30.4.17

Cheerios-buzz

Pääsin pitkästä aikaa Buzzaamaan! Eli tällä kertaa sain buzzadorilta kokeiltavaksi kaura-cherrios muroja ison paketin. Buzzador saa siis kokeiltavaksi maksutta tai huomattavalla alennuksella tuotteita ja sitoutuu arvioimaan niitä.
Meillä ei hirveesti muroja yleensä syödä, lähinnä koska ne ovat sokeria ja huttua. Kaura-cheerios vaikutti kuitenkin suht terveelliseltä satsilta kanssasisariinsa verrattuna.  Maku miellytti itseäni sellaisenaan maidon kanssa, mutta maistui kanssatestaajille aprikoosikiisselillä, kaakaojauheella sekä hilloilla maustettuna. Kaikki mikä kauran kanssa sopii, sopii muös näiden murojen kanssa.

Jos muroja päätyisin aamu- tai välipalalla tarjoamaan niin saattaisin kyllä näihin päätyä aekä maun että ravintoarvojen takia.


 #Cheeriosbuzz17 #Buzzador






22.3.17

Arvostelua, eikä arvostusta

Jotenkin olen sellainen persoona että olen jatkuvan arvostelun kohteena koko ajan. En vain itse itselleni, vaan ulkopuolelta tulevan arvostelun kohteena nimenomaan. Itseäni osaan soimata kyllä, ruoskiakin tarpeenvaatiessa. Todellisuudessa ilmeisesti liikaakin.

Mutta se ulkopuolelta tuleva arvostelu; jokainen päätökseni arvostellaan. Jokainen sanomani asia laitetaan jollain tavalla johonkin betonimyllyyn ja nostellaan sana kerrallaan arvioitavaksi, unohdetaan kokonaisuus.

Työssäni olen arvostelun kohteena joka ikinen kerta kun jotain teen. Olenko tehnyt työn siten että asiakas on tyytyväinen? Onko esimies tyytyväinen? Onko sen hetkinen työparini tyytyväinen? Olenko itse tyytyväinen?
Eräästä kohteesta taannoin tuli valitusta että oli siivottu huonosti. Seuraavan kerran kun menin, siivosin niin kaikkeni antaen etten koskaan. Saman teki työparini. Konttasin lattialistoja ja pyyhin antaumuksella sarananvieriä, tuulettelin peitteitä ja yritin saada siinä koiratalossa jokaisen karvan ulos. Suljimme oven hiljaa perässämme ettei mistään lehahtaisi karvan karvaa, vaan asiakas voisi tuntea iloa kotiintullessaan että nyt on oikeasti panostettu.

...kuullakseni miten paskasti taas oli siivottu. Oli läiskiä lattiassa, kaakelit pesemättä, tahroja siellä täällä ja karvaa vaikka missä. Se jos mikä, nujersi. Olihan minulla pomolleni näyttää kuvia, mitä asiakas ei tiennyt, jotka olin ottanut asunnosta siivouksen jälkeen. Pomoni ilmoitti että kun emme yllä valitettavasti asiakkaan toiveita ja standardeja vastaamaan, tämän parempaan emme pysty, on syytä lopettaa asiakkuussuhde. Jos värittäisin tekstiä kovasti tänään, väittäisin että traumatisoiduin. Totuus on kuitenkin se, että kyseessä oli ns. ammattivalittaja, jolle juuri mikään ei koskaan kai ole hyvin.

On sitten vastapainoksi niitäkin jotka kapsahtavat kaulaan kiitokseksi kun tulen paikalle pelastamaan heidät hävityksen kauhistukselta. Tai soittavat että "saisiko sen saman tyypin kun edellisellä kerralla". Ne ovat niitä, joiden takia tätä työtä jaksaa. Ja silti, jokainen kerta kun astun toisen ihmisen kotiin, ja se ihminen maksaa siitä että tulen, tiedän, että olen suurennuslasin alla. Tiedän että minun on tehtävä hänen tahtomallaan tavalla asiat, sängyn petaukset tai huovan taittelut, lattian pesut ja pyyhkimiset.

Sitten on näitä helppoja, pieniä harrastuksia, kuten poliittiset puolueet. Joskus olin jossain määrin aktiivi persuilla. Se oli aika helppoa, sain materiaalit kotiin ja jakelin niitä, Soinin silloinen vaalikampanja oli oikeasti positiivinen kokemus. Ja monta vuotta sain joulukortin puolueelta, pidin persuja poliittisena kotinani melkoisen pitkään.

Kunnes tuli masinointi. Tietojärjestelmäpuolue ja lopulta Piraattipuolue.
Siinäkin yritin antaa kaikkeni. Kuullakseni että olen hankala. Minun kanssani ei voi tulla toimeen. En edustakaan puolueen arvomaailmaa. En tee tarpeeksi. En ole riittävästi.
Kuulen tätä kuukausittain. Ja harvoin perusteita lausahduksille.. Olen vain se idiootti-Hassel, queen of fucking everything. Määräilen täällä kuulema jo senkin, miten jäsenten tulee äänestää. Sekin väite on mielestäni absurdi kun en parinkaan ihmisen kanssa puhunut koko tilanteesta. Sattuivat vaan äänestämään kanssani, suljetussa äänestyksessä, samoin kuin minä. Ja kahdelle ihmiselle, jotka äänestivät toisin, se oli niin iso pala, että nyt on minun vikani kun ihmiset ovat äänestäneet "väärin". taisi mennä niin että 8 ihmistä äänesti väärin.
Nyt sitten nämä kaksi ihmistä ovat päättäneet että piiriyhdistys pitää jakaa kahtia, koska kanssani on mahdotonta tulla toimeen. Turhautuvat kuulema. En tiedä mihin, sitä minulle ei ole kerrottu.
Silti tuntuu äärimmäisen paskalta vaalien alla kuluttaa puolueen hyväksi n.700e rahaa "omistaan". Puolueen, joka ei usko minuun. Enkä minäkään kai enää puolueeseen. En ainakaan avoimuuteen, byrokratian purkuun enkä lopulta kai siihenkään että kaikkien kanssa voisi tulla toimeen.
Silti, "Paula vaan ottaa ja ottaa eikä mitään anna. Kaikki raha sille kyllä kelpaa."
Eikä koskaan ole tililleni tipahtanut penniäkään puolueelta näiden vuosien aikana. Miksi silti se on faktaa että olen hyväksikäyttäjä? Eikö totuudella ole oikeasti väliä ellei sitä mene ja hoe jokaisen naamaan? Tai vaikka hokisikin.. Kuten silloin kun sanoin että mielestäni voisi olla toimiva kompromissi jos annettaisiin homopareille samat oikeudet kun avioliitossa mutta nimikehän voisi silti olla rekisteröity parisuhde, jos se kerran on oikeuksista kiinni. Minä kuulema nyt sitten olen homoavioliittoja vastaan. Faktoilla, vaikka niitä voisikin hieroa toisen naamaan, ei ole mitään merkitystä. Se on tässä nyt muutaman vuoden aikana mennyt siihen suuntaan että vihaan homoja ja lesboja ja sateenkaari-ihmisiä. Ei sillä, olenko itse bi-seksuaali, ole mitään tekemistä asian kanssa.
Tokikin esitin myös kysymyksen että onko omaa seksuaalisuuttaan toitotettava ensitapaamisella päin naamaa.. Eikö sitä voi olla ihan vaan mitä on. Toki se seksuaalinen suuntautuminen on osa ihmisen identiteettiä, mutta hei, aika harva meistä haluaa kuitenkaan määritellä olemassaoloaan pelkän seksin kautta. Mielestäni todellista rakkautta on se, että jokainen saa rakastaa ihan ketä huvittaa ja missä huvittaa. Seksi on "kahden kauppa" (hyvä on, joskus useammankin) eikä se kuulu ulkopuolisille.

On monia kohtia missä on menty metsään. Sanotaan että olen kykenemätön ottamaan kritiikkiä vastaan. En usko että olen.. Mielestäni vaan se menee niin että jos antaa kritiikkiä, sen tulee olla muutakin kuin jatkuvaa huutoa, paskanjauhantaa, sanojen vääristelyä ja oletuksia. Sen pitää olla perusteltua ja argumentoitua. Ei voi sanoa että "pahoitit mun mielen koska sun käytös on paskaa". Pitää perustella missä kohtaa se käytös oli paskaa, oliko se siellä eilisissä juhlissa, oliko se paskaa sua kohtaan vai jotakuta muuta kohtaan. Oliko se jotain mitä sanoin, vai oliko se kenties jotain muuta, jotain mitä tein? Ehkä se, mikä itselle on ilmiselvää, ei oikeasti ole sitä toiselle osapuolelle. Jos haluaa selvittää riidan / asian, on syytä laittaa peliin jotain itsestäänkin. Asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle. Ja ennenkaikkea pitää olla valmis katsomaan peiliin; teinkö minä jotain ansaitakseni toiselta tämän kohtelun? Aiheutinko minä ensin jotain? Olisinko voinut muuttaa tapahtumien kulkua omalla käytökselläni? Ei se auta että syyttelee vain toista ihmistä.
Vaikka tilanne olisi 5 vastaan yksi, se ei tarkoita että enemmistö on "oikeassa". Aina ei edes ole oikeata ja väärää, vaan niitä kuuluisia kompromissejä ja keskiteitä. Miksi nykyään on niin tärkeää saada oma äänensä kuuluviin?

