3.6.18

Valtapeliä

Ehkä suurin pelkoni elämässä on tavallaan se hylätyksi tulemisen pelko.. Ei siinä määrin että takertuisin, vaan siinä mielessä että tiedän jokaisen minut jättävän, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Niin että minun on joka tapauksessa syytä opetella olemaan yksin..
Silti kaipaan sitä huolenpitäjää. Ihmistä joka saa minut tuntemaan että olen turvassa. Aina.
Ihmistä, jonka kainalossa mikään ei satuta. Ihmistä, joka ei satuta. Ihmistä, joka ei loukkaa.

Pitkään luulinkin että olen löytänyt sellaisen.. Että Peikko on ihminen joka ei halua satuttaa, ei halua loukata. Ei ehkä osaa aina pitää turvassa, mutta ainakaan ei tahallaan loukkaa. Ja antaa minun olla sellainen omituinen kun olen..

Hiljalleen tuo usko on murentunut pois. Suurimmaksi osaksi kai alkoholin avustuksella. Joka kerta kännätessään hän on alkanut laukoa näitä totuuksia ääneen, mitä ajattelee minusta. Ja minun on aika vaikea päästää niitä enää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.. Sanotaanhan kuitenkin että juopon ja lapsen suusta kuulee totuuden.

Tänään hän oli iaänsä syntymäpäiväjuhlilla. Kyselin, että mihinkäs aikaan sitten aikoo tulla, lämmitetäänkö saunaa vai ei. Kaavailtiin että joa seiskan jälkeen aletaan lämmittelemään niin hänet voisi yhdeksän, kymmenen välillä hakea kotiin.
Reilu tunti siinä hakureissussa sitten kesti, matkaa tästä juhlakalun luokse on alle 10 minuuttia suuntaansa. 
Hermostuin. Kyselin tiukkasanaisesti perään ja ilmoitin että saunolisen voi unohtaa. Vastaus oli "kohta kotona". Soitin; karaokea oli laulamassa eikä suinkaan kotimatkalla.

Minun kantani asiaan oli eträ hän olisi voinut rueta tekemään lähtöä aiemmin kun kerran tiesi että oven suussa aina sitä asiaa alkaa löytymään, ilmoittaa minulle että hänet voi hakea myöhemmin, tai alunperin sopia että häntä ei tarvitse odotella saunan kanssa.
Hänen kantansa? Minä olen hysteerinen, alkoholistiperheessä traumatisoitunut draamaqueen joka ei ymmärrä normaalia alkoholinkulutusta, kahden kyrvän kasvattama ihminen joka antaa ymmärtää että on ok lähteä pippaloihin ja sitten heti toisen lähdettyä alkaa keräämään angstia että voi huutaa toiselle jollain tekosyyllä. Sain myös kuulla että hän ei ole isäni kaltainen, veneen alla asuva juoppo. Jos olisin jaksanut, olisin kertonut että ei todellakaan, hän ei ole mitään isääni verrattuna. Isäni on halutessaan aikaansaapa, tekee maailman parasta mustikkapiirasta, maailman parhaita kalapihvejä ja on kasvattanut mimulle järkeä päähäni. Toki hän on alkoholisti, mutta helvetin rehellinen sellainen, joka ei koskaan ole muuta väittänytkään olevansa. Hän ei ole koskaan antanut minun ymmärtää että hän olisi olosuhteiden uhri, vaan kertoo itse poistuneensa yhteiskunnan oravanpyörästä.
Peikko sen sijaan ei koskaan ole valmis katsomaan peiliin, ja jos katsookin, sieltä katsoo takaisin virheetön kuva. Joten ei, en koskaan ole hänen luullutkaan yltävän isäni tasolle.

 Ei sillä, hyvähän se on näiden vuosien jälkeen kuulla näitä rehellisiä ajatuksia...

Olen joutunut pistämään insuliinia. Riskiraskaus, diabetes ja muut terveydelliset ongelmat. Minulla on n.2kk aikaa kunnes tämä pieni ihme on suunniteltu astuvaksi maailmaan..

Piikkikammoisena en ole itse pistänyt, vaan miehet ovat joutuneet pistämään. Peikko ilmoitti kuin salama kirkkaalta taivaalta että voin sitten pistää tästä lähin insuliinini itse.
No, en voi. Nyt ollaan sitten ilman insuliinia ja otetaan terveydenhuollolta huutoja vastaan. Tiedn ennakoivista lastensuojeluilmoituksista ja lääkäri minulle sellaisesta ilmoittikin alkuraskaudesta ellen suostuisi insuliinia pistämään.. Eli nyt on sekin edessä että joudun selittelemään miksi en välitä tulevasta lapsestani tarpeeksi että opettelisin pistämään..

Toissapäivänä tuumailin miehilleni että minua ei ehkä synnyttäessä kannata silitellä, koen sen epämiellyttävänä.. että mielummin ovat vain paikalla, ihan ilman kännykkää kiitos. Varoitin, että jos liikaa lääppii, saatan huitaista. En nimittäin tiedä muuta kuin että synnytys sattuu ja en yleensäkään kipupäivinäni siedä sen paremmin läheisyyttä kuin kosketusta..
Pantteri ilmoitti minulle että tuntuu siltä että voin mennä synnyttämään ihan keskenäni.

Jos minulla ei ole oikeutta tuntea mitä tunnen, ei olla mitä olen.. Miksi minun pitäisi elää näin? Miksi minun pitäisi antaa tulevan lapseni nähdä että minua ei arvosteta ja että parisuhteet / ihmissuhteet ovat valtapeliä? Minusta ne eivät saisi sitä koskaan olla..

Minä en koskaan, en niinä hetkinä kun olen halunnut Peikosta erota, KOSKAAN ole uhannut jättää häntä yksin minkään asian kanssa. Olen aina sanonut että vaikka eroaisimme, tuen kaikessa missä voin ja osaan. Autan järjestämään mitä vain.. Minulle ei olisi koskaan, ikinä, minkään riidan yhteydessä tullut mieleen ilmoittaa mitään noin paskaa kuin että voin jatkossa pistää insuliinini itse. Se on ihan suoraan vallankäyttöä, se on minulle suoraan sitä että minut halutaan alistaa käyttämällä heikkoa kohtaani minua vastaan.  En ymmärrä sellaista.


Enkä ymmärrä hyökkäystä vanhempiani kohtaan.. He ovat tehneet virheitä menneisyydessä.. He ovat silti hyväksyneet valintani elämässä, hyväksyneet kumppanini. Ehdoitta. Avanneet kotiensa ovet, ottaneet vastaan..
Sen sijaan Peikon isä ja hänen puoli suvustaan. Sieltä niitä "kyrpiä" enemmän riittää. He ovat onnistuneet tekemään elämästäni helvettiä kasvattamalla Pörrön sisaresta narsistisimman kusipään johon olen törmännyt. Olen saanut kuulla olevani väkivaltainen psykopaatti ja muuta paskaa. Minua on häädetty Pörrön elämästä isänsä toimesta, ja tämän (jo edesmennyt) vaimo heitteli kaupan kassana työskennellessään vaihtorahani pitkin lattioita jotta sai nöyryyttää kun niitä sieltä keräilin.. Peikon mummo, eli isän äiti, on haukkunut minut huoraksi ja ties miksikä muuksi sekä minulle päin naamaa että muille ihmisille. Koskaanhan en ole sen puolen juhliin ollut tervetullut, ja tämä ihana appeni on tehnyt selväksi että ei aio papaksi rueta jos lapsi onkin biologisesti Pantterin eikä Peikon. Minä en ole vielä tehnyt selväksi että lapsella on sen verran isovanhempia, että vaikka olisi Peikon biologinen, hänen pappauttaan ei tässä perheessä tarvita.

Ja minun vanhempani olivat niitä kyrpiä koska heillä oli vaikeaa kun oli lapsi, ja sortuivat pullosta lohtua etsimään?

Olen jokatapauksessa saanut kuulla tänään näitä totuuksia sen verran että tiedän etten aio alkoholin kanssa olla tekemisissä toviin. Tämän ilmoituksen annettuani sain kuulla sen verran lisää elämäntotuuksia, että tulin siihen tulokseen että minun taitaa olla parempi rueta nyt pohtimaan toden teolla että mistä kaivelen asunnon ja muuttoauton ennen synnytystä. Minä en halua lapselleni ainoatakaan alkoholinhuuruista riitaa hänen elämänsä alkumetreille, ja mielestäni Peikko tänään osoitti käytöksellään ettei kykene hillitsemään itseään ja sanomisiaan alkoholin alaisena, eikä hän kykene näkemään omia virheitään ja näin ollen kehittämään käytöstään..


Ja toki, tunnen  itseni loukatuksi. Silti se ei tule yllätyksenä; minä tiedän sisimmässäni etten koskaan tule yhdellekään ihmiselle olemaan tärkein kaikista. En koskaan se, jota varjeltaisiin kaikelta pahalta. En se, joka pidettäisiin turvassa.

