17.3.24

Supervoima


 Eilen päivittelin someen Turmion kätilöiden keikasta. Julkaisin kuvan siis kumppaneistani ja kas kummaa, tunnin sisään joku itseään jumalattarena pitävä oli löytänyt tiensä kommenttiosastoon.  Arvata saattaa että hänen asiansa oli jotain mikä on vaan pakko saada kerrotuksi: että mieheni ovat saatanan likaisen ja rasvaisen näköisiä ja mitäpä muutakaan voi olettaa kun nainen näyttää tältä. 

Jäin yllätyksekseni pohtimaan hänen tarvettaan julkaista kommenttinsa. En tiedä olenko loukannut hänen ystäväänsä jotenkin vai miksi hän päätyi ylipäätään selaamaan sivuani. Voiko joku oikeasti vaan olla niin esteetikko että toisten olemassaolevien ihmisten ulkonäkö yököttää niin paljon että siitä syntyvä pahaolo on vaan päästävä purkamaan jotenkin? Mikäli näin on, olen vilpittömän pahoillani että postaan epäesteettisiä kuviamme julkisuuteen, mutta kehotan vahvasti jatkossa skippaamaan sivujeni katselun. 

Myös viimeisimmän julkaistun artikkelin kommenteissa oli tosiaan tämä nimimerkki "Kia Maria" joka vahvasti puuttui mm. Lapseni lihavuuteen sekä ulkonäkööni. Sain ykaityisviestejä, jotka kylläkin juonsivat alkunsa siihen että hän laittoi viestejä koskien omaa mielenterveyttään, fyysistä terveydentilaansa ja ahdistustaan, keskellä yötä M:lle. Kuuntelin viestit ja kommentoin artikkelien kommentteihin että nyt on ayytä vetää siitä käsijarrusta, hommata apua mielenterveysongelmiinsa jne. Hän kertoi olevansa 4 kk:lla raskaana ja pohdin, auttaisiko hänestä tehdä huoli-ilmoitus, kun käy itsemurha-alttiudestaan ja syömishäiriöstään kertomassa ihan tuntemattomalle ihmiselle. Eihän siihenkään kai ole syynä kuin huomionhaku tai avunpyyntö? 

No, hän riemastui kommenteistani sen verran että aieltä tuli litania syytöksiä, joissa kertoi että vaikka hän tekee only fanssia, hän ei ole julkisuudenhenkilö, ja että seuraava artikkeli mitä voin lukea julkisuudesta, on se että minä olen kiusaaja kun hänestä puhun perättömiä. 

En tiedä tosiaan kuinka paha olo hänellä on, vai onko tämä kaikki vaan jotain leikkiä ja sellaista olemista mitä minä en ymmärrä vanhuuttani. 


En tiedä mitä minun tästä kaikesta pitäiai ajatella. En ole koskaan peräänkuuluttanut kehorauhaa, enkä toisaalta ole kerännyt itselleni mitään harhaluuloja ulkonäöstäni: olen sairaalloisen lihava, 161 cm ja 122kg. Hiukseni ovat harmaantuneet, ja pidän ne lyhyenä laiakuuttani. Rintani alkavat jo riippumaan ja raskausarpia on ympöri kehoa. Tissit ovat isohkot, mutta niin on vatsanympäryskin. 

En silti osaa arvottaa itseäni ulkonäköni kautta, enkä oikein ymmärrä ihmisiä jotka niin tekevät. Tottakai minä katson ihmisiä, jotka näyttävät hyvältä; belmyran kuvia on aina ilo katsella instasta. Rakkaideni hymyjä. Miesteni käsivarsia. Kaikkea kaunista.

Mutta ilmeisesti ihmisten ulkoiselle rumuudelle olen täysin sokea; jokainen ihminen jonka olen nähnyt, on omannut jonkun kauniin piirteen.  Jokaisen ihmisen onnellisuus on ollut tähän asti kaunista katsottavaa. On kauneusihanteita ihmisten ja aikakausien mukaan, ja kaikki eivöt kaikkien silmään istu. Eivät minunkaan. Mutta kuten sanoin: jokaisesta ihmisestä olen tähän saakka löytänyt jotain ulkoisesti kaunista ja viehättävää. Jokaisesta jotain mikä on erityistä. 

Joten jos austa tänään tuntuu tosi rumalta ja siltä että maailma mulkoisee sua, mene peilin eteen ja pohdi sitä että jos olisit edessäni, mä kertoisin sulle jotain positiivista sun ulkonäöstä. Ehkä se on sitten se mun supervoima tässä elämässä? 

16.3.24

Pari suhdetta


 

"Miksi se on sen kans?"

Siksi, ettei se tiedä muuta mallia. Siksi, että ihmiset ovat mitä ovat, ja kuvittelevat tosi usein että tällee tän kuuluu mennä. Ne pitää rakkautena riippuvuutta ja yhteenkasvamista. Ne pitää rakkautena sitä että selvitään kaikesta paskasta yhdessä mitä ite on kipattu siihen esteeks ja rämmittäväks läpi.  Harva niistä esteistä pariskunnilla on tullut eteen ihan vaan koska elämä. Eli syövät ja tämmöset. Sitten on ne pariskunnat, jotka eivät ymmärrä erota, vaikka oikeasti ei vaan enää ole mikään hyvin. Jääräpäisyyttään?
Koska ne ei oikeesti tiedä muusta. Ne vaan on, koska on oltava joku ja lopulta asiat on hyvin koska toinen ei juo. Toinen ei lyö. Tai on ekaa kertaa kumppani jolta saa hyvää seksiä. Tai joku joka on kotona eikä aina tallilla tai padelissa. Kai.

Oikeasti en tiedä miksi ihmiset on, tiedän vaan miksi itse joskus olin. Tiedän, mitä olen menneisyydessä luullut hyväksi suhteeksi; että minä ansaitsen aina vähän paskaa kaikesta mitä olen, kaikesta mitä ajattelen. Että en minä voi koskaan olla täysin onnellinen. Kukaan ei ole.

Eikä media ole koskaan helpottanut. Rakkausromaaneista puhutaan halveksuvasti, yritetään normalisoida ei-toimivia parisuhteita että saataisiin ihmiset olemaan onnellisia sen verran että syntyvyyttä on, että ihmiset edes säilyisivät.

"Näin pariskunnat oikeasti nukkuvat". "Näin monta kertaa keskiverto pariskunta harrastaa seksiä per viikko". "Keskiverto pariskunta suutelee noin 8 kertaa päivässä".

Aina verrataan keskivertoon. Ja oikeasti ne ovat haastattelututkimuksia, jossa kaikkien on lyötävä lisää vettä myllyyn ettei vaan olla huonompia kun muut. Ainoa mikä ei valehtele, on erotilasto. Erotilasto vaan ei lopulta kerro eron todellisia syitä, kertovat kuitenkin että pariskunta jossa toisella on adhd ja toisella ei, päätyvät todennäköisimmin eroon kuin ei-adhd:t.
Miksi? No varmaan siksi että ei muisteta suudella 8 kertaa päivässä. Nukutaan liian lähellä, koska adhd-mies kaipaa tietynlaista kosketusta, hellimistä, enemmän kuin ei-adhd. Ja seksikin vaatii adhd:lta ponnisteluja että jaksaa keskittyä ja pitää mielenkiinnon yllä, joten ei sitäkään touhua muista ja jaksa edes viikottain ylläpitää.