Tänään minua syytettiin sädekehän kiillottamisesta. En tiedä vieläkään, miten se keskustelu saattoi mennä sellaiseen suuntaan. Mistä kaksi ihmistä saivat sen käsityksen että minä haluan olla marttyyrina tai kiillotella sädekehiä? Oikeasti tarkoituksenani oli eheyttää, näyttää oman esimerkkini kautta että voimme toimia piirinä toisinkin. Että ei ole tarvetta eritellä että koska henkilöt x asuvat paikassa y, niin heille kuuluu vaan ja ainoastaan asiat paikassa y. Jos olisivat paikallisia aktiiveja niin silloin se olisi oikea katsantokanta. Mutta kun ovat piirihallituksen ihmisiä niin silloin tulisi ajatella koko vaalipiirin parasta, olkoon se vaalipiiri minkä kokoinen tahansa..
Itse en ole ehdolla. Mieheni on. Silti yritän jakaa aikaani kaikille tasaisesti, kuuntelen puhelimessa, pyrin ongelmanratkaisuihin, autan suunnittelussa, flaikutan, hoidan vaalijuttuja. Ja siitä hyvästä se on sitten sädekehän kiillottamista.

Ehkä todellisuudessa on sitten niin että olen vain helvetin paska ilmaisemaan itseäni. Ei kai tästä muuta voi päätellä. Ei kai ihmisillä oikeasti voi olla vaan yksinkertaisesti tarvetta lyödä muita lyttyyn ja nostaa itseään esille? Ei kai ihmisillä voi olla tarvetta arvosteluun naamioiden lyödä toista maanrakoon?

Joka tapauksessa, saan harvoin kiitosta. Puoluetoiminnasta varsinkaan..
Eräs aktiivi soitti minulle taannoin ja kertoi että olen syy, miksi hän jatkaa kuitenkin. Sanoi että on ollut äärimmäisen tärkeää että kuuntelen ja autan konkreettisissa asioissa.
Se merkitsi paljon jo sellaisenaan.. Mutta vielä enemmän sen takia, että hänkin kertoi saaneensa varoituksia siitä miten olen hankala ihminen ja miten kanssani on vaikea tulla toimeen.

Toisaalta, eräs ihminen minut henkilökohtaisesti tavatessaan tuumasi että "Ethän sä ole ollenkaan sellanen kusipää kun L antoi ymmärtää". Niin. Ehkä kannattaa tosiaan muodostaa mielipiteensä itse.

Otin tatuoinnin.
Tekstiosa kertoo että "Sinä Riität". Mokomaa, toki. Mutta se merkitsee minulle hieman enemmän. Se on aihe, jonka kanssa olen työskennellyt vuosikausia. Minä riitän, tällaisena.

Sillä todellisuudessahan minusta tuntuu että mikään, mitä teen, ei ole riittävästi. Mikään, mitä teen, ei ole oikein. En ole hyvä sisko. En ole hyvä lapsi. En ole hyvä sijaisvanhempi. En ole kovin hyvä puolueaktiivi. En ole kovin hyvä järjestöaktiivi. En ole kovin hyvä työntekijä. En ollut hyvä perehdyttäjä. En ole hyvä ystävä. En ole hyvä kaveri. En ole hyvä vaimo. En ole ollut hyvä tyttöystävä. En ole hyvä koirankouluttaja. En ole hyvä pitämään taloutta. En ollut hyvä oppilas.

Olenko minä missään hyvä?

Eräs eksäni kirjoitti "aikuiset ystäväni" kirjaan silloin että minusta tulisi "tarpeeksi hyvä tyttöystävä". En tainnut kuitenkaan olla.

Joskus olisi hyvä löytää joku rooli, missä on oikeasti hyvä. Joku jossa voisi luottaa itseensä melko varauksettomasti. Sellainen missä tietäisi olevansa hyvä ilman jokapäiväistä pohdintaa..
Kuinka paljon epävarmuutta ihminen jaksaa kantaa lyhistymättä? Kuinka paljon arvostelua ilman arvostusta?

2.3.17

Värityskirja

Jos aiot lukea Marko Annalan värityskirjan, älä lue tätä kirjoitusta ennenkuin olet lukenut kirjan. Ei nyt varsinaisia "juonipaljastuksia", mutta oleellisia osasia kirjasta olen sullonut mukaan käsitelläkseni tylsää aihetta, eli itseäni. Jos taas Annalan kirja ei nappaa edes ajatuksena niin David Duchovnyn "Pyhä Lehmä" löytyy tämän hetken suosituslistani yläpäästä myöskin.




Niin. Ajatuksenani oli alkuviikosta kirjoittaa yhtä jos toista blogiin ennen kirjan ilmestymistä, mutta en kerennyt. Kun kirja tuli tänään postissa kesken kauniiden ja rohkeiden tuijottamiseni, ajattelin että luen vain vähän matkaa, ja kirjoitan sitten blogahduksen mitä ajattelin.
Luettuani kirjan, päätin käsitellä aiemmin ajattelemani asian osittain kirjan kautta. Vaikka jossain määrin ateistiksi tunnustaudun, niin kai sitä jonkinlaiseen johdatukseen uskoo kun aina epätoivon kohdalla tuntuu että jostain se oljenkorsi kulkeutuu elämään vaikka miten synkältä näyttäisi.

En ole kovin hyvä kirjoittamaan ytimekkäästi. En ole hyvä ilmaisemaan asioita siten kun haluaisin, joten siksi kai on helpoin aina omia tuntemuksia käsitellä biisien kautta. Harvoin silti kirjallisuudessa törmään kirjoihin joista löydän mitään samaistumisen aihetta. Monesti olen tullut miettineeksi että olemme lopulta melko samanlaisia, samana ajankohtana syntyneet ihmiset. Mutta siihen se ajatus oikeastaan aina jää. Pidän ihmisluonteista, rakastan lukea ihmisten blogeja mikäli ne keskittyvät ihmisen elämään isommalta osin.. Olen vähän rajoittunut siihen mitä tulee yhden aihealueen blogeihin. Toki hyväksikäytän sumeilematta kasviskokkailijoiden blogeja etsiessäni inspiraatiota jne, mutta eniten pidän päiväkirjamaisista asioista.
Ja sitä Värityskirja on. Päiväkirjamainen kuvaus Marko Annalan elämästä. Päiväkirjamaisuutta on sitten monenlaista, on sitä "rakas päiväkirja, tänään minusta tuntuu että blaablaa" ja sitten on sitä mitä itse teen; kirjoitan joka päivä tekemiseni ylös, ketä kävi kylässä yms. Pelkään nimittäin että unohdan itseni joskus lopullisesti. Silloin voin edes tarkastaa vanhoista päiväkirjoista että on ollut päiviä jolloin olen ollut normaali. Ja on ollut päiviä jolloin jotain muuta.. Mutta siis Värityskirja on melkolailla pintaraapaisu Marko Annalan elämästä ja persoonasta. Se avaa ehkä käsittämään miksi jotain on tapahtunut, ja ehkä summaa monta eri haastattelua yhteen. Mutta syvälliseksi ei kirjaa voi luonnehtia missään nimessä.
Kirja itsessään on hyvä, kuten nyt on vaikka Anssi Kelan kesä Kalevi Sorsan kanssa, mutta kirja on selkeä ero sanoittaja-Annalan ja kirjailija-Annalan välille, vaikka aihe on sama: oma elämä.

Se, mistä ajattelin kirjoittaa alunperin on nimenomaan kirjoittaminen. Se, että haluaisin palata siihen mistä lähdin. Blogin kirjoittaminen oli minulle terapiaa, ja vuosia kirjoitinkin semi-anonyymisti blogiani puhtaasti päiväkirjamaisista lähtökohdista. Tajusin sittemmin että olen pystyttänyt leirini sellaisten ihmisten keskelle jotka eivät epäröineet hyökätä kimppuuni kun olin haavoittuvaisimmillani.
Käsittelin silti blogiini kaiken, riidat ihmissuhteissa, kuolemantapaukset, keskenmenot, kaiken.
Nyt? En juuri mitään.