14.5.18

Mitä jos..

Aina sanotaan että pitäisi kulkea toisen saappaissa, jotta voi arvostella toisen tekemiä valintoja. Pitäisi tietää kaikki se, mitä ei tiedä, jotta voisi kyetä ymmärtämään täysin toisen tekemiä valintoja. Pitäisi hahmottaa ajankulu, ajatukset kaikki..

En voi antaa sellaista tietämystä kenellekään. En voi kuvailla tilanteita niin selvästi, että kukaan ymmärtäisi mitä käyn läpi, tai edes miltä minusta tuntuu. Mutta jostain syystä, jota en tiedä itsekään, aion yrittää.

Miltä sinusta tuntuisi aina olla syypää kaikkeen muiden silmissä? Pyyteettä hoidan isoäitiäni, käyn kaupassa, hoidan virastoasioita, setvin laskuja jotka hän heittää roskikseen kertomatta minulle. Selvittelen miksei hän mene pesulle, ja mihin hänen ruokansa ja rahansa häviävät. Kokkaan hänelle tai vien mikroaterioita. Vaihdan lakanat. Siivoan toisinaan.
Hän on muistisairas, mutta hän asuu kotonaan. Yksin.

Vähintään kerran viikkoon saan viestin tai soiton joko isältäni, hänen veljeltään tai yhdeltä siskoltaan jonka sisältö on sama, vaikka sanat vaihtelevat. Olen isoäitiä hyväksikäyttävä huora. Siinä se.
Tämmöisiähän nämä ovat:

"Niinpä niin. Paula-tytteli pumpaa, lypsää ja kusettaa. Mielistellen yli 90v mummuaan, ajeluttelee ja vähän avittelee, järjesti hänelle palvelu / saattohoito"kodin" ym ja kuolaa viimeisiä ropoja maallisista jäännöksistä odottaessaan että mummosta aika jättää. Ja mummeli makselee ja kustantaa kuvitellen että hänestä jää kauniit muistot - raadollisen kuvottavaa touhua".

Niin.. Paitsi ettei isoäitini ole kyennyt hoitamaan mitään rahallisia asioita aikoihin, ja hänen sairaalalaskunsa ovat isompia kuin tulot, jonka takia haen kuukausittain kelalta toimeentulotuen hänelle ihan paikan päälle mennen, koska hänellä ei ole verkkopankkitunnuksia, ja jos olisikin, minä en voisi niitä käyttää. Mummeli ei maksee mitään muuta kuin omat ostoksensa, jotka minä hänelle vien, koska hän ei jaksa enää itse liikkua juurikaan. Käyn hänen luonaan lähes päivittäin, kotihoito käy 3 kertaa päivässä. Muut sukulaiset kerran vuodessa jos edes sitä. Ja minä olen se joka vähän ajeluttaa ja kuppaa...

Isoäitini ollessa sairaalassa tätini ilmoitti minun olevan sairas huora ja että hän on tyytyväinen kun sain keskenmenon vuosia sitten. Ilmoitti ettei halua minua enää koskaan nähdä. Näitä viestejä kännissä laittelee harva se viikko.Vuosi sitten pyysi äitinsä kylään ja minä vein, 92-vuotiaan vanhuksen. Ei sitten avannut ovea, ja jouduimme setvimään mistä on kyse. Vein isoäidin takaisin kotiin (ajomatka suuntaansa 3 tuntia) ja poliisit asunnolle; tätini oli yrittänyt itsemurhaa pillereillä ja makasi siellä ulosteissaan. Sairaalareissu.Ja minähän se sairas olenkin..

Mutta se siitä. Sitten voidaan mennä "ystäviini". Muutamat ovat juoruilleet siitä että koska olen puhunut että luovutan tuon meidän Laurelin, tanskandogin suhteen, että minulla ei ole osaamista, eikä aikaa, eikä rahaa tuon koiran kasvattamiseen. Viimeisimpänä huhuina sellaiset, että piiskasin sen siihen kuntoon että jouduin käyttämään eläinlääkärillä ja siksi en sitä nyt vie ulos puistoilemaan enkä halua kenenkään näkevän koko koiraa. Muutoinkaan en välitä koiristani yhtään, koska en ole valmis niiden kanssa mitään tekemään.
Niinhän se tietty on.

Tai sitten ei. Tai sitten Laurel sai stafylokokkitulehduksen tassuunsa, laitoimme siihen rahaa tässä kuussa lähes nelisen sataa euroa, kuukauden antibiootit, 2x päivässä haavanhoito ja sitomiset, antibioottisin voitein ja pesuin ja Laurel ei ole voinut kävellä sillä tassulla. Omasta mielestäni ymmärrettävistä syistä on käynyt vain hihnalenkillä ja vapaana viimeisen viikon aikana ainoastaan omassa pihassa, nurmikolla. Kyllä, meille väsättiin aita, jolloin kivetys on eristetty että tosiaan juoksee NURMIKOLLA. Mutta senhän minä meille teetin ihan huvikseni, omaksi ilokseni, koska en välitä niistä koirista, halusin vain aidata pihan kahtia kun näyttää niin vitun kivalta ja sopii talon väreihin. Ja feng-vitun-suihin.

Eräs "tuttavapariskunta" on arvostellut pitkään tekemisiäni. Olisin kovasti tämän naisen kanssa tässä parin viikon aikana yrittänyt päästä juttelemaan ja kyselemään asioista kasvotusten mutta ei ole onnistunut koska "mies on töissä" ja "mies on treenaamassa" ja milloin mitäkin. Kuuntelen hänen huoliaan siitä että lapsella on viivästystä puheen kehityksessä yms. Kuuntelen itkua miten mies juo liikaa, eikä ole kotona kun ramppaa "entisten naapureiden luona" ja paljon muutakin.
Olen nyt kuunnellut arvostelua kautta rantain siitä että olen raskaana, siitä että päädyin polyamoriseen suhteeseen ja paljosta muusta. Jokainen tekemäni asia, ihan kauppakäyntejä myöten on analysoitu. Tämmöisessä talossa ei voisi lasta kasvattaa, eikä varsinkaan näiden ihmisten kanssa, minusta itsestäni puhumattakaan. Eikä tällä eläinlaumalla.
Näin minusta puhuu pariskunta, jonka luona kävimme siivomassa yhteensä 27 tuntia koska eivät olleet jaksaneet aikoihin viedä roskia, siivota mm. keittiön kaappeja tai laittaa mitään tavaroita paikoilleen. Kissojen vessaa en ollut nähnyt siinä kunnossa sitten pahimpien juoppokämppien siivouksen. HE arvostelevat sitä, voinko minä kasvattaa lapseni talossa, jossa ei ole sisäsuihkua.
Ihmiset, joiden koirat kuulema eläinsuojeluvalvonta oli suositellut lopetettavaksi, arvostelevat minun tapaani pitää omaa laumaani.
Ja tosiaan; jos ei mies viihdy kotona töiden ulkopuolella edes jouluna, saati muina juhlapyhinä, koska suhde on niin perseellään, miten he voivat arvostella minun suhdettani, kun kuitenkin kaikki me kolme olemme yhtä perhettä, eikä meistä kellään käsittääkseni ole tarvetta vetää viinaa päätä täyteen tai yrittää löytää pakopaikkaa kodin ulkopuolelta jokaiselle vapaahetkelle?

Ja toinen on eksäni. Eksäni ja ystävättäreni.
Molempia olen tukenut kuuntelemalla lukemattomat itkut ja ahdistukset. Kummallekin yrittänyt olla tukena ja rauhoittavana seurana aina kun olen voinut. Kummaltakin olen saanut sangoittain paskaa niskaan  vuosien varrella niin uskomattoman monta kertaa etten enää jaksa pysyä laskuissa. Toki saan sen anteeksipyynnön aina ajoittain, ja taas kelpaan kuuntelevaksi korvaksi.
Siellä istutaan sitten yhdessä terassilla kehumassa omaa erinomaisuuttaan ja naureskelemassa miten meillä ei mitään tapahdu ja he sentään tekevät kaikenlaista puuhastelua.  He siirtävät koira-aitauksia ja tekevät puuhommia (meiltä lainatulla moottorisahalla jonka haukkuvat totaalisen paskaksi.) He naureskelevat sille että Pantteri on laittanut kuvaa istuttamastaan kukasta, miten helvetin vähäinen saavutus viikonlopulle. Tai että miten Peikko ei ole varmasti tehnyt sitä eikä tätä.
Tietääkö jompikumpi heistä mitään täällä tapahtuvista asioista? Tiesivätkö että toisen isä oli sairaalassa yötä? Tietääkö kukaan ystävistäni miten minun raskauteni menee? Tietääkö joku mitä komplikaatioita sain insuliinin aloituksesta viime viikolla? Kysyikö teistä kukaan? Ja toki, jos oma kumppaninne ei ole koskaan stressannut teidän voinnistanne, voitte kysellä itseltänne miksei, tai voitte vaan uskoa että on helvetin hyvä että saadaan kuitenkin asioita aikaiseksi.
Minä ymmärrän kyllä omia kumppaneitani; Peikolla on lomautuslappu kädessä ja aika helvetisti tekemistä että saa työnantajalta tarvittavat liitteet. Pantterilla on omat ongelmansa. Ja ei ole minun tehtäväni edes avata niitä julkisesti. Kuitenkaan; te ette tiedä ja arvostelette silti.

