaissuhteita. Hän ei halua toista primäärisuhteen kaltaista, vaan ainoastaan hetkwn huvituksia ja satunnaista kivaa. Ainoina sääntöinä meillä on ollut se että pelissä on tautien ehkäisy ja avoimuus siitä kenen kanssa heilastelemme. Ja hyvin aikaisessa vaiheessa esim. M:n suhteen kerroin asiasta, ja tarkensin sitä mukaan tilannetta kun tilanne eteni.

Sen sijaan Pantterilla ja minulla oli suljettu suhde jonka hän halusi avoimeksi. Siinä avoimuudessa oli samat pelisäännöt mitä Peikon kanssa: ehkäisy ja avoimuus. Se, mitä Pantteri teki, satutti. Hän ei käyttänyt ehkäisyä sovitulla tavalla ja hän salaili ja valehteli saadakseen jännitystä. Yritin ymmärtää ja hyväksyä, antaa anteeksi. Ja lopulta joku onnistui vakuuttamaan pariksi viikoksi että on minua parempi vaihtoehto jos vaan Pantteri jättää minut ja omistautuu vain hänelle monosuhteessa. Pantteri uskoi ja päätti suhteen kanssani. Tämän jälkeen jännitys k.o naisen elämästä hajosi ja samalla se parisuhde, ja Pantteri jäi yksin. Se, kannattiko, on jotain mihin vain Pantteri osaa vastata itse.

Joten edellisen kirjoitukseni kommenteissa kysyttiin miksi M ei saisi pitää tätä ystävätärtään elämässään minun rinnallani. No. Siksi että heilläei ole romanttista suhdetta vaan vääristynyt ystävyyssuhde. Ja siksi, koska meillä on M:n kanssa suljettu suhde. Suljimme sen jossain vaiheessa koska molemmat olimme epävarmoja ja halusimme keskittyä toisiimme. Tutustua kaikessa rauhassa ja pitää omituisen perheemme ykkössijalla.

M ei siis aina ole ollut kanssani suljetussa suhteessa: silloin se oli ok tehdä mitä halusi ja kenen kanssa halusi, koska sääntömme asian suhteen olivat hyvin vähäiset; asuimme eri kaupungeissa, tapasimme harvakseltaan ja meillä ei ollut yhteisiä lapsia pelissä jne.

Tällä hetkellä tämän ystävättären kohdalla kyse on siitä että M on kyllä ollut ihastunut. Kiinnostunut. On varmasti edelleen, vaikka sanoo että suomut ovat tippuneet hiljalleen silmiltä ja hän ei välttämättä haluakaan kyseistä ihmistä elämäänsä ymmärrettyään että minä en mahdu mukaan ystävättären kuvaan M:stä. Että M on M ja hänen elämänsä ei kiinnosta ystävätärtä sen enempää. Ainoa asia mihin hän M:ää tuntuu tarvitsevan, on se kuuluisa paskakaivon virka. Oksentaakseen omaa pahaa oloaan hyvin pienellä vaivannäöllä. Ystävätär on luonut jossain määrin illuusion yhteenkuuluvuudesta ja ymmärryksestä. Merkityksellisyydestä. Siitä että hän on ihminen jonka vuoksi kannattaa muuttaa aikataulujaan, vetää itseään äärirajoille ja rakentaa patsaita. Joku joka antaa toisen elämälle tarkoitusta. Saa toisen tuntemaan itsensä tärkeäksi ja tarvituksi.

Mutta siitä jäi puuttumaan se, että hän olisi ollut kiinnostunut siitä miten toisella menee. Mitä toisen päässä liikkuu. Miten toisen aivotukset kulkevat.

Tärkeää se on tuntea itsensä tarpeelliseksikin, ja siihen moni ihmissuhde perustuu toki. Se ei vaan voi olla koko rakennelman ainoa pilari, ja tässä tapauksessa melkein uskallan väittää niin olleen.

M on joutunut rankimman kautta viime viikot sen tilanteen eteen että hänen on pitänyt määritellä ystävättären ja itsensä välinen ystävyys vuosien varrelta uusiksi. Se, mitä oli, oli hauskanpitoa, yhteisymmärrystä, yhdessäoloa. Se, mihin se liusui, oli lopulta rumaa hyväksikäyttöä, syrjääntyöntämistä ja toisen eriarvoistamista. Yhteisten kaverisuhteiden manipulaatiota. Pahaa oloa välinpitämättömyyden ja inhottavuuden rajamailla.

Rohkaisin M:ää lähestymään kuitenkin vielä. Kertomaan että hän kaipaa sitä mitä ystävätär oli silloin joskus. Että hänen pitäisi osoittaa miten ystävätär on muuttunut. Ja että kertoisi tunteistaan..

Yhä useammin sain vastaukseksi M:ltä että hän on ylläpitänyt mielessään illuusiota joka on säröillyt viime vuosien aikana ja lopulta talven aikana romahtanut kasaan. Siellä pn vain rauniot jäljellä.