Hassua sinällään, olen olettanut ettei elämäni kiinnosta ketään. Kirjoitin alkuperäistä blogiani julkisesti siksi että toivoin että joku löytäisi tukea ja apua lukiessaan kaikesta paskasta. Niin kävikin satunnaisesti.
Sen jälkeen pyrin suojelemaan läheisiäni ja laitoin blogin tilaan jossa lukijan täytyy pyytää minulta pääsy lukemaan sitä. Enkä ole kirjoittanut sinne juuri mitään aikoihin.

En haluaisi kirjoittaa kipublogia, sillä elämässä on paljon muutakin. Kivut ovat osa sitä, joudun näiden kanssa elämään lopun elämääni, halusin tai en. Kävelin eilen 4km matkaa kolme tuntia. Kertooko se idiotismistani vai sinnikkyydestäni, tiedä siitä sitten. Olisin minä voinut soittaa vaikka anopille että olen jumissa, hae minut pois. Mutta kun päätin käyttää koiran lenkillä niin minä sitten käytin. Ei ollut nautinto, ei minulle eikä koiralle, mutta ymmärrämme taas toisiamme palan matkaa paremmin.

Eräs ihminen käski kirjoittaa Mokoma-faniblogia. Sanoin ettei minulla ole aiheesta sanottavaa. Tällä hetkellä vaan elämäni on niin helvetin pieni, että Mokoma nousee isoksi osaksi.
Tajusin vaan eilen ettei sekään oikeastaan ole totta. Mokoma on ainoa suht turvallinen asia mistä saatan kirjoittaa, vaikka siitä sataa paskaa niskaan siitäkin. Päätin tänään että muutan suunnan; ei minun tarvitse miettiä mitä voin kirjoittaa... Ainoastaan se, Miten asioista kirjoitan.

Värityskirjasta osui silmiini yksi lause ylitse muiden, se löytyi sivulta 46.

"Yhdessä halveksuvassa lauseessa niin paljon paskaa, etten tiedä opinko sitä koskaan kantamaan".

Se kiteytti ehkä sen mitä olen viimeiset kuukaudet yrittänyt ihmisille jauhaa, onnistumatta. Se, mitä ihminen sanoo, ei välttämättä merkitse sanojalle yhtä paljoa mitä se merkitsee kuulijalle. Toki joissain tilanteissa toisinkinpäin. Mutta sitä se on; nykykielellä ilmaistuna siis menee tunteisiin kun tullaan arvostelemaan tekemisiä, kuuntelemisia, ties mitä. Ja käsitetään tahallaan väärin.
Olen kasvanut maailmassa jossa ei ollut somea. Se on muokannut minusta tietynlaisen. Toisaalta, ei pidä unohtaa narsistia, joka jätti minuun leimansa. Todennäköisesti iäksi, vaikka kuinka olen yrittänyt lukea ja oivaltaa, saavuttaa sitä tilaa jossa ymmärtäisin miten narsisti voikaan päästä toisen ihon alle niin syvälle, miten hän saa uhrinsa uskomaan että tämä on alinta kastia ikinä ja narsisti itse se suurin mahdollinen palkinto elämässä..
Ja tavallaan luulin ehkä jonkun aikaa että tämänhetkinen kaikki arvostelu on hyökkäys minua kohtaan, että juuri minun persoonani on se, mitä ihmiset vihaavat. Ei se niin mene.. Eräs ystävättäreni ei kykene nauttimaan legolla rakentelusta; "Miksi sä sit hommasit lapsia jos et kerran jaksa niiden kans rakennella legoilla?"
Ihmiset jakaantuvat tässä kohtaa kolmeen kastiin: ykkösryhmä on se, joka voisi päästää suustaan tuon kommentin ja siksi ymmärtävät. Sitten on se kakkosryhmä jotka olettavat että "no läpällähän toi on heitetty". Se on se, mitä minäkin toivon. Mutta sitten on se kolmas ryhmä, johon itse kuulun: ymmärrän että kommentin heittäjän maailma on juuri niin pieni ja sulkeutunut kuin kommentti antaa ymmärtää. Heille on olemassa vain se oma maailmankuvansa. Ehkä heidän tarkoituksensa ei ole loukata, vaan ainoastaan ilmoittaa oma kantansa. Silti on ihmisiä, jotka loukkaantuvat. Omien kokemustensa ja elämänsä valmentamana tai muuten vain luonteensa takia..

Värityskirja vei minut pienelle tripille omaan menneisyyteeni. Tapahtumapaikka on eri, minähän en ole täältä hiivatin idästä, vaan niitä normaalimpia Keski-Suomen kasvatteja. Mutta silti, kertojan lapsuuden ja nuoruuden kokemukset veivät tosiaan minutkin lapsuuteen ja nuoruuteen, pohtimaan asioita joita olin jo painanut jonnekin taustalle kummittelemaan.
Siihen hetkeen kun äitini kielsi minulta musiikkiluokalle siirron koska "ethän sä osaa mitään". Koskaan ei vanhempiani kuulunut kevätjuhliin eikä myöskään joulujuhliin. Jatkuvasti sain kuulla että minusta ei ole mihinkään, ja kaksi hetkeä kuvaakin sitten elämääni siltä saralta: Se kun musiikinopettaja sai kuulla että pyörin bändissä, enkä uskaltanut myöntää rooliani. Jos olisin kertonut laulavani, hän olisi varmaan nauranut itsensä tärviölle. Sanoin että soitan bassoa. Voin kertoa että ei mennyt vahvasti, siihen mennessä osasin tasan tarkkaan muutamia sointuja kitaralla, ja basso EI ollut helpompi instrumentti.
Myöhemmin minut pakotettiin karaokeen. Äitini oli paikalla. Se hetki yhdistettynä sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja paniikkihäiriöön? Ei hyvä. En ole sen jälkeen laulanut julkisesti muille kuin siskoni lapsille tuutulauluja. Ovat nukahtaneet, joten ehkä en kuulostanut vanhalta riivinraudalta vaan ennemmin unettavalta ja tasapaksulta. Hyvä niin.

Nuorisokodissa opettelin varsinaisesti soittamaan kitaraa. En toki poikien kanssa jotka soittelivat lähinnä sähkökitaraa, minä rakastin akustista. Siihen aikaan kuuntelin sekalaista musiikkia, olin päässyt kasarihevistä Iron Maidenia ja Van Halenia lukuunottamatta melko hyvin yli ja kuuntelin sitten prodigya, Marilyn Mansonia (sattuneesta syystä en nyt saa päästäni ajatusta että miltä Marko Annala olisi näyttänyt verkkosukkiksissa...) Apulantaa, Sex pistolsia, Violent Femmesiä.. Hyvin sekalaista siis. Silti ne biisit joita kitaralla tapailin, olivat sitten Bryan Adamsia, Apulannan rauhallisempia biisejä (ilona, päivästä toiseen..) ja niitä Juicen iltanuotiolla soitettavia renkutuksia. Sain kehuja siitä että toisin kuin pojat, en opetellut biisejä vaan soittamista yleensäottaen. Sain ohjeistuksen että tunti päivässä pitää vanhat taidot yllä. Nuorisokodissa "oma hoitsuni" taisi olla ainoa jonka kuullen soitin. Toki soitto kuului yleisiin tiloihin, mutta suoraan huoneessa ollessa.. Ja hän varmaan oli ainoa joka ohjeisti ja antoi kritiikkiäkin tarvittaessa. Ja hänen soittoaan kuuntelin lumoutuneena. Hän kirjoitti myös sointuja biiseistä joita halusin soitella, siihen ei ikinä itselläni ole kykyä ollut.
Myöhemmin silppusin kitaran, poltin pari kansiollista nuotteja ja tabseja ja päätin etten koskaan enää koske kitaraan. Vain tajutakseni pari vuotta myöhemmin silloisen aviomieheni lähdettyä kälppimään että se on ostettava uusi. Soittelin lähinnä kuitenkin vain tanskandogilleni tuolloin. Ehkä joku kumppaneistani kuuli soitantaani, mutta...
Pari vuotta sitten tuli kuitenkin aika etten ollut kitaraankaan koskenut enää. Ranteeni eivät antaneet soittaa, joten möin sitten pois. Hiljalleen turrutin itsestäni myös musiikinkuuntelun. Herättelin sen sitten myöhemmin takaisin eloon, mutta tosiaan elämässäni on synkkä aika jolloin musiikki jota kuuntelin oli sitä poppispaskaa jota en näin jälkikäteen edes laske musiikiksi. Täysin koneellista diipadaapaa joka ei herätä tunteita suuntaan tai toiseen..