Miltä se tuntuu kun tietää "ystäviensä" arvostelevan jokaisen teon, tekemättä jättämisen ja ties minkä? Miltä se tuntuu, kun jokainen ystävä arvostelee kumppaniasi joka helvetin kaarteessa? Arvostelee ulkopuolelle kaiken sinun käyttäytymisesi ja tekemisesi ja perhe-elämäsi, mutta sinulle itsellesi kumppanisi käytöstä joka hetki?

Tänään on ollut aika paska päivä. Olen saanut eräältä ystävältäni koko päivän kuulla miten kaikki, mikä tässä talossa tapahtuu, on väärin hoidettu. Aloitin kuuntelemisen tästä saarnasta siinä puoli yhden aikaan. Kuuntelin siihen kuuteen asti, kunnes hän sai isoäitini, joka kotiutettiin sairaalasta, seurakseen tuohon pihalle motkottamaan kun en ole vielä pihaa saanut kesäkuntoon. Tätä kestin puoli kahdeksaan, kunnes omat mieheni tulivat kotiin ja isoäidin tuli kotisairaanhoito vastaanottamaan.
Koko päivän kuuneltuani miten miehet eivät saa mitään aikaan (puolustelin osaa hommista, mm. äitienpäivänä ei oikein muuta kerennyt kun äitienpäivävierailut neljään paikkaan ja lisäksi yhden hiivatin ison juuriston omaavan angervon siirron, ja osan hommista myönsin että vituiksi menee, mutta selittäen että minä en vain jaksa koko ajan organisoida kaikkea.)
Ystäväni tiesi että päivän aikana olen stressannut kotiasioista, isoäitini sairaalaan joutumisesta sekä diabetes-hoitajan soitosta ja mm. lääkkeen soveltuvuudesta itselleni. Hän tiesi, että miehet lähtivät kaatamaan omenapuuta. Hän tiesi, että minä en täältä kotoa käsin voi vaikuttaa asiaan..
Silti. Hänen piti saada minulle paska mieli valittamalla lähtiessä ettei koskaan enää tule lainaamaan autoaan yhtään mihinkään. Hän valitti että voimme palauttaa peräkärryn vaikka työntämällä, hän lähtee vetämään kun saa autonsa takaisin. Ja sitä rataa. Minuun piti päästä purkamaan kaikki helvetin turhaumat ilman, että minä saatoin tilanteelle Yhtään Mitään. Puhumattakaan miten hän hoki että olisi pitänyt jäädä sinne ystävättäreni luokse koska täällä kaikki on paskaa. Eli kun tämä ystäväni sattuu olemaan se eksäni, joka on ystävättäreni kanssa kilpaa haukkunut elämääni viikonlopun ajan, niin miten minun pitäisi suhtautua?

Mitäpä tässä. Nielen kaiken, otan vastaan vähän lisää paskaa ja kun hän tarvitsee kuuntelijaa ja auttajaa jollekin virasto/lääkäri/mille tahansa asialleen, minä kuuntelen. Joskin kiusaus sanoa siinä kohtaa että meneppä puhumaan sille ystävättärelleni, kun tuntuu seura paremmin kelpaavan ja kiukuttelematta...

Mutta sinä joka luet tätä; kun seuraavan kerran näemme, voisitko olla arvostelematta minulle kumpaakaan miehistäni? He eivät ole maailman täydellisimpiä ihmisiä. He eivät ole niitä ahkerimpia. He eivät ole mallikelpoisimpia, eivätkä he näytä taivaallisen jumalaisilta adoniksilta (sinun silmissäsi). Voisitko muistaa kuitenkin että minulle he ovat kaikki kaikessa? Voisitko muistaa että he näyttävät minun silmissäni maailman ihanimmilta kun he hymyilevät minulle? Voisitko muistaa että puhut rakkaistani? Voisitko siis kunnioittaa minua sen verran, että jättäisit heidät keskustelujen ja arvostelusi ulkopuolelle? Minä tappelen kotona sitten niistä asioista mitkä ovat tekemättä, mutta minä en tarvitse SINUA kertomaan miten he voisivat käyttäytyä toisin, miten he voisivat tehdä asioita tms. Minä rakastan heitä, tuollaisenaan. Nyt ja tässä hetkessä.

Jos et halua luoda itsestäsi idiootin kuvaa silmissäni tulevaisuudessa, älä enää juorua minusta kylillä asioita, joista et tiedä. Älä soita ystävällesi että "arvaa mitä? Nyt ne sen Paulan miehet ovat tässä kaupalla kaljahyllyllä, missähän se Paula on?". Älä ilmoita ystävällesi että "hei, mä näin Paulan tänään keskustassa, ei se raskaana ole, se on vaan tavallinen läski". Älä levitä perättömiä juoruja koiristani tai kissoistani, jatka samalla linjalla kuin muutkin ja soita se eläinsuojelu paikalle. He ovat jo viralliset raporttinsa tehneet, ja toistaiseksi olen selvinnyt ihan mallikkaasti, on katsottu koirien kunto, on katsottu että on vettä ja ruokaa ja ulkoilevat. On tehty ennakoivia lasuja ja on tsekattu kotini soveltuvuus lapsille. Jos olet huolissasi oikeasti, ota yhteyttä viranomaisiin. Älä juorua kylillä.
Muutoin se on vaan ihan puhtaasti paskanjauhantaa, ja sinä et ole muuta kuin paskanjauhaja.


29.1.18

Pettymys

Pitkän aikaa eräs ihminen oli iso osa elämääni, sähikäiseksi häntä kuvailin. Hän oli ihminen, jolle kerroin ajatuksistani, fiiliksistäni, ja jonka kanssa oli helppo olla. Puhuimme kaikesta, kummankin parisuhteesta juu, mutta paljon myös niitä näitä, oli asia sitten lapset, nuoret, politiikka, kahvilaatu tai mitä vain. Laskin hänet todellakin ystäväkseni, ja hän tiesi sen.

Kerroin X:stä, kerroin ihmisistä jotka elämästäni ovat valinneet poistua. Kerroin pelkääväni että joka tapauksessa menetän hänet.. En vain tiennyt miten. Isoja tunteita, kyllä, mutta luotin häneen. Monella tavalla. Luotin häneen niissä asioissa mitä kerroin, luotin hänen apuunsa ja yritin itse olla hänen tukenaan erinäisissä tilanteissa.
Milloin ikinä hän kertoi ongelmansa, yritin auttaa ratkaisemaan sen, oli se sitten parisuhdeliitännäinen tai ihan mitä tahansa muuta. Kun hän kertoi ettei hänen vaimonsa jaksanut huolehtia itsestään tarpeeksi pienten lasten kanssa, annoin konkreettisia vinkkejä; vie hänet shoppailemaan. Hän veikin, ja tilanne parani. Kun hän valitti ettei viihdy kotona sotkun takia, kävimme siivoamassa. Ja sitä rataa.

 Tiedän, että loppuvuotta kohden häntä ahdisti päivä päivältä enemmän, mutta hän päätti vetäytyä. Hän pyysi kerran minut kahville, ja selkeästi minun olisi pitänyt kysyä oikeat kysymykset (siitä puhuimme joskus aiemmin, ja hän sanoi että saan kyllä kiskotuksi mitä tahansa hänestä irti kun esitän oikeat kysymykset..) mutta siihen kohtaan en niitä löytänyt. Ehkä olin liikaa keskittynyt stressiin kaiken sen kohdalla mitä tapahtui vuoden mittaan, eritoten vuoden lopulla.

 Mutta joka tapauksessa, useamman vuoden viinasta erossa pysynyt ihminen jolla on alkoholista lievästi sanottuna epämukavia kokemuksia, alkoi juoda. Viikonloppuisin, vapaapäivinä... Lopulta mm. joulupäivänä. Ripitin häntä että ei ole ok jättää vanhempiensa luokse vaimoaan ja lapsiaan ja lähteä itse kavereiden kanssa ryyppäämään. Hän oli ilmeisesti siinä kohtaa jotain saanut irti minun tai jonkun muun ripityksestä, sillä hän oli sanonut korvaavansa perheelleen tilanteen, ja olevansa uuden vuoden aaton selvänä ja kotona perheensä kanssa. Erehdyin soittamaan ja tiedustelemaan että lähtevätkö he Haminaan katsomaan uuden vuoden ilotulitusta, sitä mitä mainittiin massiivisimpana tähän asti järjestetyistä jne. Oli muuten oikeasti upea, kannatti ajaa sinne asti ja olla jumissa parkkipaikalla suhteellisen pitkään tapahtuman jälkeen.