Ja sitten haikaillaan menneiden aikojen perään. Silloin kaikki oli paremmin, sai hakata vaimoa rauhassa ilman että se lähti omalta kylältä minnekään. Eikä ollut adhd:takaan, oli vain hysteerisiä naisia ja peräkammarin poikia.
Mutta sitten oli niitä päättäväisiä pariskuntia jotka menivät yhteen ja pysyivät yhteen. Enkä mä usko että siinä oli diagnoosilistauksista kyse, vaan siitä, että silloin tutustuttiin toiseen ihmiseen ja sen tarpeisiin, kun ei oikein ollut muutakaan. Oltiin tiedonjanoisia, oltiin omia itsejämme, eikä aina vertaamassa muihin. Verrattiin leivosten ulkonäköä eikä seksin määrää. Mokkapalojen myyjäisten menekkiä eikä suutelun kellottamista.

Jos koko elämä on elämän suorittamista, sitä että tekee kuten muutkin, pyrkii tavoittelemaan elämää jollaisen kuvittelee olevan itselleen hyvä, suorittamaan tietyt pisteet ja pyrkimään siihen että on kaikki se mitä media painottaa, onko se sitten oikeasti onnea? Onko se jotain millä saa itsensä tyytyväiseksi? Onko se jotain, millä saa taiottua menneet menneeksi ja itsensä ehjäksi? Suorittamalla elämää?

Kaksplussa julkaisi nettijulkaisuna jutun meistä uudelleen. Kommenteissa oli kaikennäköistä, mutta ennenkaikkea kummastelua siitä että tämmönen ruma ihminen vetää puoleensa tollasia rumia ihmisiä ja useitakin vielä. 

Jäin pohtimaan toki pinnallisuuksia, mutta myös niitä asenteita kommenteissa että "hyvä että yhdenkään miehen kanssa pärjää". Ei sillä asenteella varmaan se suhde kyllä kukoistakaan. Toistuva teema kuitenkin läpi kommenttikentän; halutaan itselle onnellinen parisuhde, hyvännäköisen kumppanin kanssa. Miksi tolla on jotain mitä mulla ei ole vaikka mä teen paremmin kun toi?

Totta. En oo fitness, enemmän fatness. Kipu näkyy silmistä, elämäntavat on vähän perseellään. Mitään suorittamisia ei oikein jaksa, makaan läskeineni sohvalla kun mies tulee kotiin. Tai sitten makaan kipuisine läskeineni sängyllä toisen miehen kokatessa kun toinen mies tulee kotiin. Paskaa, mutta arkea.
Ja vastapainoksi siellä on niitä päiviä kun odotan kumpaakin lasagnevuooka höyryten ja pahoittelen että jomman kumman on taas pestävä uuni kun minä vähän kokkailin. Ja silloin minulla on kaksi virnuilevaa miestä vitsailemassa siitä kumpi saa kunnian siivota jäljet ja kumpi kustantaa  uuden pullon uuninpesuainetta. Ei suinkaan hapannaamoja ilmoittamassa että makarooni keitettynä on ihan kiva juttu niin ei tarvi aina mun jälkiä siivota. Eikä kipupäivinäkään käydä vittuilemassa sängyn vieressä vaan kysymässä onko joku särkylääke mitä tarvitsen. Ja nykyään M:n astuttua elämään myös "Onko jotain erityistä vai vaan kivut?"

Mä olen yrittänyt parantaa käytöstäni, yrittänyt jättää menneitä traumoja taakse. Yrittänyt olla peilaamatta koko elämää muihin, koska sillä ei saavuteta mitään kivaa. Se vaan sattuu kaikkeen ja kaikkiin.
Mä en ole sitä oikein osannutkaan, joten mun on helppo sanoa. Edes kouluaikoina en ymmärtänyt että olisi pitänyt osata olla kuten muut, käyttäytyä kuten muut. En osannut, en ymmärtänyt, joten en käyttäytynyt. Olin ja elin, tein mitä halusin. Ja ei, ei se aina ollut hyvä. Vaikeimman kautta satutin monia ihmisiä ymmärtämättömyyttäni. Mua kohtaan oli mm. kumppaneilla odotuksia, jotka rikoin. En satuttaakseni, kuten jokainen lehtiotsikko pettäjistä huutaa, vaan koska en ymmärtänyt.

Mutta vanhemmiten olen viisastunut ja oppinut tasapainoilemaan omien halujen, oman kapinani ja olemiseni kanssa, sekä toisten tarpeiden. Suorittamisen ja kipujen. Traumojen ja kommellusten. Kaiken.
Mutta ennenkaikkea olen oppinut olemaan peilaamatta mennyttä nykyisyyteen; ei ole asioita joita mun olis pitänyt tehdä toisin. Olis pitänyt silloin, mutta millään tasolla just nyt, tässä hetkessä, en voi korjata mitään mennyttä. Mä en voi oireilla menneistä suhteista, menneestä elämästä nykyhetkessä. Mä en voi olla yks hiton iso, valuva haava. Mä oon vaan mä.

Enkä mä jaksa suudella kahdeksaa kertaa päivässä. Se ei oo mun juttu. Vieläkään. Mut mä oon onnellinen, ja mä uskon että suurimmaks osaks mun kumppanitkin on, koska mä kuuntelen, välitän ja haluan olla tässä. Haluan tuntea, haluan ymmärtää. En vai olla siksi että ois joku vierellä etten ois yksinäinen.

5.3.24

Psykonartun haudastanousu

 Lähdin eilen "elämää ja ajatuksia tekstiksi" -ryhmään. En varmaan muuten ikinä olisi tullut menneeksi sellaiseen, mutta kun tuttu ohjaaja mainosti sellaista pitävänsä tänä keväänä niin.. Niin. Ja mullehan tietenkin tekstin tuotto on suht helppoa, ja viime aikoina äitiyden keskellä tuntuu että oma sanavarasto katoaa hiljalleen, oma tunneilmaisu katoaa samaa tahtia kuin lapsella se kehittyy. Se, että lapsi sanoittaa omia tuntemuksiani paremmin kuin minä itse, ei olisi niin traagista ellei lapseni olisi tosiaan vasta viiden vanha. Eli oli pakko alkaa etsimään keinoja parantaa omaa itseilmaisua. Keinoa päästää kaikkea sitä ulos mitä on pään sisällä, ja blogissa on pienimuotoisia esteitä, kuten ne lukijat. Mitä voin sanoa ilman että luen sitä facebookin naistenhuoneista... Ei se arvostelu haittaisi. Ei kommentointi. Mutta vääristely, väärintulkinta, se, että otetaan irralleen asioita asiayhteyksistä. Tai heitetään 12 vuotta sitten ilmoille heitetty ajatus kiveen hakattuna faktana ja muuttumattomana osana persoonani. Niin se ei mene, ei lainkaan.. Kaikki kirjoitettu ei ole kiveen hakattua. Ei elämänohjenuorasta väännettyäkään. Se kaikki on osa minua, osa mennyttä. Osa aivoja, ajatuksia, osa sitä mitä olen ollut, osa sitä mitä minä olen nyt.