Mutta tosiaan, minut on aina litistetty. Äitini sanomiset ja tekemiset on käsitelty tuhanteen kertaan aiemmin; hän oli alkoholisti, joten lopulta minua on kasvattanut 50% äitini ja 50% alkoholi.
Isäni ei ollut kuvioissa, mutta ne hetket kun isäni luona olin toisinaan, jakautuvat kahtia. Oli se hauska isä, jonka kanssa käytiin mustikassa ja pilkillä, ja sitten oli se isä, joka yritti puukottaa. Se isä, joka kertoi etten ansaitse kantaa hänen sukunimeään.

Toinen Värityskirjasta silmille hypännyt pätkä löytyy sivulta 169;

 "Unelma siitä että olisin terve. Ettei aina muutaman vuoden välein tarvitsisi sairastua masennukseen. Unelma siitä, että oppisin tunnistamaan niitä keinoja joilla masennuksen voi välttää."

En tiedä onko sellaisia olemassa kaikille.. Minä uskon vakaasti että masennukseni on pohjimmiltaan toivottomuutta, epätoivoa ja ehkä jonkinlaista pakoakin. Tai epätoivoa siitä oikeastaan, ettei pääse pakoon. Masennusjaksoinani hoidan vain aivan kaikkein välttämättömimmän, eikä se ole oma ravinto tai hygienia, vaan juurikin koirien käyttäminen ulkona, kissojen ruokinta tai muksun tyrkkääminen kouluun. Se kaikki, minkä tiedän jäävän hoitamatta ilman panostani. Kuka sitten panostaisi minuun? Kuka pitäisi huolta minusta? En tiedä.

Miten minä voisin päättää oman masennuskierteeni? Haalimalla oikeasti niitä asioita ympärilleni joita tarvitsen ja joita rakastan. Minulla ei vaan ole siihen varaa.. Muuttaisin pohjoiseen, pieneen omakotitaloon kauas muusta asutuksesta. Koirien kanssa, toki. Ilman ihmiskontakteja. Keräisin itseni kasaan, antaisin jokaisen särön luutua niin että henkiset murtumakohtani olisivat lopulta niitä vahvimpia. Viettäisin muutaman vuoden yksinäisyydessä eheytyen.

Miksikö? Koska en kykene laittamaan itseäni niin kiinni, niin pieneksi ja huomaamattomaksi, etteikö joku näkisi minua ja tulisi vaatimaan palasia minusta.

Mitä minä teen arkena? Hoidan puolueasioita, sillä haluan tulevaisuuden ihmisille paremman elämän. Haluan vaikuttaa. Haluan tukea sitä kaikkea mihin uskon tulevaisuudessa, avointa päätöksentekoa, valinnanvapautta, vastuunkantoa oikeuksien rinnalla toki..
Hoidan isoäitiäni, joka on muistisairas ja minusta riippuvainen lähes kaikin tavoin. Huolehdin lääkityksestä, huolehdin ruuasta, laskujenmaksuista, lomakkeiden täytöstä.
Hoidan perhettäni, koiria, osallistun kaikkeen mihin pystyn, kun pyydetään. Olen huono sanomaan ei, jos tiedän, että kykenen auttamaan. Enkä ole varma, koska se hetki tulee vastaan että en tunnekaan rajojani. Haluan uskoa että tunnen, mutta.

Isoäitini on harteillani siksi että hänen elossaolevista lapsistaan kolme on alkoholisteja ja yksi laitoksessa asuva skitsofreenikko. Olen ainoa joka kasvatettiin ilmeisesti tässä suvun haarassa vastuuntuntoiseksi. Sain muidenkin osuudet näemmä..

Tätini, se alkoholisti-sellainen ei ole kovin tyytyväinen tilanteeseen. Viestit joita häneltä saan viikottain ovat loukkaavia ja kuluttavia.
"Haista vittus jos Peikko ei sinne jaksa" on lievimmästä päästä. Hän haukkuu huoranpenikaksi, ilmoittaa kuinka kumpikaan puoli suvusta ei minusta välitä, kertoo isäni haukkuvan, milloin isoäitinikin, kuolleen tätinikin on ilmoittanut inhonneen minua. Vaikka itse sanat suodatan enkä jaksa taltioida enää sisälleni, pitkään jatkuneena (vuosia) tämä kaikki jättää kuitenkin jälkensä. Myönnän että olen typerä tässäkin tilanteessa, mutta en osaa sulkea itseäni ja ajatella että alkoholi ja sairaus siinä puhuu, ennenkuin olen tuijotellut peiliin muutamat hetket ja pohtinut, olenko antanut tällä kertaa aihetta purkauksille. Ja sen teen joka kerta haukut saadessani. Joka ikinen riita, tora, haukku, vaikka kuinka yksipuolista tahansa, minä mietin mitä olisin voinut tehdä toisin. Eikä se enää ole tervettä tässä määrin. Minun(kin) pitäisi oppia itsekkäämmäksi, vaikka kuinka väitetään että olen itsekäs, empatiakyvytön paska. 

Siskoni on vaikeassa tilanteessa ja hänen toiseksi vanhin lapsensa otettiin meille asumaan. Minua on kiitelty siitä että tein epäitsekkään teon ja autan "hädässä". Ei motiivini ole yksinomaan sisareni ja hänen perheensä auttaminen...
Sain taannoin sen keskenmenon, kun raskaus oli pidemmällä kuin aiemmat raskauteni. En ajatellut koko keskenmenoa itseasiassa aikoihin, mutta sattuneesta syystä värityskirja sai muistelemaan sitäkin.
Minähän olisin oikeasti vapaaehtoisesti lapseton. Olin varaamassa aikaa sterilisaatioon, sillä olen varma, etten halua äidiksi. En halua geenejäni eteenpäin, en halua huolehtia kenestäkään. Haluan tiivistyä itseeni enkä jakautua. Mutta kun menimme Peikon kanssa yhteen, puhuimme lapsista, tietenkin.. Peikko on vahvasti "isätyyppiä". Sovimme, että odotamme muutaman vuoden, ja jos ei lasta kuulu, saan mennä sterilisaatioon. Reilu peli siis.
Tulin raskaaksi ja sain keskenmenon. Raskaus oli sen verran pitkällä että jouduin kohtuun kuolleen sikiön sitten synnyttämään lääkeavustuksellisesti sairaalassa. Olen kuullut että jotkut tyrkätään kotiin synnyttämään, minä tein sen osastolla. Tunteeni sillä hetkellä olivat surua, mutta eivät siksi että olin menettänyt lapsen, vaan siksi että en kyennyt auttamaan Peikkoa joka oli murheen murtama. Googletin, kyselin joka paikasta apua että miten minä voin tukea miestäni? Ilmeisesti en mitenkään, sillä mistään en löytänyt ulkopuolista apua. Hetken kuvittelin että suhteemme kuolee sen myötä että en kykene myötäelämään surua joka oli tavallaan lähtöisin minusta, mutta jota en vain kokenut omakseni. Toki ennen raskauttakin puhuimme että jos koskaan eroamme, huoltajuus jää täysin Peikolle, sillä minä en kykene lasta kasvattamaan. Ilmeisesti selvisimme kuitenkin siitäkin ajasta yli. Nykyisellään Peikko on kertonut ettei enää niinkään elä siinä uskossa että lapsen on oltava biologinen.. Joten tavallaan tämä oli saumani hyvittää se, etten hänelle "kykene" antamaan biologista lasta. Poika, joka perheeseemme muutti, on tosin jo 11, mutta Peikko on hänet tuntenut jo 6-vuotiaasta. Poika on todennäköisesti hyvin samankaltainen kuin oma, biologinen lapseni olisi; moniongelmainen, masentunut, diagnosoimaton toki.. Sosiaalisesti kömpelö ja järkyttävän paljon itseään täynnä. Sellainen minäkin olin. Ihan levällään joka suuntaan..
Toisaalta.. Nyt minä tiedän mitä minun olisi pitänyt kuulla silloin jotta olisin kasvanut edes vähän tasapainoisemmaksi. Ehkä minä osaan tehdä jotain enemmän oikein?
Siskoni kuvailee tätä poikaansa melko osuvasti: "Hän ei ole tiimipelaaja kuten muut lapsemme. Hän on erakkoluonne, kuten tätinsä." Harmi vaan, ettei yhteiskuntamme oikein tue sellaista elämäntapaa.