 Kuultuani että hän on ryyppäämässä taasen, ilmoitin aika ykskantaan mitä mieltä asiasta olen. Kuka "hyvä isä" jättää juhlapyhinä lapset ja vaimonsa kotiin jotta itse pääsee ryyppäämään? Kerroin menettäneeni jo liian paljon alkoholille, osan lapsuuttani, monta ihmistä jne, että on helvetin ikävää menettää hänetkin.

 Ajattelin kuitenkin viime viikkoon asti että ehkä hän jossain kohtaa ´haluaa keskustella asiasta. Että ehkä jossain vaiheessa voimme jutella. Tiedän nyt, että emme voi.

Todellisuudessa olen edelleen katkera, alkoholista toki, ja tämäkin tapaus työntää minua edelleen kauemmaksi edes kohtuukäytöstä. Olen vältellyt ABC:llä yksin käymistä, sillä tiedän kaipaavani häntä niin helvetisti että purskahdan itkuun. Tiedän, että hän oli niitä harvoja, joiden seurassa oikeasti tulin paremmalle tuulelle, viis siitä mikä oli vialla elämässäni. Heitän on ollut muutamia elämässäni eri ajanjaksoina, kaksi on kuollut. Toinen oman käden kautta, toinen syöpään. Joku valitsi itse poistua..

 Itsekkäästi siis kaipaan sitä positiivisuutta minkä hänen tapaamisensa jätti joka kerta jälkeensä. Kysyin häneltä alkukuun aikoihin että haluaako hän tavata ja kertoa että mikä helvetti hänet saa juomaan, mikä voi ihmisen ahdistaa tilanteeseen jossa pitää laittaa alttiiksi ihmissuhteet, perhesuhteet ja kaikki? Mikä on se asia, mitä pitää paeta alkoholin maailmaan eikä sitä voi jutella auki? Ei vastausta. Ilmoitin muutaman päivän päästä että ilmeisesti meikäläisen on sitten parasta jättää hänet rauhaan kun ei kerran sovi keskustella. Vaan olisin jättänyt senkin roikkumiseni roikkumatta, jos olisin tiennyt että hänelle kertomani asiat saan kuulla nyt ympäri kyliä. Jos olisin tiennyt että hän on katkeroitunut minulle niin pahasti, että asiat, joita hänelle luottamuksella kerroin, vannotin että ne jäävät meidän välille (eikä hän ilmeisesti edes kaikkea kertonut vaimolleen..) tulevat minua vastaan muutaman mutkan kautta. Se jos mikä on oikeasti petos.
 Ei väliä kuinka katkera olen ollut, kenelle tahansa, en ole koskaan kertonut eteenpäin minulle luotettuja asioita. Ei väliä onko minua potkittu, hakattu tai vaikka se narsisti-suhteeni toinen osapuoli alisti ja lytisti kuinka.. Siitä huolimatta en koskaan, milloinkaan, ole heidän asioistaan kertonut eteenpäin niitä asioita, jotka tuhoavat. En koskaan ole kertonut niitä asioita mistä he ovat sanoneet tai millään tavalla antaneet ymmärtää että on kerrottu minulle itselleni, eikä pitkin kyliä leviteltäväksi.

 Yritin soittaa hänelle perjantai-lauantai-välisenä yönä kun tiesin hänen pääsevän töistä. Olisin halunnut kysyä että miksi? Olisin kysynyt että mitä niin pahaa minä tein, että minusta tarvitsee tehdä juoruilun aihetta lisää? Eikö millään, mitä tein, oikeasti ollut merkitystä? Kuvittelinko minä ystävyydeksi jotain mikä ei ollut mitään sinnepäinkään, vai onko minulla taas vaan niin vanhakantainen käsitys ystävyydestä, että se ei sovi nykymaailmaan ja nuorempien näkemykseen?

Oli miten oli, enhän minä voi muuta kuin nielä pettymykseni, en varmasti koskaan tule selitystä saamaan. En ole saanut niiltä muiltakaan.. En K:lta, että miksi minulle piti valehdella vielä siinä kohtaa kun asioista suoraan kysyin.. En X:ltä, että miksi minulle piti kääntää lopullisesti selkänstä, vaikka minä olisin vain halunnut selvittää asian niin, että olisimme edes olleet moikkausväleissä. Ehkä minun kohtaloni on menettää jokainen tärkeä ihminen. Tokikin tässä kohtaa päätin, että ei koskaan enää. Niin monta kyyneltä olen vierittänyt yksin öisin valvoessani teekupin vierellä, että ei vaan oikeasti enää. Jokainen "ystävä" pysyköön tosiaan käsivarren mitan päässä.

 "Etkö sä tosiaan kaipaa ihmistä jolle voisit kertoa ihan kaiken?" En tiennyt silloin kaipaavani. Nyt tiedän, että en kaipaa enää. Voin kuiskutella metsän puille, voin kertoa tähtitaivaalle. Voin jutella ajatuksissani ihmiselle jota ei ole olemassa. Mutta kaipaanko enää sitä riskiä että kuulen asioistani muualta? En. En kaipaa.
 No, onhan minulla kumppanini. Heidänkin kohdallaan minä päätin, että tämä on se, mitä elämässäni tarvitsee olla. Jos he päättävät lähteä, minä olen miessekoiluni sekoillut. Ei tarvitse enää tulla heidän jälkeensä ketään, mikäli he minut jättävät. Näin siitä viime yönä untakin, vaeltelin kodittomana ja anelin eksältäni että "pelasta minut vielä kerran".. Hän ei pelastanut. Käänsi selkänsä. Ja tiedän, että jos nämä 2 minut jättävät, minulla ei ole enää mitään. Enkä minä sen jälkeen enää tarvitse ketään.

Lopulta, kuinka paljon minä voin tehdä heidätkään pitääkseni? En kovinkaan paljoa. Olla vain tässä, olla oma itseni. Ei se tosin ole tähänkään mennessä kenellekään riittänyt, miksi se heillekään riittäisi.. Mutta jos elämässäni ihmeitä tapahtuu ja riitänkin, tämän yhden kerran...?


Cranberries - No need to argue

There's no need to argue anymore.
I gave all I could, but it left me so sore.
And the thing that makes me mad,
Is the one thing that I had,

I knew, I knew,
I'd lose you.
You'll always be special to me,
Special to me, to me.

And I remember all the things we once shared,
Watching T.V. movies on the living room armchair.
But they say it will work out fine.
Was it all a waste of time.

'Cause I knew, I knew,
I'd lose you.
You'll always be special to me,
Special to me, to me.

Will I forget in time, ah,
You said I was on your mind?
There's no need to argue,
No need to argue anymore.
There's no need to argue anymore.

31.12.17

Lukuhaaste 2017

Muitakin kirjoja toki tuli luettua vuoden aikana, mutta ajattelin tähän listata nyt vain lukuhaasteeseen lukemani. Jos joku haluaa tietää, mitkä kohdat olivat milläkin numerolla, niin google kertoo kun etsii hakusanoilla "Helmet lukuhaaste 2017". Tai sitten ampaisee kuikuilemaan Helmetin sivuilta.

1. Patricia Cornwell - Tomuksi ja tuhkaksi
2. Catrine Tollström - Kokeilu
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Markus Torgeby - Juoksijan sydän
5. Inkeri Markkula - Kaksi ihmistä minuutissa
6. A.S Byatt - Pieni musta kirja
7. J.M Ilves - Sorjonen, nukkekoti
8. Heleena Lönnroth - Ne tapetaan jostei tykätä
9. Juri Nummelin - Kirotun kirjan vartija
10. Denise Rudberg - Toinen toista pahempi
11. Gillian Anderson & Jeff Rovin - Jään salaisuudet
12. Lars Kepler - Kaniininmetsästäjä
13. Antti Aro - On niin kiire, ettei ehdi tehdä mitään
14. Gillian Flynn - Teräviä esineitä
15. Tommi Liimatta - Jeppis 2
16. Karin Slaughter - Yli rajan
17. Wylie Overstreet - Maailmanhistoria päivitettynä facebookkiin
18. James Hadley Chase - Ei kukkia neiti Blandishille
19. Liza Marklund - Halkovaras
20. Patricia Cornwell - Riistetty
21. Han Kang - Vegetaristi
22. Ossi Hiekkala - Nimettömien hautojen maa
23. Harlan Coben - Petät vain kerran
24. Patricia Cornwell - Samaa verta
25. Geir Gulliksen - Kertomus eräästä avioliitosta
26. Anitta Kaitajärvi - Hillankukkanyrkki
27. Minun kuusankoskeni / my kuusankoski
28. John Verdon - Murhakierre
29. JP Ahonen / KP Alare - Perkeros
30. Rodrigo Hasbun - Kiintymyksiä
31. Virve Sammalkorpi : Paflagonian perilliset
32. Tommy Tabermann - Aistien alamainen
33. T.N. Murari - Taj Mahal
34. Aapeli - Pikku Pietarin piha
35. Robert Verkaik  - Jihadi John
36. Anna-lena joners Larsson - Vihan morsian
37. Karin Slaughter - Pettävä hiljaisuus
38. Lauri Törhönen - Elämäni banaaninkuorena
39. Kim van Alkemade - Lapsi nro 8
40. Harri v. Hietikko - Insomnian ensioireet
41. David Duchovny - Pyhä lehmä
42. Heidi Mäkinen - Ei saa mennä ulos saunaiholla
43. Harlan Coben - Ruma totuus
44. Daniel Cole - Räsynukke
45. Mia Vänskä - Valkoinen
46. Liane Moriarty - Tavalliset pikku pihajuhlat
47. Marko Hautala - Kuokkamummo
48. Holly Smale - Matalalentoa mallitaivaalla
49. Marko Annala - Värityskirja
50. Sami Lopakka - Marras


Toki osallistun myös tänä vuonna. Tämän vuoden haastekohdat ovat... no. Haastavia itselleni.