Mutta ryhmässä kirjoitan vain itselleni. Keskustelua kirjoituksista on, ja rakastan kuulla muiden elämästä, muiden ajatuksista. Bloggaajasta tulee helposti mieleen että tarve on puhua vain itsestään, olla itsekeskeisyyden huipentuma, koska nämä ovat minun elämääni, minun ajatuksiani, minä minä minä.. Mutta. Ihmisessä usein tuppaa olemaan muitakin puolia.

Mutta eilen kirjoitin vastauksena kysymykseen "Mitä haluaisin tutkia, kehittää, muuttaa elämässäni" vastaukseksi näin:

"Moni asia on just nyt hyvin. Jos jotain pitäisi muuttaa, on se niinkin pieni asia kuin oma asenne itseä kohtaan.
Pitäisi osata olla armollienn kaikissa niissä väärissä asioissa joissa on itseltään vaatinut liikaa. Ja vaatia enemmän niissä asioissa kun on antanut mielensä vaeltaa kuin ellun kuuluisien kanojen..
Hiljalleen löysin itsestäni uudelleen mustasukkaisen puolen. Sen olisin taas valmis hautaamaan, sillä se muistuttaa minua siitä etten vuosien, ehkä vuosikymmentenkään taistelujen jälkeen usko olevani riittävän hyvä."


Ja siinä kohtaa katkesi ajatus, koska oikeasti minulla ei ole mitään sanottavaa asiaan. Otin tatuoinnin aikanaan. Se on aika samanlainen kuin muilla naisilla, samoja aikoja otettu; "Sinä riität". Taustalla itselläni on kuitenkin vähän toisenlaiset sanoitukset vaikka ajatus on sama. Useimmilla hentoinen tatuointi tulee Mikko Harjun biisistä "Sinä riität". Sen sanoitukset menevät näin;

"Istut sohvan nurkassa
Ja katsot lempileffoja
Ja notebookin lopussa
Kyyneleet vierii poskilla
Sunnuntai-illat kotonaTuntuu maailmanlopultaKun yli kakskyt vuotiaanaJoudut yksin nukkumaanLiian monta tyhjää arpaaEikä yhtään voittoaMut mä lupaan
Sinä riität, sinä riitätOlet kaunis juuri noinJa sä löydät vielä jonkunJoka ei koskaan mene pois
 Sinä riität, sinä riitätOlet täydellinen noinAurinko nousee, aurinko laskeeMut hymys aina loistaa voi
Lähikaupan kassallaKatsot pariskuntiaJa sun ostoskorissaVain yksi purkki maitoaKaipaat sitä oikeaaJoka kosketuksella saa energiat virtaamaanJa sinut täysin sekoomaanVain elämää ei todellakaanTää on niin paljon suurempaaJa mä lupaan
 

Sinä riität, sinä riität

Olet kaunis juuri noinJa sä löydät vielä jonkunJoka ei koskaan mene poisSinä riität, sinä riitätOlet täydellinen noinAurinko nousee, aurinko laskeeMut hymys aina loistaa voi

Ei kerro, kerro kuvastinKen on maassa kaunehinKun prinsessat ja prinssitKulkee joka kadun kulmassaEi kerro, kerro kuvastinKen on maassa kaunehin
Sinä riität, sinä riitätOlet kaunis juuri noinJa sä löydät vielä jonkunJoka ei koskaan mene poisSinä riität, sinä riitätOlet täydellinen noinAurinko nousee, aurinko laskeeMut hymys aina loistaa voi
Sinä riität."


Omani on tosiaan Mokoman samannimisisestä biisistä, eli "Sinä riität". Sama aihepiiri ehkä, mutta.. Tunnelma on hyvin eri. Henkilökohtaisempi.

"Sanoja joka suunnaltaLupauksia, toiveitaEn aio korvaani kallistaaEi ole aika autuudenPelastuksen, ihmetekojenNyt on aika mutkat suoristaa
 
Ei kiehdo taivas ja helvettiEi krusifiksi ei fetissiVoin siirtä kantani tuonnempaanEn ole kiinnostunut profetioistaTaivaspaikoista, määräsijoistaOlen kiinnostunut sinusta.
 
Saat olla juuri tuollainenEn tahdo valmistaTahdon sinut heikkouksineenSinä riität minut täyttämään
 
En lue karman lakiaEn toimi Kristuksen veressäEn kuule kaikuja avaruudestaEn tahdo tietää mantran voimastaKuulla lehmän suurastaTahdon tietää enemmän sinusta
 

Saat olla juuri tuollainenEn tahdo valmistaTahdon sinut heikkouksineen
Sinä riität minut täyttämään

Sinä riität
 
Saat olla juuri tuollainenEn tahdo jumalaa tahdon ihmisenSaat olla keskeneräinenEn tahdo valmistaTahdon sinut heikkouksineenSinä riität minut täyttämään
Riität minut täyttämäänRiität minut täyttämäänRiität minut täyttämään"


Ongelmani ei niinkään enää elämässä ole ollut se, ettenkö tietäisi olevani hyvä ja riittävä tietyissä asioissa. Ammatissani, äitiydessä, ystävänä, eri rooleissa toimiessani. Ongelma on ollut että en ole ollut oikein ihmisenä, roolittomana itsenäni riittävä kenellekään. Aina joku on jotain vailla.
Todellisuudessa Peikko taitaa olla ensimmäisiä ihmisiä joka on hyväksynyt minut tämmöisenä kuin olen, hyvinä ja huonoina. Tai lähinnä Peikko oli ensimmäinen, joka näki kaiken, mutta päätti olla piittaamatta huonoista, ja nähdä hyvän. Rakastaa huonoista välittämättä. Ja siksi hän on peruskallioni, hän on se joka opetti hyväksymään itseni tämmöisenä. Epätäydellisenä.

Sitten, onneksi vasta vuosia vuosia myöhemmin tuli M. M on se, joka näkee kaiken. Joka rakastaa sitä huonoakin, ei pelkästään katso sen ohitse ja lävitse. Ihminen, joka aidosti täydentää sitä, mitä olen. Hyvässä ja huonossa. Todennäköisesti huonoina päivinä olemme järkyttävä pari, en kestäisi kumpaakaan meistä huonona päivänä yksin jos sattuisin olemaan ulkopuolinen. Saati että meitä olisi kaksi vastassa. Ilkeitä, sarkastisia kusipäitä. Itsekkäitäkin, joo. Kaikkea sitä mitä minusta on luonnehdittu, myönnän olevani. Ja kaikki se, mitä minulle vakuuteltiin M:n olevan, M kyllä on. Näen täysin mistä syytökset tulevat.
Mutta kun se o
n osa ihmistä, ei koko ihminen.  Ja tärkeintä on se, että on joku, jonka seurassa voi olla pahin itsensä.. Ja että on joku, jonka seurassa voit olla parhaimmillasi. Joku, jonka seura saa sinut parhaimmillesi.