Monessa kohtaa olen aivan erilainen luonteeltani ja kokemuksiltani kuin Marko Annala, joten ei voida tässäkään tapauksessa puhua että olisin täysin uppoutunut ja samaistunut kirjan kertojaan. Mutta silti se tietty ajankuva toi muistoja enemmän kuin mikään pitkään aikaan ja jotkut yhteneväisyydet hätkähdyttivätkin. Värityskirja on viimeisen 5 vuoden aikana lukemistani kirjoista ainoa jonka kertojaan samaistuin useita kertoja. Hämmästyin. Tietäähän sen jokainen aikuinen että tietyt kokemukset ovat sellaisia joiden kanssa ei ole yksin. Tietyt ajatukset eivät ole sellaisia joita kukaan muu ei ajattele. Vaikka lähtökohdat ovat eri, päätelmä voi silti olla sama.

 Ja ehkä minä annan kivikokoelmallemme vielä armonaikaa.
 Sekä Peikko että minä olemme tahoillamme hamstranneet kiviä, isoja ja pieniä, kauniita rumia, ja säästäneet niitä elämämme varrella. Hiljalleen ne ovat ottaneet paikkansa kuistin ikkunoilla pelargonioiden sijaan ja lopulta osa on valunut pihallekin.. Olkoon. Ei se tunnukaan enää niin erikoiselta etteikö siinäkin kohtaa voi ihmisten kummastelua kuitata olankohautuksella.

20.2.17

Kun puutarha-ihminen katselee puutarhaa, hän rentoutuu. Katselee ehkä kauneinta pioniaan, suunnittelee upottavansa lisää rahaansa ja aikaansa harrastukseensa. Ehkä se on se hyötykasvi mihin tänä vuonna panostetaan, ehkä uusi lajike perennaa, ehkä vaikkapa alppiruusu. Sormet mullassa, kasvien tuoksu nenässä ja ystävät ihastelevat aikaansaannoksia.

Kun kennel-ihminen rakastaa koiriaan, hän uhraa niihin loputtomasti rahaa ja saa lahjaksi vastarakkautta. Jokaisella heistä on se kaunein koira. Harjataan, pestään, puunataan ja lellitään. Ostetaan kallista shampoota ja halpaa shampoota, testaillaan eri ruokamerkkejä, vertaillaan kampojen eri materiaaleja ja kuljetushäkkien kestävyyttä. Juostaan metsässä ja metsän ulkopuolella. Matkustetaan ulkomaille ja hankitaan sertteja ja ties mitä. Monet tuomitsevat, mutta yhtäkaikki, kennelväkeä on ollut ja tulee aina olemaan, ja he ovat onnellisia koirineen. Rahaa menee, aikaa menee. Silti koirien ja ihmisten yhteistyö palkitsee, koiran kiintymys tekee onnelliseksi.

Neuloosi-ihmiset ostavat neulontakirjoja, ostavat neulontalehtiä, erilaisia lankoja.. Monet joutuvat kokeilemaan useita erilaisia puikkoja ennenkuin ne omaan käteen ja tiettyihin neulomistarkoituksiin sopivat puikot löytyvät. Käsiala kehittyy vuosi vuodelta ja aikaa kuluu. Langat muuttavat väriään ja malliaan ja uusia kokeillaan.. Rahaa palaa, aikaa menee.. Ja silti ollaan onnellisia siitä nutusta ja sukasta, pöytäliinasta, neulegraffitista.. Mistä vaan mikä omalta tuntuu.

On olemassa ihmisiä jotka kuluttavat aikansa ja rahansa vaikka perheeseen; omistautuneita kotiäitejä joiden lapsia kuskataan harrastuksesta toiseen, joilla on pöydät katettuna ruoka-aikaan teemalautasilla.. Niitä jotka eivät panosta itseensä muutoin kuin panostamalla perheenjäseniinsä. Rakentamalla kotia ja luomalla onnellisia perhe-elämämuistoja lapsilleen ja läheisilleen.

On olemassa myös kirja-addikteja. On olemassa urheilijoita. On olemassa autoharrastajia. On olemassa muusikkoja. On olemassa iso liuta ihmisiä, joiden intohimo ja rakkaus ovat jotain jonka vuoksi omaa aikaansa ja jaksamistaan vie vaikka äärirajoille ja yli. On olemassa elämässä rakkautta jonka vuoksi kuluttaa rahaansa enemmän kuin muihin elämän osa-alueisiin.

Harva tapa minusta on väärin. En voisi tuomita ketään siitä että elää elämäänsä kuten elää..
Mutta. Tuomitsen toki tiettyjen asioiden mukaanaan tuomat lieveilmiöt: ei minua kiinnosta että joku pilaa oman elämänsä huumeilla. Sitten se alkaa kiinnostamaan, kun turmellaan muiden elämää varastamalla ja pahoinpitelyillä jne. Ja siinä vaiheessa kun yhteiskunnalle tulee kustannuksia. Ja sama pätee alkoholiin ja tupakkaan; niin kauan kun yksilö tekee sen ihan itse, asia on minulle ok. Senkun. Mutta muihin se ei saa vaikuttaa haitallisesti; sitä tupakkaa ei pidä pössytellä autossa jossa on lapsia. Eikä sitä alkoholia nauttiessaan pidä menettää kontrollia niin että paikat särkyvät, ihmisistä puhumattakaan..

Jostain syystä nykymaailmassa, tai tässä tuttavapiirissä jossa elän, iso osa ihmisiä on nyt ottanut sen kannan että on ok tuomita ihmisen toiminta. Halveksutaan kaikkia jotka toimivat erilailla miten itse.
En ymmärrä, enkä tule ymmärtämään.

Minulla se jokin ei ole puutarha eikä urheilu. Se on tällä hetkellä se, mikä on ilmeisesti muutamalle ihmiselle muodostunut kirosanaksi; Mokoma.
Tein tuossa viikonloppuna galluppia muutamalta ystävältäni ja kyselin että kuinka paljon se sitten oikeasti näkyy elämässäni.. Puhua pälpätänkö aina nähdessämme suuren osan ajasta Mokomasta? Soitanko pelkkää Mokomaa? Missä menee raja? Ihminen ei aina tiedä, josko huomaamattaan höpöttää kaiket päivät siitä pionistaan.. Joten on / oli mahdollista että vaahtoan aiheesta liikaa.
No, en tiedä ovatko nuo ihmiset rehellisiä, mutta vastaus on aika selkeä; "Et". Kirjoitan blogiin, juu. Olen muutamalle ihmiselle avautunut siitä että minulle avaudutaan, jolloin aihe on ollut aika selkeä. Toisinaan on kyse Mokomasta, toisinaan kyse on tavasta kasvattaa Poikaa, koiria tai kissoja. Tai itseäni. Mutta..
Kirjoitan facebookkiin, blogiin tai nappaan kuvan instagramiin, ja raahaan ihmisiä keikoille. Muutaman ystävän jotka eivät ole faneja, äitini, siskonmuksuja.. Ketä vaan. Kulutan rahani ostamalla levyjä tai fanituotteita, menemällä keikalle. Sillähän sitä tuetaan, bändiä josta pitää tai harrastustaan johon on kiintynyt. Rahaa ja aikaa. Eikö?

Päätin tänään että vähennän radikaalisti postauksiani facebookkiin. Profiilinihan on ollut (ja tulee olemaan) avoin. En enää juuri saa niitä negatiivisia kommentteja postauksiini, koska seuraajista aina joku tulee kuitenkin puolustamaan. Joten nyt sitten saan tekstiviestiä ja whatsappia ja puhelinsoittoa "lähipiirini" ihmisiltä, joilla on pakottava tarve kertoa miten väärin toimin ja ketä kaikkia saatan loukata.
On totta, että kirjoitan kärkevästi, ja tällöin on ok reagoida. On tota että olen itsekäs ja kirjoitan vain omia ajatuksiani ja näkökulmiani, sillä hei; tämä on blogini, fb-sivuni on kuitenkin minun fb-sivuni, eikä suinkaan yleinen tiedotuskanava suomen tilanteesta....
Voi olla, että olen mielensäpahoittaja. Voi olla että olen kukkahattutäti. Mutta tosiaan, olen miettinyt asiaa pitkään ja päättänyt että elämäni on liian lyhyt kaiken paskan suodattamiseen tällä tavoin.. Olen ottanut vastaan kaiken ja puolustautunut, olen antanut mennä korvasta sisään ja puolet ulos. Kaikki jättää jälkensä, ja minusta on tullut herkkänahkainen, helposti ärsyyntyvä ja useasti vittuuntunut. En minä sellainen ole. Muistan sen joka kerta kun tapaan ystäviäni jotka asuvat muualla, olkoon sitten Tampereella, Jyväskylässä tai vaikka Oulussa. Tämä ihminen josta en itsessäni pidä, tulee ilmi vain Kouvolassa.