1. Kirjassa muutetaan
2. Kotimainen runokirja
3. Kirja aloittaa sarjan
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja 
9. Kirjan kansi on yksivärinen
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
11. Kirjassa käy hyvin 
12. Sarjakuvaromaani
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
20. Taiteilijaelämäkerta
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
23. Kirjassa on mukana meri
24. Surullinen kirja
25. Novellikokoelma
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
29. Kirjassa on lohikäärme
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
33. Selviytymistarina
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama
40. Kirjassa on lemmikkieläin
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti 
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
44. Kirja liittyy johonkin peliin
45. Palkittu tietokirja
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

20.12.17

Poika

Pari kirjoitusta taaksepäin päätin, etten tilannetta sen kummemmin avaa julkisesti, vaan jokainen jonka tarvitsee tilanteesta jotain tietää, voi tulla ihan itse kysymään.
Nyt siskoni toimien takia päädyin kuitenkin toisenlaiseen ratkaisuun; Poika on muuttanut pois ja siskoni päätti poistaa meidän koko poppoon facebookista. Tilanne ehkä vaatii kuitenkin siis avaamista, ne huhut siipien katkaisemista ennenkuin lähtevät laukalle..

Poika päätti silloin taannoin karata meiltä, ja valitti sitten koti-ikäväänsä. Hain karkaamisen jälkeen Pojan kriisipäivystyksestä kotiin. Oma suunnitelmani oli, minkä hänellekin kerroin, että jatketaan sitä tietä mitä ollaan kuljettu, kevääseen asti ja katsotaan sitten siinä kohtaa että mikä on tilanne. Käydään terapiassa. Että pidennetään kotonakäyntejä yövierailuiksi ja katsotaan että ne lähtevät menemään hyvin, mutta että koulu täytyy sujua. Jos sitten kesällä vaikka kesälomaa siellä vanhempien luona.
Meille kuitenkin annettiin ohjeeksi että Poikaa ei saa pakottaa kouluun, koska siellä saattaa olla kiusaamista meneillään. Opettaja ja oppilaat vakuuttelivat että ei ole, Poikakin sanoi aluksi että ei ole, mutta muutti kertomustaan sitten huomatessaan että siitä oli se hyöty, ettei häntä kouluun pakoteta.

Hän oli koulusta pois 2 viikkoa ja tiukassa valvonnassa, 24/7, kohonneen itsemurhariskin vuoksi. Vahdimme siis aikuisten voimin poikaa, mutta kielsin mm. pleikkarin pelaamisen ja kännykkäpelaamisen koska hän kieltäytyi tekemästä läksyjä joita opettaja antoi. Lukeminen ja omat lelut saivat riittää virikkeeksi, mikä hänen mielestään tietysti oli tylsää. Puhelinta sai käyttää muuhun paitsi pelaamiseen ja pornon katseluun.

Sitten Poika pääsi osastojaksolle, omasta tahdostaan. Ja kotilomalle viikonloppuna, jolloin osasto käski hänet pakottaa kouluun perjantaina. Veimme, ja kyyti oli valmiina päivän päätyttyä poiskin, mutta hän oli karannut ilman päällysvaatteita pikkupakkaseen ja ilmoittanut opettajalle lähtevänsä käymään vessassa eikä enää palannut koululle vaan lähti menemään.
Taas rattaat pyörimään, poika löytyi tuntikausien päästä tien laidasta kylmissään apua huutelemassa. Menin kriisipäivystykseen ja hain pojan meille, omasta tahdostaan. Lähdin käymään kaupassa, koska poika pyysi omenamehua ja viinirypäleitä. Sillä aikaa tilanne oli kärjistynyt, hän uhkaili sitten miehiä että vetää heitä turpaan, lyö, hakkaa ja vahingoittaa muillakin tavoilla.
Sanoin että en pysty jäämään tänne pojan kanssa Peikon lähtiessä töihin, vaan soitin sähikäisen paikalle ja kävimme viemässä pojan osastolle viikonlopun viettoon.
Sen jälkeen poika ei halunnut minua enää nähdä, enkä siis ole useisiin viikkoihin häntä nähnyt.

Hän ilmoitti osastolla että tappaa itsensä jos joutuu kanssani juttelemaan. Hän ilmoitti että hänelle on juotettu meillä viinaa. (On saanut alkoholitonta olutta, inkivääriolutta, alkoholitonta viiniä ja alkoholitonta kuoharia kyllä maistaa.) Kertoi että hänellä on meillä piilopullo viiniä mistä hän naukkailee vessassa käydessään. Ja että meillä harrastetaan seksiä joka yö niin kovaan ääneen ettei hän saa nukuttua. (Oma unirytminihän oli että nukkumaan klo 21, herätys 04. Kipuni, edelleen, estävät kovin virkeän seksielämän.) Lisäksi hän pelkää jatkuvasti että toinen miehistä kilahtaa päästään ja ampuu meidät. (Miehet eivät koskaan riitele, minä olen se joka täällä riitelee jos joku.) Ja että hänen mielestään olemme pettäneet Peikon ottamalla tähän toisenkin miehen.

Muitakin valheita ilmeisesti on tullut. Hän ei kuitenkaan kokenut meillä olevansa enää turvassa. Myönsi osan valheista kuitenkin äidilleen valheiksi. Kieltäytyi sosiaalitoimelle, osastohenkilökunnalle, vanhemmilleen ja lääkäreille kertomasta että miksi ei halua puhua kanssamme.

Koska 12-vuotiasta kuunnellaan, (ei jää kuunteluksi vaan tosiaan 12-vuotias saa nykyään ihan itse päättää tapaako huoltajaansa ja missä asuu.. meneekö kouluun yms.) niin tosiaan pojan siirtoa muualle alettiin miettiä. Suosittelin massiivisten psyykkisten ongelmien sekä sisarusten turvaamisen, sekä biologisen äitinsä jaksamisen turvaamisen vuoksi sijoitusta lastensuojelulaitokseen josta sitten kävisi niillä kotilomilla hallitusti, enkä katsonut että siirto samantien paikkaan jossa on vuosia sitten jo ongelmia ilmennyt ja uudet ongelmat päälle... Kouvolassa asuessaan poika sai dissosiatiivisen persoonallisuushäiriön diagnoosin, joka hänen äitinsä mielestä oli väärä. Äitinsä ilmoitti että pakko olla asperger, sillä sitä on epäilty jo vuosia ja vahvisteltu jollain fyysisillä testeillä, ja että hoitohenkilökunta on väärässä, dissosiatiiviseen persoonallisuushäiriöön ei ole viitteitä. Lääkäri selitti sitten minun kuulteni Pojan äidille että aspergeria ei voi olla, koska blaablaa. Joten käsittääkseni dissosiatiivinen häiriö on se, mikä hoidettavaksi nyt sitten jää.