Ja sen oivalluksen myötä olen kehittänyt itselleni yhdistelmän, joka on järjettömän riivaava. Tunnistan itsessäni tällä hetkellä M:n suhteen mustasukkaisen psykonartun, joka on valmis menemään äärimmäisyyksiin. Sen teinipennun, joka takertuu toiseen ja tukahduttaa. "älä mene, älä tee, älä soita sille, älä tekstaa, älä tee mitään mikä vaarantaa sen että löydät jotain parempaa kuin minut". 
Ja joka päivä joudun tappelemaan sitä vastaan. Joka päivä taistelen päätäni vastaan ja yritän vakuutella, että olen riittävän hyvä. Ja koska useimmiten epäonnistun siinä, jatkan sillä että vakuutan itseäni siitä että jos hän on lähteäkseen, hän lähtee. 
Jos minä en riitä, minä en riitä. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään, millä toisen saisi pidettyä, jos toinen haluaa pois. Ei auta mennä naimisiin. Ei auta tehdä lapsia väkisin. Ei viiltää ranteita auki. Ei vetää yliannostusta lääkkeitä, jotta toisessa herää hoivaustarve. Ja kyllä, kaikki nämä edellämainitut ovat keinoja joita olen nähnyt hyvin läheltä erotilanteissa..
Joten muistutan itselleni että hän on tässä, vaikka minä en ole koskaan luvannut olla tämän enempää. Päinvastoin, sanoin alusta asti että tämä elämäni on alamäkeä, ei nousukiitoa. Olen tämä mikä olen, enkä tule olemaan tämän parempi. En halua uskotella että "vanhene kanssani, paras on vasta edessäpäin".

Ja M:n luonne ei psykonartun esiintuloa auta.. Hän haluaa ymmärtää ja tietää, kiehtoutuu ihmisistä ympärillään. Ihailee ja ihastuukin, uppoutuu keskustelukumppaniinsa. Uppoutuu tilanteisiin, huomaa kaiken. Lukee pieniä merkkejä. On intensiivinen tarkkailija joka antaa keskustelukumppanilleen 100% huomiointia keskustelussa mikäli aihe / ihminen on tarpeeksi herättämään hänen mielenkiintonsa tasolla tai toisella.
Ja toisinaan sitä on äärimmäisen tuskaista katsella, koska .. No. Se normaali ihminen keskustelussa on mukana ehkä 80% persoonastaan, panostaa minkä panostaa, ja ajatus siinä harhailee sitten jonnekin omien kokemusten ja kauppalistan välimaastoon. Harva ihminen on sellainen, joka panostaa ja kietoutuu ihmisten mieliin niin että toinen osapuoli huomaa ja tuntee sen. Silloin, kun on syvä ihastumisvaihe, rakastuminen tai vastaava, sitä tapahtuu ihmisten välillä. Joten siksi on järjettömän kamalaa katsottavaa kun M keskustelee jonkun kanssa sillä intensiteetillä millä hän asiat tekee.
Ja siksi minä yleensä jättäydyn M:n suhteen taka-alalle, ja annan hänen tehdä mitä hän tekee; saa toisen osapuolen tuntemaan itsensä kiehtovaksi ihmiseksi jolla on paljon annettavaa toiselle.
Pahaksi onnekseni tein sen että kerroin M:lle joskus jotain tämän suuntaista, ja hän on toisinaan alkanut kontrolloida tuota piirrettään uppoutumalla sivusilmällä keskustelun lomassa vaikka kännykkäpelaamiseen ollakseen vähemmän läsnä. Toisaalta heikkoina päivinäni olen siitä kiitollinen, mutta samaan aikaan olen ärsyyntynyt, koska en kuitenkaan pidä siitä että hän kontrolloi itseään säästääkseen minua. En pidä siitä että hän antaa kuvan ihmisille joita tapaa, että hän ei ole tapaamisessa täysin mukana.

Mutta mustasukkaisuus, epävarmuus ja omistamisen halu ovat maailmassani negatiivisia asioita. En halua niitä itseeni kohdistettavan, enkä halua kohdistaa niitä muihin. En kumppaneihini, en lapsiini, en mihinkään. Enkä Peikon suhteen kohdistakaan. Jossain kohtaa yhteiseloamme tosiaan oivallus siitä että Peikko näkee minut ja on siinä omasta vapaasta tahdostaan, löi läpi niin että se johti avoimeen suhteeseen ja polyamoriaan. Meillä on kummallakin ollut epävarmuuksia, joskus jopa olen miettinyt muutaman sekunnin ajan, että mitä tässä on järkeä.. Mutta ajatukset katoavat nopeasti. Tulee joku biisi radiosta, josta muistan miksi Peikko on siinä. Tulee muisto facebookissa vastaan. Tulee tilanne vastaan, puhelinsoitto.. Jotain mikä muistuttaa miten onnellinen kuitenkin olen, vaikka ulkopuolelle sitä saakin tämän tästä todistella väsymiseen asti. 
Kuten nytkin tiedän tapahtuvan: Peikko saa kuulla olevansa hölmö kun ei näe että olen täysin rakastunut M:ään ja vielä julkisesti kerron sen.
Olisihan se idiotismia olla täysin rakastuneessa tilassa tässä kohtaa peikkoon.. Meillä on kohta 20 vuotta yhteistä tuntemista, vissiin jotain 13 vuotta yhteiseloa josta 10v naimisissa. Emme me ole rakastuneita, me vain rakastamme. Luotamme. Tavalla jota en olisi uskonut joskus edes mahdolliseksi omalla kohdallani.
Ja tottakai on mahdollista, että joku päivä se ulkopuolinen ääni voittaa Peikon sisäisen äänen, ja hänestä tulee epävarma siitä, mikä tilanne on. Tällöin luotan sanojen voimaan, ja uskon että hän tulee kertomaan tilanteesta. Ainakin aiemmin niin on ollut; kun tuntuu että palli jalkojen alla heiluu liiaksi. Ulkopuolelle en osaa sitä todistaa, eikä tarvitsekaan.. Riittänee kun katsoo toista silmiin ja kysyy että tuntuuko susta oikeesti siltä että me ollaan ajautumassa erilleen tai halutaan erota? Ei me tähän mennessä olla tunnettu niin. Epätavallinen tämä suhde on mutta ei missään nimessä epävakaa.

Mutta M.. Hän on kuitenkin ollut tässä hyvin vähän aikaa. Suljettua suhdetta on takana hyvin vähän aikaa. Kaiken käsittely on kesken. Joten psykonarttupiirteeni saattaa pulpahdella tahtomattani esiin ajoittan, pahoittelut siitä tulevaisuutta varten asianosaisille.