Niille jotka eivät ole istuneet vieressäni kun laitan puhelimen kaiuttimelle tai kun kerron tilanteesta muutoin, voi olla mysteeri että miksi minä ärsyynnyn pienestäkin kritiikistä. Syy on selvä; kun pientä kritiikkiä saa joka ikisestä elämänsä osa-alueesta, niin alkaa nyppiä niin maan helvetisti ettei mitään järkeä. Tuntuu että negatiivisuus valtaa mielen.

Tänään kiteytin siskolleni tätä kritiikin määrää tältä alkuvuodelta, eli käytännössä selkeytin itselleni että miksi vähennän facebook-aikaani ja keskityn enemmän instagramiin:
Jos kirjoitan facebookkiin kivuistani, saan vastineeksi ison määrän palautetta siitä että ruokavalioni on väärä, olen läski ja siksi sattuu. Ihmisillä ei ole tarvetta tietää mihin sattuu, ei tietää siitä mitä olen tehnyt ja jättänyt tekemättä, tai edes siitä, millainen on ruokavalioni, se on jokatapauksessa väärä. Yleensä vääryys tulee siitä että syön lainkaan vehnää, ja tottakai tällainen läski mättää päivät pääksytysten sokeria ja rasvaa. Ei sillä, että ilmoitan etten käytä juurikaan lisättyä sokeria tai että kolesteroliarvoni ovat rajojen sisäpuolella, muuta käsitystä näillä oikean ruuan puolesta puhujilla. Useammat keskustelut aiheesta käyty. Eli helpompi olla kirjoittamatta kivuista ja kärsiä vaan itsekseen.

Koiristahan on turha kirjoittaa. Jos kirjoitan että olen tyytyväinen niihin, niin joku päättää ilmoittaa että jopas on ääni muuttunut kellossa, kun edellisenä päivänä olen sanonut että hirtän tuon koiran korvista. Jos koiralla on ongelma, kyse on siitä, ettei se saa liikuntaa tarpeeksi. Eikä sillä ole väliä, olenko juossut koiran kanssa lenkillä vai koirapuistossa, metsässä vai missä. Se nyt vaan ei ole oikeanlaista liikuntaa ja ruokakin on väärä. Ja muutenkaan näin monen koiran kanssa nyt vaan ei voi elää. Ja kissat ja koirat eivät nyt ainakaan tule keskenään toimeen. Sitäpaitsi kissat selkeästi inhoavat minua kun en ymmärrä niitä.

Mokomasta on lapsellista kirjoittaa, pitäisi sitä aikuisen ihmisen tajuta että se ikä kun mun olis pitäny jotain fanittaa, meni silloin kun n.k.o.t.b oli vielä voimissaan. Kaikki sen jälkeen tullut on nuorisomusaa ja siihen ei pidä vanhuksen kajota. Viis siitä että kuvittelin aina että itse saa valita mitä kuuntelee.. Vaan ei. Se on Eino Gröniä nyt vissiin lähdettävä kuuntelemaan konserttisaliin.
Mokoman levyjä on typerää ostaa. Viis siitä että tukee sillä tavoin artistia, levyjen osto nyt vaan on perseestä koska ilmaiseksi saa spotifysta ja muualta (maksan muuten premiumista, saakaa sydäri nyt sitten..) ja muutenkin cd-levyt menettävät heti arvonsa, niitä ei kukaan kaipaa ja ne vievät tilaa.

Jos laitan ruokakuvia, niin.. No, se käsiteltiinkin jo. Ruoka on vääränlaista ja ei ihme että olen läski ja sairas. Ja tämänhän tosiaan voi ihan livenäkin kertoa, mm. tuntematon kaupan kassalla, tuntematon grillikioskilla jne.

Kodistani kun laitan kuvia niin sehän on kamalaa. Kun kerran on seinä maalattu mustaksi ja harmaata tapettia niin johan täällä Poika masentuu kasvaessaan näin tummassa ympäristössä ja ei ihme että en saa d-vitamiinia tarpeeksi. Minullahan siis todettiin d-vitamiinin arvo olevan niinkin alhainen että voidaan puhua riisitaudista. Kun vaan olisi lääkäri ja muut ymmärtäneet kertoa että seinät vaaleana säteilevät d-vitamiinia niin perhana olis tältäkin säästytty. Nyt kun tuttavani ovat minua sivistäneet, voinkin miettiä haluanko elää loppuelämäni nauttien mieleisenlaisesta kodistani riisitautisena vai elänkö pitkän ja d-vitamiinirikkaan elämän inhoten valkoisia seiniä ympärilläni.

Jos mainitsen ostaneeni yhtään mitään niin "ei ihme että olet aina köyhä", "eikös sun pitäny KonMarittaa" ja "eikö ton olis voinu tehdä itse" tai "Mihin tota nyt muka tarvii, ilmanki oisit pärjänny".

Jos mä laitan autosta jotain niin yksityisautoilu saastuttaa, tollanen bensarosvo riisikippo tuhoaa maailman ja jämerä saksalainen sen olla pitäs. Tai rapea ranskalainen. Mutta ei hitto vie mitään japanilaista. Enhän minä voi tietää minkä merkkinen se minun kropalleni ja ulottuvuuksilleni sopiva auto on.

Ja ehkä se viimeinen niitti kuitenkin oli se, että jouduin miettimään ihmisten itsekkyyttä ihan uudelta kantilta kuultuani että "Ehkä sun kannattais jättää se Saikkosen korvike ja keskittyä parantamaan elämää ja piirittämään sitä Saikkosta itseään. Tekisit ehkä pitkässä juoksussa palveluksen kuitenkin Peikollekin itsesi lisäksi."

Se sai minut miettimään että eikö ihmisillä ole nykyään mitään sellaista mitä he ihailisivat ilman tarvetta saada omistaa? Ja onko jokaisen ihmisen ihailu tai menköön tämä nyt vaikka palvonnan puolella, sitä että se on oltava tulisinta rakkautta ja tihkuvaa seksiä sen omistushalun lisäksi? Jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin on se Pete Parkkosen kohuvideo huomattavasti seksikkäämpää kamaa kuin Saikkonen pelaamassa jääkiekkoa. Enkä minä ole oikeasti rakastunut ja ihastunut, se on puolittain vitsiä. Kun katson lavalle keikan aikana, näen ensisijaisesti porukan jolla on keskenään hauskaa. Näen ihmisiä jotka tekevät musiikkia joka tuo iloa elämään. Porukan joka inspiroi monella tavalla.. Mitä tulee ihmiseen itseensä, niin näen kitaristin, joka on taitava. Kitaristin, jota ihailen. Ihmisen, joka kykenee siihen mihin itse en kykene. Onko se sitten kohta jossa tämän maailman mukaan minun pitäisi olla kateellinen siitä että joku osaa jotain mitä minä en? Vai miten tämä menee... Mikä on sallittua tuntemista?

Tottakai se on plussaa että siellä lavalla on jätkiä joiden ulkonäkö miellyttää. IKINÄ on sellainen bändi joiden musiikki ei ole sitä mitä mieluiten kuuntelen, mutta käyn keikalla joskus koska musiikki on siedettävää ja molemmat laulajat ulkonäöltä ja lavakarismaltaan itseäni miellyttäviä.
En minä tuijota keikan aikana ketään ajatellen että ton kun saisi omaksi. Ei se sitä ole. Se pulloon pistäminen ei ole sitä että haluaisin omakseni ja omistaa elämäni hänelle, vaan se on sitä että jos voisin, kävisin jokaisella keikalla, ammentaisin itseeni Mokoman musiikista voimaa ja eheyttä. Valitettavasti minulle kun pionit eivät sitä tuo, enkä osaa neuloa. En ole saanut kipinää kenneltouhuihin, enkä ole luonteeltani perheenäiti. Sen sijaan tämä on minun tapani elää, tuntea, tukea, olla.