Poika muutti takaisin biologisille vanhemmilleen eilen. Keskustelimme sisareni kanssa tilanteesta, ja sanoin mitä olen sanonut aiemminkin: Poika valehtelee, ja olisi tärkeintä saada hänelle ymmärrys että näin vakavista asioista ei voi valehdella. Että valehtelu on oikeasti väärin, viis motiiveista. Ja että syy-seuraus-suhde olisi tärkeää saada ymmärretyksi.
Mutta hänet nyt palkittiin valehtelusta, sillä hän pääsi kotiin, meitä ei tarvinnut enää kohdata ja setviä niitä valheita joiden seurauksia me sitten kannamme niskoissamme. Puhelimet ja pleikkarit on näppien ulottivilla täysin vapaasti ja yhtään ainoaa seuraamusta ei negatiivisessa mielessä asiasta seurannut, jos ei lasketa sitä että poika ei meille enää ole tervetullut. Minä suojelen nyt omaa perhettäni, tänne ei lisää valheita tarvitse tulla keksimään lastensuojelulle kerrottavaksi.
Poikahan päätti tosiaan että me emme voi mennä jouluna, kuten oli suunniteltu, heille käymään. Hänhän tappaa itsensä jos joutuu minun kanssani tekemisiin. Eli minusta kun siinä asiassa ei pitäisi lapselta kysyä, vaan lapsen olisi asiat aina kohdattava, selvitettävä..
Äitinsä kuitenkin ilmeisesti uskoo jossain määrin pojan puheita, koska ei ole antanut enää näiden episodien aikana muiden pojan sisarusten käydä meillä kylässä. Vanhin sai tulla kun oli Mummonsa seurana. Muutoin on kieltänyt vierailut. Kun kysyin miksi, hän vastasi että "en muista".
Kerroin että se antaa meille kuvan että kun poika selvisi seuraamuksetta, sisarukset eivät saa tulla käymään, niin kertoohan se meille mitä siellä perheessä todellisuudessa sitten ajatellaan.

Hän sitten kirjoitti fb-päivityksen että poika on kotona ja saa nyt viimein apua jota tarvitsee. Päivitys loukkasi minua, ja se loukkasi Peikkoa. Se loukkasi myös Pörröä; täällä on tehty Pojan eteen melko uskomattomia järjestelyjä.. Jotta häntä on saatu kuskattua arviointijaksolla useita kuukausia viikottain, on mm. työvuoroja muutettu, asiakkaiden siivousaikoja siirrelty ja omia menoja uudelleenjärjestelty viime keväästä tähän syksyyn. Jokainen on tehnyt kaikkensa, että saimme sen dissosiatiivisen persoonallisuushäiriön diagnoosin, pääsimme jonoon terapiaan yms. Ja tuo sisareni päivitys vesitti kaiken, että täällä ei ole mitään apua annettu.
Kommentoin päivitykseen että ihan niin ei mielestäni asia ole, ja Peikko ja Pörrökin kertoivat omaa kantaansa asiaan. Siskoni väitti minun kommentoineen vittumaisesti ja että hän ei jaksa asiasta jauhaa. Ilmoitin että olkoon tilanne näin, peikkokin ilmoitti että olkoon näin.
Pari tuntia myöhemmin siskoltani tuli viesti että hän on poistanut meidän porukan facebookista koska ei jaksa asiaa setviä siellä.

No mutta. Kun siskollani tai hänen lapsillaan on ollut leikkauksia, terveydellisiä ongelmia jne, olen aina saanut niistä tiedon facebookin kautta. Pörrön kummipoika, siskoni nuorin poika, on sellainen jolla on fyysisiä terveydellisiä ongelmia ollut paljonkin. Pörrö mietti samaa kuin minä: "Nythän mie en näe facest ollenkaan niiden kuulumisia. Ku sieltähän mie oon saanut tähänki mennes ne tietää vaikka oon pyytäny soittaa tai laittaa viestiä et miten on menny esim. leikkaukset ja sit on facest saanu kuitenkin lukee niinku kaikki muutkin.. Kuiteen aina ressannu ja nukkunu huonost ku ollut jotain yllättävää tai leikkauksia. Et kylhän se toi vaikuttaa siihenki tuo siskos tempaus. Ja mie oon kuiteen yrittäny tehä parhaani täs kummisetän roolis vaikka aika kaukana asunkin."
Ehdotin hänelle että kertoo tämän siskolleni ääneen, josko siskolle vaikka tulisi järkeä päähän.
"No sille on kyl ihan turha mitään sanoa, Se nyt kokee tuonki vaan jonain hyökkäyksenä."

Valitettavasti Sisareni ei tosiaan näe oman toimintansa vaikutuksia muihin. Kun pyysin häntä avaamaan asian suhteen silmänsä, hän ilmoitti ettei facebook ole koko elämä ja että minun on turha Pojan kautta turha kostaa yhtään mitään ja että sillä ei ole mitään väliä mitä ulkopuoliset ajattelevat.
Kysyin että mitä tässä ollaan kostamassa, mutta hän ei vastannut enää.

Ikävää, että hän ei tosiaan näe oman toimintansa vaikutuksia, ei lastensa elämään, mutta ei myöskään oman ydinperheensä ulkopuolisten elämään. Vaikka hänen mukaansa ulkopuolisten mielipiteillä ei ole väliä, niin kun asun itse täällä 180km päässä heistä, niin minä koen että sillä on väliä, mitä esim. asiakkaat joiden luona työskentelen, kuulevat ja näkevät asiasta. Se, että en pojan ongelmista kertonut juurikaan hänen täällä ollessaan, ei vie sitä faktaa pois että juorut kulkevat, ja en tällä hetkellä kykene edes hahmottamaan että kenelle kaikille poika on puhunut valheitaan. Rajottuvatko ne hoitohenkilökuntaan vai onko kenties puhunut kavereilleenkin? Uskovatko kaverien vanhemmat sellaisia asioita meistä? Tietääkö kukaan heistä että pojalla on psykiatrian hoitosuhde ollut koko ajan? Tietävätkö he, että meillä elettiin normaalia arkea eikä pidetty orgioita joissa lapselle juotetaan viinaa? En kertonut edes koskaan, miksi poika meille siirtyi. Lähimmät tietävät, kauemmaisille kerrottiin vain että hänellä oli sisarustensa kanssa ongelmia. En tiedä ajatteliko kukaan loppuun asti, että jos kuusilapsisesta perheestä otetaan yksi ja siirretään muualle vanhempien päätöksellä (lastensuojelun asiakkuutta ei ollut missään vaiheessa) niin tilanne on vähän jotain muuta kuin pientä riitaa..  Siellä kotioloissa on ollut ongelmia joiden takia mm. toinen vanhemmista on käynyt läpi raskaan oikeusprosessin pojan kertomien valheiden seurauksena. Silti, SILTI sen valehtelun annettiin taas kerran mennä seuraamuksetta läpi.

Asiasta en halua keskustelua, ellei se liity lastensuojelun / lastenpsykiatrian puolen yleisiin käytäntöihin ja ongelmakohtiin. Sisareni perhe-elämää en ole halunnut aiemmin avata, en hänen kolarinsa enkä muiden asioiden tiimoilta, olen sitä mieltä että halukkaat voivat häneltä itseltään kysyä. Näin ollen en halua sitä vieläkään tämän enempää käsitellä. Lähellä olleet tietävät kyllä tilanteista. En myöskään tule tämän enempää ruotimaan Pojan tilannetta. Jos joku kokee että haluaa tietää enemmän oirehdinnasta, suosittelen vierailemaan osoitteessa Disso.fi. Sivut ovat olleet auki vasta vähän aikaa, mutta ovat mielestäni erittäin hyödylliset ja kattavat.

19.12.17

Kiitos, isä.

Eräs ystävättäreni kysyi minulta muutama hetki sitten kysymyksen, johon en osannut vastata.
"Miten sinä selviät kaikesta? Mitä sä teet kun asiat kaatuu päälle, kun mun käsityksen mukaan sä oot ollut siinä tilanteessa useinkin."

Nyt tiedän: Uskomalla itseeni. Uskomalla siihen, että olen yli-ihminen, joka kykenee halutessaan mihin vain. Enkä ole joutunut vielä koskaan pettymään omiin kykyihini niin pahasti, että tuo usko olisi karissut pois. En saanut vanhempiani irti alkoholista, en ole saanut kipujani pois. Mutta elämä ei aina ole sitä että raivaa asioita pois, että ratkaisee asioita siten että eliminoi jotain pois. Joskus se on sopeutumista, sitä että oppii elämään asioiden kanssa.

Jos saan joskus oman lapsen, tärkein opetus minkä hänelle opetan, on se, että hän pystyy mihin vaan. En tule koskaan kertomaan hänelle ettei hän voi paistaa munaa kolmevuotiaana, koska polttaa sormensa. En tule koskaan sanomaan viisivuotiaalle että vie pyöränsä isille korjattavaksi. Sanon että kysy isiltä apua että miten korjaat pyöräsi.
Curling-vanhemmuudesta on ollut juttua menneinä vuosina. Se on sitä että tasoittaa lapselleen tien, raivaa esteitä pois ja tekee paljon valmiiksi. Ja sitten lapsista tulee niitä työttömiä ihmisiä jotka makaavat kotona koska eivät vaan osaa mitään, kun ei olekaan ketään tekemässä kaikkea valmiiksi. Tai sitten kaikki menee hyvin, opiskelut sujuvat ja vastoinkäymisiä ei tule. Mutta jos niitä tulee, miten ihminen silloin käyttäytyy? Mistä se ratkaisumalli tulee?