3.3.24

Fit in?

 Aina toisinaan ihmettelen ihmisiä jotka ovat selkeästi jossain aivain muissa tilanteissa elämässään kuin missä heidän kuuluisi olla. On äitejä jotka ovat väsyneet äitiyteen. On isejä jotka on huijattu perhe-eloon. On ystäviä jotka roikkuvat kiinni menneessä, mutta todellisuudessa ovat kasvaneet täysin erilleen toisistaan. On ryhmiä, luokkia ja ryhmittymiä joissa olevia ihmisiä ei lopulta yhdistä mikään muu kuin että heille ei ole löydetty parempaakaan sijoituspaikkaa.

Eräs nuori naapurikaupungista sijoitettiin kotinsa ulkopuolelle laitokseen. jossa kaikki olivat päihteiden kanssa tekemisissä. Voidaan pohtia, onko se sitten hyvästä vai huonosta ylipäätään että huumausaineisiin sekaantuneita nuoria, kasvuiässä, otetaan nippu ja kokeillaan löytyykö yhteistä järkeä. Yleensä ei löydy. Mutta siellä on kuitenkin kaikki ne ammattilaiset jotka voisivat, teoriassa, osata hommansa ja auttaa. Oletetaan että kyseisessä yksikössä on 10 nuorta, joista 9 on sijoitettu sinne siksi että ei keksitä mitä muutakaan tehdään kun ovat alaikäisiä ja eivät haluakaan kyseisistä piireistä irti.. Ja sitten on se yksi, joka kohta on täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja hän haluaakin irti. Kauniissa maailmassa, idealistisen ihanassa, siellä olisi upeita ammattilaisia, ohjaajia jotka tunnistaisivat sen  yhden ja panostaisivat täysin siihen että se yksi kestää oman päänsä kanssa.. Mutta todellisuus on sitä mitä se oli jo 20 vuotta sitten laitoksessa: resurssit ovat mitä ovat, ja kaikki aika kuluu kuitenkin siihen että selvitään arjessa ja jaksetaan sen oman työvuoron läpi että päästään pois siitä helvetistä missä ne nuoret asuvat. Sieltä, missä heidän kotinsa tulisi olla.. Mutta kun se on vain työpaikka.....
Väsytään puolin ja toisin. On ohjaajien burnouttia ja nuorten toivottomuutta. Kellään ei ole hyvä olla. Vähiten nuorten vanhemmilla, joilta nuoret on sinne sijoitettu, osalla enemmän, osalla vähemmän tahdonvastaisesti.
Viimeisiä keinoja ne kotoa pois sijoitukset yleensä ovat. Eivät ensimmäisiä..

Ja sitten on näitä ystäviä. Ihmisiä jotka ovat muka ystäviä. Kuluu kevyet 4kk ja toinen osapuoli odottaa puhelimen ääressä että kiireinen ihminen löytäisi aikaa kiireisen arkensa keskellä kysyä "hei, mitä sulle kuuluu?". Sen viestin kirjoittaminen hitaammallakin älykkyysosamäärällä vie parikymmentä sekuntai elämästä. Se antaa toiselle mahdollisuuden kertoa mitä kuuluu, mutta ennenkaikkea se tuo tunteen välittämisestä, yhteenkuuluvuudesta, toivosta. Tunteen siitä että ei ole yksin. Ja se on nykymaailmassa ihan yhtä tärkeää ikäihmiselle, nuorelle kuin ruuhkavuosiaan elävälle.

Ystäväni kysyi toiselta että ovatko he enää ystäviä. Vastaus oli luokkaa "taasko tätä paskaa, en jaksa tätä nyt. Lue edellisiä viestejä". Edelliset aiheeseen liittyvät viestit olivat kuukausien takaa ja ilmaisivat välinpitämättömyyttä. 

Ei siinä, ei se minulle pitäisi kuulua mutta kun olen toistuvasti rohkaissut yhteydenpitoon. Toistuvasti olen uskotellut että siellä toisessa päässä tyyppi on kiireinen, mutta menneellä ystävyydellä on kuitenkin väliä. Että kun ystävyys on kestänyt vuosikausia, niin onhan sillä nyt... On oltava merkitystä? En tiedä miksi olisi oltava. Olen vaan itse niin vanhakantainen että kuvittelen että ajalla on merkitystä. Että kun toista ihmistä pitää elämässään mukana vuosia niin siinä rakentuu sellainen silta että hei, me ollaan me. Jollain tasolla.

Minulla on ystäviä joiden kanssa en pidä yhteyttä kamalasti. On niitä joiden kanssa viikottain, niitä joiden kanssa vuosittain. Mutta silloin kun pidetään, vastataan jotain muuta kuin vittuilua. Vastataan, kerrotaan asioita, ja jos siinä välissä vierähtää viikkoja ja kuukausia niin ollaan ihan aidosti pahoillaan että maailma tulee väliin, mutta kerrotaan silti että hei, ajatukset ovat kuitenkin sun luona. (Moi Mira ja moi Tiia, mä tiiän että teen teidän kans tätä superpaljon, mutta kun mä kaipaan teitä oikeesti enkä vaan osaa soittaa vaikka.. Pitäisi. Ehkä jo tässä kuussa??)
Mutta tosiaan, ehkä se on hyvin vanhakantaista ja uskallan väittää että vääränlaistakin olettaa että ystävyys kestäisi ylläpitämättä ja olisi vaan itseisarvoista. Että sitä vaan voikin perustaa sen ystävyyden nuoruudessa niin vääränlaisille tekijöille että siitä voi kasvaa ulos ja aikuisena kun sen huomaa, ei sitten osaa sanoa että "hei, mä oon tosi kiitollinen meidän ystävyydestä mutta en näe että meillä enää oikein olis mitään välillä."
En mä tiedä miten se tulis ilmaista, mutta eikö se olis kiva ilmaista jotenkin että hei, ei pidetä enää yhteyttä, eikä vaan roikuttaa toista ja vittuilla?  Mistä se toinen edes tietää häipyä, jos ei ole sitä sorttia että ymmärtää hienovaraisia vihjeitä? Tai jos sillä on ystävä, joka saarnaa vieressä että "älä ylitulkitse, ei se susta eroon halua, se on vaan kiireinen". En tiedä miten pitkään sellainen tulee jatkumaan, kunnes se vierestäsaarnaajakin luovuttaa optimistinsa kanssa...

Ja niitä perheitä. Vääriä ihmissuhteita. Niitä joissa on tahto olla yhdessä mutta se tahto on lopulta yksipuoleista ja monessa kohdassa persoonallisuushäiriöiden sumentamaa? Ei rakkautta. Ei halua olla yhdessä sen vuoksi mitä toisen persoona tuo päiviin, vaan sen vuoksi ettei tarvitse olla yksin.