Ja mitä tulee edellisen kommentin laukoneeseen ihmiseen; emme ole enää puheväleissä. Hän ei välttämättä sitä ennen tätä kirjoitusta tiedä, sillä kerrankin olen ylpeä etten sanonut mitä ajattelin. En ole hetkeen vaan kuullut kenenkään suusta mitään noin loukkaavaa; Minä en tyytyisi ottamaan miehekseni kakkospalkintoa. Minun mieheni on, hyvässä ja pahassa, aina ykkönen. Kun lakkaa olemasta, hän tietää siitä ensimmäisenä, ja eroamme.
Ja toisaalta, mieheni ei ole tossukka joka tyytyisi olemaan kakkonen. Sillä hetkellä kun hän tuntisi jäävänsä todellisuudessa kakkoseksi yhdellekään ihmiselle, julkkikselle tai ei, tietäisin sen varmasti. Se, että minä kerron julkisesti tuijottavani ja ihailevani jotakuta, on minulle luontevaa. Teen sitä parhaani mukaan livenäkin; jos jollakulla kaupan myyjällä on maailman hienoimmat saappaat, minä kerron että "hei, sulla on ihan hiton upeet saappaat". Ei se ole vaikeaa kertoa ihmisille jos he vaikuttavat positiivisesti ympäristöönsä. Eikä myöskään ole vaikeaa pitää turpaansa kiinni jos näkee läskin ihmisen ostavan karkkipussin; sinä et tiedä tuleeko se hänen herkkuhetkeensä vai tuleeko se sairaan isoäidin viihdykkeeksi. Ja tiedätkö mitä? Sillä ei pitäisi olla sinun elämääsi edes merkitystä.
Se, että mieheni tuijottaa aika montaakin suomalaista naisartistia ja todennäköisesti kokee asian huomattavasti seksuaalisempana kuin minä oman fanittamisen kohteeni, mutta ei mainitse asiaa ääneen muille kuin minulle, on hyvinkin luonteenomaista hänelle. Kyllä, hän saa ihailla. Hän saa käyttää muita naisia runkkumateriaalinaan silloin kun haluaa. Ja hän saa siitä kertoa minulle. Saisi kertoa vaikka maailmallekin. Se ei ole minulta pois; minä olen silti se, jonka kanssa hän jakaa elämänsä. Hyvässä ja huonossa, arjessa ja juhlassa.

Älkää stressatko muiden elämästä. Eläkää omaanne. Oikeasti.


Ainiin. Ai miksi kuitenkin instagram? Siksi että siellä on joukko samanlaisia hulluja kuin minä. Tuntemattomia ihmisiä jotka rakastavat juoksemista ja eivät epäröi kertoa siitä. Stam1na-faneja. Mokoma-faneja. Neulojia. Ruuanlaittajia. Eikä kukaan tule kertomaan että he tekevät kaiken niin paljon paremmin. Kukaan ei tule kertomaan että tapani elää on väärä. En tiedä, pystyykö instagramissa edes estämään ihmisiä kommentoimasta tms, sillä en ole koskaan kokenut tarvetta tehdä niin. Saan vain nauttia kauniista, inspiroivista kuvista, ihmisistä jotka panostavat kaikkensa siihen mitä rakastavat.

5.1.17

Pyhä äiteys ja moraalisaarnat

Kävin eilen keskustelun, jonka jälkeen piti ihan ottaa jäähyä tähän päivään asti ja ajatella mitä sanoo, ettei täysin sano mitä ajattelee. Keskustelu neljälapsisen Pyhän Äidin kanssa alkoi näin:
"Oletko sä yhtään ajatellu et ku poika on kotona, ja sä kuuntelet Mokomaa, niin se voi saada vaikka mitä vaikutteita?".
Tovin hiljaisuutta kun tuumailin ja kysäsin sitten et niinku millasia vaikutteita?
Agressiota, ja kuunteleehan ny ton ikänen lapsi jo niitä sanotuksia, ja ei se kovin hyvältä vaikuta jos se vaikka johonki kouluvihkon nurkkaan niitä alkaa raapustelemaan.

Tässä vaiheessa lopetin puhelun sivistyneesti kun siihen vielä kykenin, koska päätin, etten lähde tälle linjalle enää. Mutta nyt on kuitenkin ihan oikeasti pakko, koska en ole yhtään varma, mitä te ihmiset nyt ajattelette siellä sanoituksista ja musiikista yleensä. Lapsethan kuuntelee musiikkia; muodostavat hiljalleen omaa makuaan, mutta siellä jonkinlaisena perustana on se musiikki mitä kuulee kotona, kaupoissa, busseissa ja hitto vie vaikka missä.

(Mainittakoon muuten että tämä viimeisin yhdistyminen, oliko Teosto ja Gramex, nostivat nuo maksut siinä määrin pilviin että en tiedä soiko suomessa kohta musiikkia enää missään.. Aiemmin erään yrityksen alle 10 paikkainen kahvila maksoi teostomaksuja palttiarallaa 200 euroa. Nyt maksavat karvaa yli 500 euroa. Tai maksaisivat, jos haluaisivat musiikin soivan. Päättivät sitten työskennellä hiljaisuudessa. Televisio saa kyllä olla auki, ilman ääntä.. Huokaus. Hyvä Suomi, juuri näin tän asian halutaan menevän. )

Haluaisin tähän ottaa muutaman esimerkin tällä hetkellä yleisessä radiosoitossa olevien biisien lyriikoista, joita siis Pyhä Äiti Seurueineen haluaa lastensa kuuntelevan. Ja mitä siis käytännössä jokaisen korviin osuu enemmän tai vähemmän tiedostamatta kun tuolla yleisillä paikoilla liikkuu missä musiikki on hissimusan sijaan jokin radiokanavalähetys...

"Etkö sä tiedä Kuka mä oon, Et pääse pakoon Tavarataloon, Älä laita päälle Autoradioo Tai televisioo, Saatan laulaa Et sulle ei iso, oo Oho sehän meni jo sori. Sä menit vaihtaa Pirkan Oltermanniin, mut sen nimi Ei oo SANNI, Naa Sä paneskelet Alusvaatemallii, Mut sen nimi Ei oo SANNI, Ja ostit Mersun kalliin, Sun autotalliin, Mut lippu vippiin Ei tee susta Cheekkii, Vaikka sun tyttösi Ei edes meikkii tarvii, Sen nimi ei oo SANNI Mun nimi on SANNI."
-Sanni

"Otan sua ranteista kii ja sidon käsinojiin, Tää on ainoa mun keino paeta, Nään ku siin tuolissas oot jo huolissas, Tätä tahtois en, tää on mun keino viimeinen, Mä katkon sun peukalon ettet sä liftata voi mun perään, Sit etusormen vuoro on ettet sä töki mua sillä enää"
-Chisu

" Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut, Ja isken jollain millä sinäkin oot mua hakannut, Mä astun harhaan taivaan tieltä jonnekin pimeään, Mut viedään sinne missä ei ees tarvitse nimeään.
Kaikki sanoo sävyyn säälivään, Oma vika kun tällaiseen jään, Mutten tiedä enää itsekään Ketä pelkään, En ole nainen, en yhtään mitään, Kidutettu eläin häkissään."
-Pmmp
 

Siinä ihan vaan yleisiä soivia kappaleita. En todellakaan kaivele tähän suomiräppiä jossa, Peikon sanoja lainatakseni, "Missä vaan biletetään ja pannaan kaikkea naapurin mummosta lyhtypylvääseen". Jätän pois myös englanninkieliset renkutukset joista kyllä löytyy helmiä joita jo 10-vuotiaskin ymmärtää ja nämä Petri Nygårdit jotka on oma genrensä.

Mutta sitten otan sitä haitallista Mokoman sanotusta tähän... Ihan koko biisin verran niin en pääse poimimaan turvallista kohtaa.



Mokoma - Uskalla elää

Sydän käskee, järki sallii
Vähän kerrassaan laittaa toimimaan
Tavoittaa voit kaiken kalliin
Siis suuntaa tulevaan askel kerrallaan

Teetkö oikein, teetkö väärin?
Kenpä tietäis sen, antais vastauksen
Jos viisastuisit siinä määrin
Kuulisit vastauksen, uskoitisko sen?

Älä pelkää vaan uskalla elää
Et saa käpertyä sisimpään
Luota itseesi, uskalla elää
Et saa tyytyä vähempään

Voi olla että astut harhaan
Niinkin käydä voi, jos vain unelmoit
Sydän tuntee reitin parhaan
Jos siis unelmoit, kuuntele kun voit

Älä pelkää vaan uskalla elää
Et saa käpertyä sisimpään
Luota itseesi, uskalla elää
Et saa tyytyä vähempään

Älä pelkää vaan uskalla elää
Et saa käpertyä sisimpään
Luota itseesi, uskalla elää
Et saa tyytyä sen vähempään
Uskalla elää


Ja onhan Mokomallakin radiohittejä. Punamultaakin, esimerkiksi. Ai että siinä biisissä naidaan kovaa ja hakataan ihmisiä ja kehotetaan polttamaan kirkkoja ja polttamaan lippu. Eiku....

Mokoma - Punamultaa

Käperryn sinun kainaloon,
haen varjostasi suojaa.
Itken itkuni rintaasi vasten,
tunnen ettet huomaa.

En saa selkoa tuulistasi,
sinä puhallat toiseen suuntaan.
Ja vaikka kylmä on povesikin,
aion maatua sinun huomaan.