Voisi luulla että minun ratkaisumallini olisi alkoholi. Voisi luulla, että vanhempieni esimerkki olisi tosiaan todellisuuspako alkoholin tai muiden päihteiden avulla.
Mutta ei se ole. Olen kertonut monesti että vanhempani ovat olleet lapsuudessani alkoholisteja, isäni on sitä vieläkin. Isäni on lähes tulkoon deeku. Asunnoton oli vuosia, nyt asuu alkoholistien asuntolassa kun ikä ei anna enää 20 vuoden talvitelttailun jatkua.
Mutta aina ei ollut niin. He erosivat kun olin suurinpiirtein 4-vuotias. Äitini aloitti juomisen oikeastaan vasta siinä kohtaa kun olin 9-vuotias. Pahimmillaan hänen juomisensa oli ikävuosieni 11-19 aikaan. Hän ei jaksanut tulla palavereihin, eikä käydä juuri juhlapäivinäkään vierailulla lastenkodeilla. Erään jouluaaton odotin melko pitkään, kunnes luovutin.
Isäni skarppasi vähän paremmin, ja tapaamishetkinä oli selvänä, joi vain ne väliajat. Sovituista tapaamisista hän harvoin luopui lastenkotiaikanani. Sen sijaan lapsuudessa oli vuosia välissä jolloin emme nähneet. Asunnostaan hän luopui kun olin 17 ja muutin omilleni, ja hän tuumasi minulle että "Nyt en tarvitse enää asuntoa ja yhteiskuntaa sinua varten, joten irtisanoudun yhteiskunnasta."

Mutta ne varhaislapsuuden vuodet, sekä positiiviset tapahtumat ennen lastenkotia. Ne ovat niitä jotka ovat luoneet hyvin pitkälti pohjan sille mitä minä olen tänään. Hyvässä ja pahassa.

Isälläni oli alasin. Järkyttävän painava mötikkä, jonka päällä tehtiin vaikka mitä. Kolvattiin, työstettiin sormuksia ja kaikennäköisiä pieniä esineitä. Joskus suurempia.
Isäni käski minun siirtää alasinta toiseen paikkaan. Kerta toisensa jälkeen. ¨
Sitten eräänä päivänä, muutaman vuoden punnerruksen jälkeen se mokoma kapistus liikahti, ja sain sen siirrettyä siihen mihin isäni oli halunnut. Ylpeänä menin isälleni kertomaan että alasin on siirretty. No, isäni taputteli käsiään että noniin, päästään siis hommiin. Kun hän tuli keittiön puolelta olohuoneeseen niin hän tuumasi että "No mitä sinä sen tuohon laitoit? Eihän siinä mahdu mitään tekemään. Nosta pöydälle, niin minä laitan kanan uuniin sillä aikaa."
Menihän siinä muutama vuosi ennenkuin se alasin nousi sinne pöydälle.. Mutta koskaan isäni ei hoputtanut, ja minä ahersin sen kirotun kapineen kanssa muuten aika monta tuntia..

Kun olimme mustikassa, omasta tahdostani tietenkin koska rakastin isäni tekemää rapeapintaista mustikkapiirakkaa, oli minun tehtäväni kerätä emalimukillinen mustikoita, kun isäni verkkaisesti keräsi vähän isompaan astiaan. Valitin että en pysty, en saa ikinä täyteen. Näin kai jokainen lapsi suhtautuu väsymykseen ja turhautumiseen...
No isäni tuumasi että "Jaa. Mikset?" Sanoin että koska minua väsyttää ja en jaksa. Isäni tuumasi että häntäkin väsyttää, jätetäänkö piirakka tekemättä? Hetken tuumittuani poimin ne hiton mustikat. Mikäpä minua muu esti kuin oma mukavuudenhaluni, niitä keräämästä. Ja mikä muu minut ne sai keräämään kuin oma mukavuudenhaluni. Että ihan itse sai kuitenkin valita mitä tietä kulki.

Kun isäni vei minua usein pilkille, teimme kalapihvejä. Sellaisia, että isäni jauhoi ne lihamyllyllä hienoksi, ja ai että ne maistuivat taivaalliselle.
Kyllä minulla riitti kärsivällisyyttä reiän äärellä istua, isäni tekemä jakkara oli hyvä ja tukeva. Tai sitten olin väsynyt siitä että itse jouduin kairaamaan jäähän reiän...

Kun kaaduin lapsena, tai löin pääni pöydän kulmaan tai oven karmiin tai milloin minnekin, en minä koskaan kuullut isäni suusta että "sattuiko" vaan aina että "Hemmetti, ei kai siihen tullut lommoa? Milläs me se paikataan?" Eikä hän todellakaan tarkoittanut minun paksua kalloani...

Isäni, alkoholismista huolimatta, on tosiaan aika pitkälti kasvatuksellinen idolini. Hänen ansiostaan minä opin siihen että minä pystyn ihan mihin vaan mihin itse päätän pystyväni. Minä selviän mistä vaan. Aina. Olivat ne raha-ongelmia, psyykkisen puolen juttuja, avioero, mitä tahansa.
Ei minulla ole ollut vaihtoehtoja. Minulla ei ole ollut curling-vanhempia. Enkä syntynyt kultalusikka suussa, enkä edes puukauha perseessä. Minut kasvatettiin, eikä annettu vapaasti kasvaa. Ennenkaikkea he olivat johdonmukaisia, ja puhalsivat yhteen hiileen. En koskaan, edes tänä päivänä, ole joutunut heidän väliinsä. Tiedän heidän riidoistaan, mutta minulle oli aina selvää, että ne eivät johtuneet minusta. Minulle on aina ollut selvää, että vaikka olin yllätysvauva, en ollut ei-toivottu. Minulle on aina ollut selvää, että me olemme perhe; emme ole asuneet yhdessä yli 30 vuoteen, mutta kun minä tarvitsen heitä, äitiäni ja isääni, he ovat siellä jossain. Minun tarvitsee vain mennä ja kertoa että tarvitsen heitä.

Mitä muuta lähes 40-vuotias tyttö voi isältään toivoa?

15.12.17

2017

Kuten sanoinkin jo aiemmin instagramin puolella, vuosi 2017 on ollut tähän astisen "aikuisen" elämäni rankin vuosi. On tapahtunut hyvin paljon sellaista, mikä on vaatinut aika paljon reagointia, fyysistä sekä tunnepuolen asioita.
En ole kirjoittanut vuoden aikana kovinkaan paljoa, sillä minusta on tuntunut ettei ole aikaa, ei ole sanoja, ei ole mitään keinoa kertoa asioista, sillä on ollut niitä asioita jotka koskevat muita, netin ulottumattomissa eläviä ihmisiä, kuten isoäitiäni.

Alkuvuodesta oli sopeutuminen siihen ajatukseen että meille tosiaan muutti teinipoika, ja minun piti yhtäkkiä pystymetsästä ymmärtää wilma-järjestelmää, kouluasioita ja tuhansia pieniä asioita mitä lapsen kasvattamisessa vaaditaan. Ja lopulta hankalin asia on se yhteiskunta, johon se pieni ihminen piti saada asettumaan. En minä ymmärrä sitä itsekään, miten minulta voidaan vaatia että kasvattaisin jonkun muun ymmärtämään sitä miten kuuluu toimia..

Isoäitini sai loppuvuodesta aivoinfarktin. Toipuu siitä hyvin, kyllä. Mutta asiat ovat olleet läpi vuoden melko hankalia, eivät toki isoäitini takia, vaan sukulaisten järjettömien vaatimusten ja kännäyksen.

Oma terveyteni on reistaillut aika reilusti. Olen ollut kipeämpi kuin koskaan.
Enkä tarkoita tässä pientä lenssua tai muuta, vaan siis puhutaan kipupotilaan kivuista. Toisaalta, olen myös saanut diagnooseja! Lonkkakipuni uskottiin pitkään jatkuvan kulumasta. Kieltämättä lääkärin ilme oli melko korvaamaton kun kuvat tulivat ja kulumaa ei tästä elopainosta huolimatta ollut. Sitten laiteltiin reumalääkärille, muutamat magneettikuvat ja viimein sitten vielä varjoainekuvat, ja paljastui että lonkkani on täynnä rustokasvaimia, jotka estävät siis fyysisesti minua liikuttamasta lonkkaa mm. sisäkierron suhteen sekä menemästä kyykkyyn jne. Eli liikuntakykyni on tosiaan rajoittunutta melko lailla.

Aloitin loppuvuodesta uuden työn, tosin pääsin myös ammatillisen kuntoutuksen arviointiin, joka alkoikin menneellä viikolla. Työterveyslääkäri oli sitä mieltä jo viime vuoden lopulla etten tule enää siivoushommiin pystymään, ja siltähän se kovasti näyttää. Tuo taipuminen on haastavaa ja sitten tietysti vielä päälle se, että ranteeni eivät tykkää työskentelystä.