Ja sitten on niitä jotka kummastelevat tätä perhekuviota ja asumisia. Ja silti mä voin puhtain sydämin sanoa edelleen olevani onnellinen. Koko tän perheen keskellä. Kaikkien kummallisten ihmisten ympärillä... Niiden jotka on olleet elämässä 35 vuotta. Niiden jotka on olleet mun elämässä kolme vuotta. Ja niiden jotka olivat pitkään, mutta jotka valitsivat poistua.
Yksi niistä surettaa; mies, johon tutustuin ensimmäisellä luokalla koulussa. Hyväsydäminen, mutta rakkaudennälkäinen. Hän rakastui väärään ihmiseen, mustasukkaiseen narttuun joka oli sitä mieltä että se, että mulla oli elämässä useita miehiä, oli vaaratekijä HÄNEN parisuhteelleen. Hänen parisuhteelleen ystäväni kanssa jonka kanssa emme koskaan näiden vuosien aikana suudelleet. Emme koskaan tehneet mitään halausta kummempaa. Me vain tykättiin toistemme seurasta, ihan vain ystävinä. Joten joo.. Kaikki eivät oikeasti ole oikeassa paikassa vaikka ovat paikoissa jonne sopivat jostain syystä.


2.3.24

Kipua ja kipuilua

 


 

Kun marraskuu koitti, sairastui vasen jalkani. En tiedä lopulta vieläkään, oliko kyseessä lihasinfarkti vai jotain muuta. Vietin viikon osastolla ja kirjasin itseni ulos, sillä koin, etten hyödy siellä makaamisesta mitään.
Vedin särlkylääkkeitä, joita ei voitu määrätä kotiin, vaan jotka minun piti käydä ottamassa annos kerrallaan "tarvittaessa" sairaalaolosuhteissa. Antibioottia sain suoraan suoneen tovin, kunnes siirryttiin syömään suun kautta kun saatiin tulehdus laskemaan. Bakteeriviljelyä ei voitu tehdä, sillä haava joka minulla oli, oli lihaksen sisällä vasemmassa yläreidessä.
Ensin olin 6 viikkoa lähes vuodelevossa, jonka jälkeen opettelin hiljalleen taas elämää. Ensin pitempiä matkoja pyörätuolilla, lopulta helmikuussa jo kävellenkin.
Aluksi tammikuiset kahvilakäynnit ja lähiruokakauppakäynnit jouduin vetämään pyörätuolin kanssa. Toisinaan kepeillä. Jalka kuitenkin väsyi, koska lihas oli jännittyneenä ihan 24 tuntia vuorokaudesta lähes kolme kuukautta. Kivut olivat helvetillisiä.


Vähänpä tiesin taas sanoessani, että jalkakipuni oli asteikoltaan kympin luokkaa. Vaan niinhän se menee; kymppi on se pahin kipu mitä on kokenut. Oli se sitten kellä tahansa mitä tahansa; joskus sanoivat että ismeediset kivut olivat niitä, ja minullahan niitäkin riitti aikanaan kun munatorveni päätti hirttäytyä itseensä, Sen jälkeenkin on ollut vähän vaikka mitä, mutta jalkakipu oli pahinta koettua.
Ilmeisesti se oli sitten maailmankaikkeudelle haaste; kun jalkani alkoi näyttää todellisia toipumisen merkkejä ja innostuin asiasta niin paljon että saimme perheenlisäyksenä toimivan imurin että saisin viimein kämpän haltuun niin sainkin sellaiset säryt että oksat pois ja se puolet latvusta; muutama päivystyksellinen hammaslääkärikäynti ja hammaslääkäri oli ymmällään. Hampaita särki kaikkialta vasemmalta puolelta, eikä vikaa löytynyt vaikka kuvattiin hampaistoa ja kalloa.
Lopulta nyt sitten asialla on nimi ja selvitellään diagnoosiksi asti: kolmoishermosärky.
Tulevia lääkärinaikoja on, mutta suoraan sanottuna juuri nyt pelottaa koko elämä. Kyseinen kipu on todellakin invalidisoivaa; kipukohtauksen sattuessa en kykene toimimaan, en ajattelemaan. En tekemään muuta kuin hengittämään enkä sitäkään kovin hyvin.
Invaluvan sain sentään, joten kävelymatkani eivät ole isoja enää tätä nykyä. Jaksan kävellä jo ostoskeskuksessa hyvinä päivinä. Ja siellä on penkkejä.
Kyllä, mieheni ja äitini ovat joutuneet työntelemään raskasta ruhoani pyörillä kun itse en ole kyennyt kävelemään. Olen ollut, ja olen edelleen, kiitollinen saamastani sekä fyysisestä että henkisestä tuesta.

Aluksi löysin M:n avulla tieni joulukuussa äänikirjojen maailmaan; en nähnyt enää lukea, joten kun makasin päivän sängyssä odottaen että M pääsisi töistä, kuuntelin kirjoja. Uskon niiden jäävän osaksi arkeani.
En oikein kyennyt laittamaan ruokaakaan pitkiin aikoihin, ja äitinä olo oli juttelua ja makaamista silloin, kun tyttäreni leikki vieressä barbeillaan tai kestitti teekutsuin.
Silloin sain häneltä myös ensimmäiset kirjeet, siitä kiitos lapseni kummisetälle joka jaksoi opettaa niitä kirjoittamaan <3

Äitiys on kipujen keskellä haastavaa. Koen järjetöntä riittämättömyyttä ihan ennenkokemattomalla tavalla. Enää en ole se äiti joka edes on läsnä. Kivut ovat läsnä, en minä. Kivut vievät kokonaisvaltaisesti elämäni osia, ja on vaikea nähdä tulevaan kirkkaasti.
Mutta niin ne vievät ystävyyssuhteistakin palasia. Minä en jaksa olla läsnä ystävillekään, enkä ole kyennyt auttamaan asioissa jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä; että vien ohimennessäni leipomolta leipää tai lähden seuraksi kahvilaan. 

 



Mutta suurin, ja yllättäin positiivisin vaikutus kaikella tällä muutaman kuukauden rumballa on ollut parisuhteeseeni. Kun joutuu olemaan pyörätuolissa ostoskeskuksessa tai prismassa ja ymmärtää sen että jos toinen oikeasti vittuuntuisi ja lähtisi, siinä olisi helvetillisessä kusessa pääsemättä kotiin, tajuaa miten arvostaa sitä että vierellä on ihminen jonka luonne ei koskaan sallisi tehdä toiselle niin. Sillä niitä eksiä jotka niin tekivätkin, oli kyllä menneessä. Minut on jätetty yksin tien viereen liftaamaan kotiin satojen kilometrien päässä kotoa yms. Ihmiset, joiden piti olla silloin niitä joihin voin turvata, joita rakastin ja joiden piti rakastaa ja suojella. Mutta se on niitä nuoruuden oppirahoja mitä silloin makselin.