Ehdotin että silti yrittää laittaa pisteen tälle kaikelle yhteisellä keskustelulla. Ystävätär kieltäytyi tulemasta tänne vaikka M ilmoitti että minä en olisi kotona ja että hän ei lomaviikollaan haluaisi ajella työkaupunkiinsa. Ja että ellei ystävätär halua keskustella ja selvittää asioita niin ehkä tämä on tosiaan tuomittava loppuneeksi. Ns. Kasvettu erilleen.

No, viesti ei koskaan saanut vastausta. Kuittaantui vain nähdyksi. Eli ei ystävätärtä kiinnostanut koskaan selvittää yhtään mitään M:n kanssa. Ei kuunnella M:n huolia talvella kun M:llä oli vaikeaa muutamaan otteeseen ja hän olisi tarvinnut ystävän olkapäätä.

Joten ehkä ystävätär onnistui itse sabotoimaan kuitenkin kaiken kieltäytymällä itsepintaisesti tapaamisista jotka eivät tapahdu Hänen Luonaan.

Ehkä se on sitten minun onneni? En tiedä

Entä jos tulisi joku jonka kanssa M haluaisi suhteen? Katkeaisiko meidän suhteemme vai muuttaisimmeko suhteemme avoimeksi?

Kuka tietää. Ratkaisevassa asemassa on se, hyväksyisikö se suhteeseen haluava toinen osapuoli minun olemassaoloni. Minä voisim jakaa todennäköisesti, mutta vain niillä ehdoin että olemassaoloani kunnioitetaan ja mimun ei tarvitse koskaan nyppiä puukkoja selästäni.

8.5.24

Tunteita

Omaa kipuilua hankalan tilanteen keskellä. On vaikea katsoa miten toinen joutuu kärsimään, mutta samalla vaakakupissa painaa kuitenkin oman itsen hyvinvointi.

Inhottaa olla olemassa toisen elämässä tietäen, että aiheuttaa tuskaa ja painolastia kun todelliauudessa kuuluisi elää onnellisuuden ja rakkauden keskellä.

Ja kuinka paljon voin itse ottaa kantaakseni siitä että M:n ystävätär on päättänyt olla mikä on ja vielä oikutella olemassaolostani niin selkeästi? Eikö oikeudenmukaisessa maailmassa tunnontuskat kuuluisi olla ystävättären puolella kun tekee oman ystävänsä elämästä hankalaa, eikä minun puolellani?

Ja kuitenkin minä olen se joka miettii että voiko M olla onnellinen tässä tilanteessa lainkaan. Eikä tilanne oliai alkuunkaan niin hanakala ellei siellä olisi takana jo yhtä katkennutta ystävyyssuhdetta, joskin kieroutunutta ja väsynyttä, seksuaalisaävytteistä sellaista. Mutta yhtäkaikki se on minun vikani että se katkesi, kun ei eksä hyväksynyt sitä että M:n elämässä on joku joka näkee hänen arvonsa ja ihmisyytensä. En vain kestä sitä että olen katkomassa kaikki hänen ystävyyssuhteensa. Se ei toimi siihen kuvaan minkä olen itsestäni itselleni antanut, eikä millään tavoin omaan arvomaailmaani kuulu sanella kenenkään ystävyyksistä.

En silti pääse yli tilanteesta josaa saan itaeni kiinni ajattelemasta että ehkä M haluaisi kuitenkin minun olevan tämä ystävätär. Todellisuudessahan kyseessä on kaunis, hoikahko tanssijanainen. Minä taas.. Niin. Eiköhän naamani ja kroppani olemus ole jokaiselle lukijalle jo tässä kohtaa hyvinkin tuttu.

Tilannehan on se etten ole oikeastaan juurikaan kokenut mitään alemmuuskomplekseja suhteessa keneenkään. Olen aina ollut itseeni tyytyväinen just tällaisena. Mutta nyt kun alusta asti mulle on tehty selväksi miten tämä ystävätär on se päiväunien kohde ja kaipauksien ruumiillistuma, olen hiljalleen oivaltanut että itsetuntoni ei kestä sitä. Minä en _tiedä_ että minut on valittu. Minuun on todennäköisesti tyydytty.

Sen sijaan esim. Peikko teki selvän valinnan, kuten Pantterikin. Minä en ollut ainoa vaihtoehto, joten minun ei koskaan tarvinnut pohtia asiaa sen enempää. Kelpasin näin.

Sen sijaan koko ajan takaraivossani jäytää ajatus että jos kyseinen ystävätär huolisi M:n, hän voisi tulla ja poimia tämän kun voikukan: saa helposti mukaansa jos on välittämättä aiitä että kädet tahmaantuvat näkyvästi toviksi aikaa..

Ja kun olen sanonut pelkoni ääneen, M on sanonut että tilanne on epätodennäköinen koska ystävätär ei tule häntä huolimaan.

Ei siis koskaan niinpäin että minä olisin se jonka luokse hän valitsisi jäädä.

Kuinka minä neuvoisin ystävääni samassa asemassa kuin itse olen?

Sanoisin että nyt on korkea aika lähteä menemään ennenkuin itseen sattuu enempää.