Olin myös nutrilett-painonhallintaryhmässä, erittäin niukkaenergisellä dieetillä, 6 viikkoa. Tarkoitus oli jatkaa pidempään, ainakin kolmella viikolla, mutta minulle kävi jotain, jonka takia en pysty enediä jatkamaan enää tänä vuonna, enkä oikeastaan seuraavan vuoden aikanakaan. Siitä lisää sitten vuoden alkupuoliskolla. Sama tila estää tiettyjen särkylääkkeiden syönnin, joten kivut ovat haastavia tällä hetkellä, jos ajatellaan ihan arjessa selviytymistäkin.
Ened auttoi kuitenkin löytämään tasapainoa ja ruokarytmitystä. Siitä kiinnipitäminen on sitten täysin omasta päästä kiinni, mikä on osittain myös haasteellista. Kun olisi niin helppo vaan ajatella että vitunko väliä, ei minulla ole väliä.. Mutta tiedänhän minä, esimerkilläni on väliä. Kropallani on väliä. Pääni sisäisellä elämällä on väliä!

Alkuvuosi meni erään sähikäisen pyöriessä kuvioissa enemmänkin. Nykyisin vähemmän, koska olen paska ystävä, eikä minulla ole hänelle aikaa kuin hyvin pienissä erissä, pienissä määrin. Tiedän, että suhteemme vaatisi enemmän, rauhallisempaa, mutta kun. Tämä nyt on mitä on. Aina ei voi valita.
Silmiini osui kirjoitus kaksoisliekistä. Tulin aiheesta lukeneeksi enemmänkin. Lyhyesti:

"Kaksoisliekki on puolikkaasi. Kehityksen tietyssä kohdassa jokainen sielu jakautuu feminiini- ja maskuliinienergiaan ja alkaa oppia kahta eri polkua pitkin. Voisit olettaa, että kaksoisliekkisi on hyvin samanlainen kuin sinä, mutta näin ei ole. Nämä kaksi oppivat hyvin eri suunnissa, joten lopullisen jälleentapaamisen tapahtuessa kumpikin saa kaiken opitun. Ne täydentävät toisiaan." 

Ja siltä se tosiaan tuntuu, tuo sähikäinen on kaksoisliekkini. Aluksi tuntui hyvin hämmentävältä, mutta nykyään tuntuu helpottavalta; kaikelle on selitys, se pitää vaan maailmasta löytää. Ja tässä kohtaa selityskin tarjoili itse itsensä, eikä sitä tarvinnut kaivella..
Mutta siinä missä se on palkitsevaakin, se on myös kuluttavaa. Jatkuva huoli toisesta ihmisestä, jatkuva stressi. Eikä siihen oikeasti auta että "älä huolehdi". Kannan hänestä huolta enemmän kuin keskimäärin sukulaisistani. Kannan hänen henkisestä jaksamisestaan huolta päivittäisellä tasolla.
Toisaalta, hänen seurassaan tuntuu siltä että hetkellisesti kaikki on ok. Tuntuu että saan hengitettyä paremmin, ja hetkellisesti kaikki on hyvin.

Sitten on toki tämä polyamoria-kuvio. Tuntuu olevan suuri ongelma ja kaiken määrittelevä elämäntapa.. Mutta toki vain ulkopuolisten silmissä. Oma perhe-elämä ei nyt oikeastaan eroa normaalista parisuhteesta juurikaan. Mitään haastavaa tilanteessa ei ole, miehet tulevat keskenään toimeen vallan loistavasti, nalkutuksen määrä on osaltani vakio, että joku voisi imuroida, joku voisi kastella kukat. Siinäpä se.
Kuitenkin Pantterin tuleminen osaksi perhettä on sujunut kivuttomasti kaikkien osalta. Tottakai on omia haasteitaan kestää pieruhuumorin määrän triplaantuminen, testosteronin määrän kasvu ja kaikki muut kivat pienet asiat talossa, mutta.. Bonukset ovat tuntuvat.
Julkisuuteen lähdin asian kanssa siksi, että minua ärsytti suunnattomasti ihmisten asenteet polyamoriaa kohtaan. Oikeasti: sillä ei ole väliä kuka rakastaa ja ketä rakastaa, missä rakastaa ja miten, jos muita ei satuta. Ja ihan oikeasti; SINÄ et tarvitse terapiaa siksi, että minä rakastan useampaa miestä ja päätän olla pettämättä ketään ja pitää heidät molemmat kumppaninani..

On silti mahtunut paljon mukaan sitäkin, mikä lisää riittämättömyyden tunnettani. En ole aina kyennyt näkemään Peikon tarpeita ja toisinaan tuntuukin siltä, että pitäisi tehdä enemmän, antaa enemmän.. Ongelma vaan on siinä, ettei ole mistä antaa. Ei ole mitä voisi tehdä. Kaikki tuntuu menevän perusarjesta selviämiseen, ei ole mihinkään ylimääräiseen enää voimia.
Pantterin suhteen tietysti samat fiilikset, eikä se ole helpottanut, että näen kuinka paljon hän ex-vaimoaan välillä kaipaa. Ja jos vain jäisikin siihen, kaipaukseen ja ikävöintiin. Mutta kun puolet vuodesta on kulunut siten, että olen jatkuvan syynin alla; kelpaanko hänen tilalleen vai päättääkö Pantteri kuitenkin palata entiseen elämäänsä. Riitänkö minä kumppaniksi? Kykenenkö minä antamaan kaiken sen, mitä tarvitaan? Kykenenkö tukemaan tarpeeksi kaikessa, muutoksessa, arjessa jne? Kykenenkö antamaan rakkautta tarpeeksi? Vai olenko kuitenkin riittämätön, tulenko menettämään taas kerran ihmisen jota rakastan, koska olen mitä olen?
Ja ei, tämä ei ole puhtaasti teoreettista pohdintaa. Se on sitä, mikä kuluttaa, kun itkee silmät päästään portailla ulkona kun toinen pakkaa tavaroitaan ja on valmis kävelemään pois. Se on sitä kun yrittää pystyä olemaan parempi kuin onkaan, ja kertoo että olen olemassa tässä, vierellä, joka tapauksessa, vaikka hän mitä päättäisi. Että olen ystävänä tässä aina, koska rakastan, ja tuen, vaikka hän kokisi että jossain olisi parempi jonkun muun kanssa, ilman minua..
Ne hetket eivät ole niitä mukavia.

Koen itseni petetyksi tietyllä tapaa erään perheenjäsenen / sukulaisen taholta myöskin.. Loppuvuodesta oli sellainen episodi, että perhe-elämä on ollut melkoisen tutkistelun alla, ja tulee sitä olemaan vielä pitkään. Minusta ja perheestämme on kerrottu sellaisia valheita, että niitä on mahdoton antaa anteeksi. Petos on ollut nöyryyttävä, ja tiedän sillä olevan kauaskantoisia seurauksia. Siitä tulen ehkä kertomaan joskus, jos tilanteet sen sallivat. Toistaiseksi en voi analysoida asiaa enempää. Sen verran valotan, että on erittäin surullista, että ihmiset, ammatikseen psyykkisesti sairaiden ihmisten kanssa työskentelevät sellaiset, uskovat sokeasti valheita koska eivät näe ilmiselviä syitä valehtelulle. (Huomionhaku, mustamaalauksen tarpeen motiivit...)

Otin myös piraattipuodin postitukset hoitaakseni. Siinä sitä sitten onkin kerrakseen. Hallittua kaaosta talossa, KonMarista ei tietoakaan taas. Joten sekin kuormittaa, kun ei langat ole kaikki käsissä. Olen niitä loppuvuodesta yrittänyt haroa enemmänkin käsiini, mutta mutta... Ehkä ne siitä vielä kasaantuvat ja punoutuvat joksikin nätiksi.

Tässä oikeastaan murto-osa kuulumisista, mutta jonkinlainen yhteenveto kuitenkin tämänhetkisestä tilanteesta. En tiedä missä merkeissä ensi vuosi tulee alkamaan, mutta tämä vuosi loppuu hyvin ristiriitaisissa merkeissä. Tunnepuolen tila on aivan täysin sekaisin, koska en tule ymmärtämään tuota petosta, en tule ymmärtämään ihmisten käsitystä moraalista. En ymmärrä miksi maailma toimii kuten toimii. En ymmärrä miksi ihmiset ovat niin läpimätiä paskoja toisilleen nykyään. Missä on kunnioitus? Missä on maalaisjärki? Missä on kaikki se rakkaus mitä meillä pitäisi olla maailmassa?

Vuoteen on mahtunut siis positiivisiakin asioita, jos se ei rivien välistä käy ilmi. Negatiivisia ja kuormittavia on tosiaan vaan ollut aika paljon enemmän kuin aiemmin. Ja ne ovat isompia. Sellaisia, joista selviäminen on epävarmaa. Sellaisia, joista ei voi selvitä kaikista. Ja sellaisia, joihin täytyy vain sopeutua.