Nyt opettelin paljon asioita; opettelin istumaan aloillani, sietämään huimaavan pahaa oloa, tunnistamaan lähestyvää paniikkihäiriötä ja ymmärtämään toisen mielenlaatua. Peikolla on pyörätuolin työntämisestä enemmän kokemusta, mutta meno oli välillä aivan jäätävää. Primassa eritoten päätin jossain kohtaa että en kykene, teki mieli vaan kiukutella ja oksentaa huimauksesta. Kun luonne on sellainen että pitää tarkkailla ympäristöään, vauhti on oikeasti aika ratkaiseva tekijä aivojen kanssa.. Ja näkökulma sieltä alhaalta. Ja Kouvolan prismahan oli juuri tällöin pahimmassa remontissa ja mikään ei ollut paikallaan, eikä mikään ollut siellä missä edellisellä viikolla ostoksia tehtäessä.. Joten kiitokset M:lle joka oli yhtä paljon uuden edessä kuin minäkin: selvisimme siitäkin koettelemuksesta.

Tällä hetkellä kuuntelen pöhinäboxin tasaista suhinaa, M:n hengitystä. Ensimmäinen yö viikkoihin, kun olen saanut nukuttua tovin. Olen kovin kiitollinen. Kaikesta tästä. Kipuineenkin.
Tuleva näyttää siltä, että pystyn elämään.
Nykyisyys näyttää siltä että minua rakastetaan. Usealta taholta.




18.1.24

Monisuhde-elämää

 Hämmästelin ja toisaalta ymmärsin tuota sisarvaimot-skandaalia, kun neljästä vaimosta kolme oli päättänyt liiton 2022 aikana.
Ikävää sinäänsä että taas annetaan paskaa kuvaa polyamoriasta, ja tämä äijä ilmoitti palttiarallaa ettei ole rakastanutkaan vaimojaan vaan päättänyt vaan olla heidän kanssaan ja nyt on se yksi ainoa elämänrakkaus löytynyt, joka kylläkin ilmoitti ettei ole varma onko se mies nyt sellainen jonka kanssa yksiavioisesti haluaisi kuitenkaan elää... Artikkelin voit lukea seiskan sivuilta tästä klikkaamalla..

 Mutta niin. Ymmärrän siinä mielessä että vaatiihan se tasapainoilua olla tasapuolinen kaikille, ja ilmeisesti lapsetkin ovat kasvaneet jo tuossa hötäkässä ja mies voi lopettaa "hurmaamisen". On helppo laiminlyödä muita kumppaneitaan ja elää vain sen uusimman hurmassa jos muilla on siinä jaloissa lapsia pyörimässä. Toisaalta, tämä uusi vaimo tuli vissiin yli 10 vuotta muiden jälkeen kuvioihin, joten johan sitä taas mahtui iltatähteä miehen elämäänkin ?

Myös Lola Odusoga kertoo kauneuden ja terveyden artikkelissa miten hän ei kaipaa puolisoa, kumppanuutta ja yhteistä kotia. Syyksi hän kertoo sen että on väsynyt ylläpitämään kulissia, ja että yksin hän voi luoda sennäköisen ja oloisen elämän kun itse haluaa.

Näissä molemmissa lienee syynä nimenomaan se kulissi ja väsyminen.
Mitä jos suoraan lopettaisi suorittamisen, kulissin ylläpitämisen ja normejen mukaan elämisen? Mitä jos ei mieti kaikenkaikaa miltä kaikki näyttää muiden silmissä?
itse kokeilin ja jäi pysyväksi elämäntavaksi. Mä en osaa enää ajatella että mun pitäis estellä itseäni tekemästä asioita jotka tekevät mut onnelliseksi, tyytyväiseksi ja jotka auttavat mua olemaan Just Mä, Just se paras versio itestäni.

Netti ja aikakausilehdet ovat pullollaan neuvoja parisuhde-elämästä. Olen lueskellut niitä pienen ikäni, ja en usko että olen tullut ns. hullua hurskaammaksi. Viimeisimpänä katselin Temppareita ja pohdin että ei se noinkaan ole hyvä, lähdetään saarelle houkutusten äärelle ja ollaan kusipäisiä kaikille ettei vaan tule kukaan houkutelleeksi mihinkään. Eli ulkoistetaan sekin tavallaan muille, ettei tule pettäneeksi.
Mutta polyamoriaan harvoin saa neuvoja tai käsikirjaa. Miten huomioida toista ja kolmatta.. Miten muodostaa arki sellaiseksi että se on kaikkien kannalta tasapuolista? Ja tarvitseeko sen olla? Pitääkö väkipakolla olla tasapuolinen, vai toimiiko se että jokainen saa sen mitä tarvitsee? Siinä määrin mitä tarvitsee? Miten määritellään onnellisuus parisuhteessa? Entä monisuhteessa?
Kuinka paljon pitää viettää aikaa yhdessä? Kuinka paljon porukalla? Milloin ihmisellä itsellään on oikeus päättää, sopiiko tämä suhdemuoto juuri itselleni..? MIten paljon pitää antaa valtaa sille, mitä muut ovat mieltä? Miten paljon pitää antaa muiden säädellä sitä, mitä kotona tapahtuu?

Mutta niin, se oma tapani? Mä olen ihan oikeasti tyytyväinen elämääni. Se, miksi arjessa enemmän näkyy vain toisen kumppanin naamaa, selittyy aika pitkälti menneillä vuosilla. Peikon kanssa on koettu jo monia asioita, ja ne arkisemmat jutut näyttäytyvät sitten omanlaisenaan "taustakohinana" elämässä. Sen sijaan se arki, mitä toisen, M:n kanssa on, on kuitenkin hyvin eroavaa. Ihan koska luonteet, lapsiperhearki, ikä, oma kunto. Kaikki vaikuttaa tietenkin kaikkeen..
Mutta silti se on minun elämäni. Minun tapani. Minun arkeni.
Eikä sen pitäisi vaikuttaa kenenkään perheeni ulkopuolisen elämään. Eihän?

10.11.23

Arkea.


Olen sanonut monesti että mä elän kahden ihmisen kanssa, joilla on add. Todennäköisesti mun lapsellani on adhd. Mulla on itsellä kaikennäköstä, mutta ei juuri keskittymishäiriötä, on vaan paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, impulsiivinen persoonallisuushäiriö sekä pitkäkestoinen vakava masennus. Ihan tarpeeksi kirjoa kaikelle kummalliselle arjessa.
Mutta ehkä ne oman pään ongelmat ja kaikki mennyt on saanut minut kuitenkin turvautumaan kliseisiin ja selfhelp-oppaisiin, joista olen oppinut myötätuntoa itseäni kohtaan ja kärsivällisyyttä muita kohtaan.
Nuorempana samankaltainen suhde kuin mitä minulla nyt on M:n kanssa, ei olisi tullut kuuloonkaan. Ei kertakaikkiaan olisi pää kestänyt juosta perässä ja siivota toisen jälkiä, "aikuinen ihminen.."

Nyt kun tiedän ja tiedostan, ettei se ole valinta, siedän piirteitä aivan eri tavalla. En jaksa niistä vetää raivareita, en jaksa skitsota. Ei ole syytä. Nuorempi minä kyllä otti pulttia ihan kaikesta ja mökötti epävarmuuttaan nurkassa. Mustasukkaisuuttaan jurotti ja kiemurteli.
Mutta sitä on henkinen kasvu. Olen edelleen kyllä sama ihminen, mutta ehkä tuo mennyt 10 vuotta, ehkä jopa 20 vuotta, on pehmentänyt särmää aika reilusti.

Nyt on puhuttu paljon taas siitä somen kiiltokuvapuolesta. Itsekin olen saanut osani siitä että väritän värikynällä kauniimmaksi somekuvaa, annan kuvaa onnellisemmasta parisuhteesta M:n kanssa kuin mitä on mahdollista edes olla, koska "hei, sun kumppanilla on add". Ja sen kuuluu olla todella raskasta ja kamalaa ja sietämätöntä. Kuten lapsen aistiherkän adhd-puolenkin. Kuuluu ruikuttaa siitä miten tarvitaan säälipisteitä ja sympatiaa koska arki on kamalaa ja rasittavaa ja ihan hirveää. Kellä on kirkkain marttyyrikruunu päässä, se on äideistä parhain ja kumppaneista upein.

Mitä se arki sitten oikeasti on? Se on tätä.




Yöpalaa peilin edessä. Vessassa. Koska nälkä voi tulla ja mennä miten sattuu.




Välipalapulla suihkussa. Koska pieni makeanhimo. Hetken aikaa.




Aamukalsarit sängyn vieressä. Niitä ei kerkeä laittamaan pyykkikoriin, jonka etäisyys tästä pisteestä mitattuna on n. 2m.




Kuvauksia äidille että "se tippui lattialle". (5v.) Kuvata täytyi koska se nyt on siinä maton päällä, ja se on mahdoton nostaa itse, eikä sille oikein ole paikkaakaan.


Saisihan siinä aikaan tappelun jos toisenkin. Marmattaisi kukkakaalista, pullasta, kalsareista.. Lapselle leluista ja pukeutumisesta ihan kaiken aikaa.
Tai sitten voi hymähtää ja pohtia että pitääkö se kukkakaali höyrystää suihkussa vai olisiko höyrykattilan oston paikka kotiin.
Huomautanko? Todellakin.
Häiritseekö? Ei. Ahdistaako? Ei.
Se on arkea, ja se on tavallaan vielä todella söpöä arkea.
Se kertoo siitä että syöminenkin oli toissijaista kun jotain tärkeämpää tai kiehtovampaa tuli mieleen juuri sillä hetkellä. Jotain, mikä valtasi aivot enemmän kokonaisvaltaisesti kun tylsä perustarpeen tyydyttäminen. Tai vielä tarkemmin; se perustarpeen osa oli jo tyydytetty, nälkä meni ohi joten oli aikaa suorittaa jotain ihan muuta..
Kukkakaali oli aiempi, sille hymähdin. Mutta pullan kohdalla saatoin hihittää jo ääneen. Sitä ei koskaan tiedä mitä löytää ja mistä, koska.. No. Se nyt lasketaan sillä hetkellä kädestä siihen mihin lasketaan ja jatketaan jos muistetaan.
Ja ne kalsarit? Kyllä ne ajastaan pyykkiin kulkeutuu. Joko herran itsensä toimesta, pikkuneidin toimesta tai sitten nappaan ne ohimennessäni itse. Onko sillä oikeasti väliä kuka ne kerää? Kenen tarkoitusperiä se palvelee että jäkättää kalsareista tai sukista jotka jäävät lattialle? Sen sijaan tiedän hyvin kenen tarkoitusperiä se palvelee että niistä vaatteista voi hankkiutua eroon Just Sillä Hetkellä kun siltä tuntuu. Ihan vaan ajattelematta ja pohtimatta liikoja.



Kukkakimppuja. Joka suuntaan rönsyileviä kuten M:n ajatukset. Ja Peikonkin. Molemmilla on omia hassuja ajatusmaallejaan, omat hassut tapansa. Ja hyvin pitkälti omat omituiset tapansa elää arkea. 




Se on myös hulluja shoppailureissuja ikeaan. Tai Bauhaussiin. Tai paikalliseen rautakauppaan.. M:llä on tuhat ja yksi projektia erilaisissa laatikoissa. Peikon projektit ovat levällään, koska hän vielä uskoo että "jonain päivänä" on lähitulevaisuudessa, kun taas M on vähän raadollisempi ja on jo siirtynyt vaiheeseen "jonain vuonna".
Joten shoppailun jälkeen se toteutusvaihe on oltava hyvin pian, ennenkuin näillä into hyytyy. Eli minä sitten olen se joka sanoo että "NYT". Ja sitten tehdään.
Oma fyysinen kunto kyllä vaatii päivän tai pari väliä ostosten ja toteutuksen kanssa, muutoin ei suju meikäläiseltä osallistuminen...



Näillä luonteilla se on myös jatkuvaa toisen huomioimista. Oman käytöksen pohdiskelua. Anteeksipyyntöjä, anteeksiantoa. Turhiakin morkkiksia omasta toiminnasta ja jatkuvaa kehittymistä. Ylitulkintaa molemmin puolin.



Pieniä arjen luksushetkiä, kun molemmat tiedämme, että nyt on vaan pakko olla varsinaisesti suorittamatta mitään kummallista ja hemmotella toista ja itseä.



Yhteisiä retkiä ja kahvitteluja jossain kivassa paikassa, koska jokainen hetki jonka arjessa saa varastettua kaikesta hektisestä kahdenkeskiseksi, on pienen juhlan arvoinen. Kakkupala, nuotiokahvi, lasillinen viiniä. Tee-hetki kotona sohvannurkassa. Kaikki se pieni millä on merkitystä.



Ja oikeasti eniten merkitystä on kuitenkin omalla asenteella. Avaatko television väsyneenä ja käperryt hiljaa toisen kainaloon.. Vai jätätkö avaamatta. Kysytkö kuitenkin toiselta miten päivä meni? Perehdytkö hetkeksi toisen maailmaan sen sijaan että turrutat itsesi ruudun valossa? Otatko "omaa aikaa" realitytv:n maailmasta vai jaatko oman realistisuutesi kumppanisi kanssa; kysy toiselta mikä oli päivässä parasta? Mikä oli päivän paskin hetki? Mikä oli tunnetila työmatkalla töistä kotiin?

Asenne. Se on oikeasti se mikä määrittelee sen että onko se kukkakaali sööttiä vai rasittavaa. Tai se valokuva muffinivuuasta. Tai ne lelut lattialla; onko se taistelun arvoista kun näkee että neiti 5v on juuri nyt antanut kaikkensa leikeille eikä vaan jaksa siivota. Pitääkö silloin pitää "periaatteesta kiinni" ja määrätä itkun kera lapsi keräämään lelunsa? Vai onko se hetki jolloin omat voimavarat riittävät siihen että lapsi saa mennä nukkumaan ja äiti suukottaa poskelle kertoen "ei haittaa tänään, mä kerään ne huomenna paikalleen. Koita saada unenpäästä kiinni".