Tähän vereni lasketaan,
pisara kerrallaan muurataan.

Kauneinkin kukka vielä kuihtuu,
suurinkin runko halkeaa.
Ei kasva vilja, sato kuivuu.
Tätä maata lapset kiroaa,
se on punamultaa.

Kuuroihin korviin huutoni hukkuu,
ei edes kaiku vastaa.
En löydä oikeaa polkua,
etkä sinä voi tulla vastaan

Minäkö meistä, olen se paha,
vai heikompi ainoastaan?
Kuinka kaltoin voi kohdellakkaan,
äiti omaa lastaan.

Tähän vereni lasketaan,
pisara kerrallaan muurataan.

Kauneinkin kukka vielä kuihtuu,
suurinkin runko halkeaa.
Ei kasva vilja, sato kuivuu.
Tätä maata lapset kiroaa,
se on punamultaa.
 


Mainittakoon, että minulla ei ole mitään pop-musiikkia ja radiosoittoja vastaan. Kuuntelen niitä kutakuinkin sujuvasti. Hahmotan kyllä, mitä biiseissä sanotaan (joskaan en aina sitä, mitä niillä yritetään kertoa..) ja yleensä senkin kenen esittämiä ovat. Lauleskelen mukana autossa ja joskus täällä ruokaa laittaessa soi radio. Aiemmin suomipop, nykyisin enemmänkin Suomirock. Mutta minä en olekaan tässä se, joka yrittää jeesustella pyhällä äitiydellä. Se, etten ole tämän lapsen biologinen äiti, ei oikeuta ketään moralisoimaan kasvatustani. Jos jotain teen väärin, otan kyllä kritiikkiä vastaan. Otan neuvojakin vastaan, sillä tulen varmasti olemaan hukassa. Mutta yleistä moralisointa, varsinkaan ihmiseltä joka ei ole asiaansa perehtynyt, sitä en tule ottamaan vastaan. Jos ei tunne sen paremmin lasta kuin niitä sanoituksia joista tulee urputtamaan, on aika hataralla pohjalla neuvomaan tai moralisoimaan. 11-vuotias ei kuuntele pelkkää teletappia, mörri möykkyä ja tohtori sykeröä vaikka kuinka pakottaisin. (Ei sillä, niitäkin meillä soitetaan, lähinnä minun ja Peikon omaksi iloksi ja Poitsun hihityksen aiheiksi..)
 Kasvatus ei tule olemaan helppo tehtävä, mutta uskon siitä selviytyväni. Uskon myös tuntevani pojan, olen ollut hänen elämässään mukana synnytyslaitokselta asti. Hänen äitinsä olen tuntenut koko tämän äidin elämän ajan. Joten voin melkoisella varmuudella sanoa ymmärtäväni, mikä pojalle on keskimääräisesti haitallista ja mikä hyväksi, ja tässä kohtaa takaan ja alleviivaan, että Mokoman musiikki ei nuoria turmelukseen vie. Kuten ei muuten moni muukaan metalligenreen laskettava bändi.. Jos jaksaisin, linkkaisin tähän vielä tutkimustuloksia siitä miten metallia kuunteleva ihminen on sovinnollisempi, onnellisempi ja vähemmän idiootti kuin eräiden muiden genrejen kuuntelijat.


Ja omasta kokemuksestani voin kertoa että kaikista festareista ja keikoista iskelmä-aiheiset ovat niitä joille kaikkein vähiten lähden järjestyksenvalvojaksi. Metallikeikat ovat niitä joille lähden mieluiten. Ei siksi että genre olisi ominta, vaan siksi, että siellä on rauhallisin porukka joka kuuntelee puhetta.

2.1.17

Vegaanihaaste

Tammikuu on vegaanihaasteen aikaa. Huomasin jo syksyllä facebookissa mainostettavan tapahtumaa, ja klikkasin kiinnostuneeni. Nyt sitten varmistin muutamia päiviä sitten että otan osaa. Täyttä vegaania minusta ei tule tämänkään ansiosta, ja toisaalta, kasvissyöjäksi olisi suhteellisen helppo ryhtyä.. Mutta ne maitotuotteet ja munat, niiden kanssa tässä vielä ongelmissa ollaan! Ainakin mies manasi jo kahvimaidon kanssa että tuo lidlin makeuttamaton soya ei sovi hänen hienostuneille nystyröillensä, seuraavaksi siis jotain muuta.

Eilen kävin kaupassa ja olin siellä suorastaan hukassa. Löysin linssejä, mutta en tiennyt pitääkö niitä ostaa kuivattuna vai säilöttynä, ja vegaanituutoriani ajattelin asialla riivata vasta myöhemmin, joten ostin molempia. Kai tässä kerkeää kuukaudessa kokeilla molempia. Soijajugurtit ja vanukkaat ovat entuudestaan tuttuja, ja kasviksia käytetään meillä paljon, joskaan ei tarpeeksi. Eli sinällään kasvisruoka ei ole tosiaan uusi juttu, mutta vegaaninen ruoka sitten onkin. Joskus tein jollekin vegaanibändille jotain sapuskaa, muttamutta.. Siitä on vuosia.

Poitsu lähti kouluun ensimmäistä kertaa meiltä, ihan hyvillä mielin. Kuskasin sen tuolla jääkaapilla jota autoksikin on tituleerattu. Sisätilalämmitin olisi poikaa, mutta unohdin selvittää että löytyykö töpselille paikka. Jos ei, niin enemmän vain vaatetta niskaan.

Uuden vuoden lupauksia pitäisi tehdä. Minä en osaa oikein tehdä, tai pukea sanoiksi ainakaan. Yritän toki sitä ja tätä ja tuota, mutta yritetty on aina. Ehkä oman kropan haasteet ovat saaneet luopumaan lupauksista; niillä mennään mitä kyetään. On turha luvata lisäävänsä liikuntaa, kun nyt jo liikutaan se mitä pystytään. Paljoa se ei ole, mutta jotain. On turha luvata syövänsä säännöllisemmin, sillä niillä mennään mitä kyetään. Syödään kun pystytään. Sen olen luvannut toki jossain määrin että säännöllisesti sitä ruokaa tehdään, kun kerran poitsu nyt meillä asuu. Ongelmana on sitten se, että kun itse pitäisi sitä ruokaa suuhun laittaa, niin.. Huokaus. Parempi olla lupaamatta.

En lupaa myöskään kohdella läheisiäni paremmin. Minua on kohdeltu aika paskasti viime vuosina, joten en näe oikeastaan syytä miksi omaa käytöstäni muuttaisin. Jos jotain, niin vielä itsekkäämpään suuntaan. 

Ah! Itseasiassa teinkin jonkunasteisien lupauksen; päätin tuossa taannoin erään tamperelaisystävättäreni vieraillessa joulun alla, että en aio kuunnella enää kritiikkiä elämästäni. En aio toki työntää päätäni pensaaseen, mutta se, kenen kanssa vietän aikaa, määrittää kuitenkin aika pitkälti sen ajan, miten se kuluu. Eli vietän tästä eteenpäin enemmän aikaa niiden seurassa joiden kanssa viihdyn, ja joiden kanssa on mukavaa, ja vähemmän niiden henkilöiden kanssa jotka toistuvasti saavat minut tuntemaan oloni alempiarvoiseksi, kyseenalaistavat mielenterveyteni, kykyni toimia sijaisvanhempana, musiikkimakuni ja käytökseni. Heille perseilen tulevaisuudessakin, ja tulen järkyttämään varmasti käytökselläni. Erona on kuitenkin se, etten enää jaksa selittää itsestäänselviä asioita ennenkuin pakon edessä.

Mutta nyt sitten sen vegaanihaasteen kimppuun. Tämän päivän menussa oli joku tomaatti-cashew-pasta..

Vegaanihaasteeseen osallistuva saa siis uutiskirjeen päivittäin. Ja halutessaan siis oman tutorin. Joka viikolle tulee ostoslista ja siihen pohjautuvat reseptit kolahtavat mailiin päivittäin. Jälkiruokineen. Eli valmiiksi mietitty konsepti ilmaiseksi, kyllä kiitos. Suosittelen.
Jos joku lukijoista muuten osallistuu myös, kuulisin mielelläni kokemuksia...


Niinjuu. Ja tammikuu on toki myös sokerivieroituksen aikaa. Eli lisättyä sokeria ei nautita (no, ei kyllä nautita yleensäkään.....) eikä karkkia, leivonnaisia jne juurikaan. Kumpi lienee käy vaikeammaksi, vegaanius vai sokerittomuus? 


1.1.17

Lukuhaaste 2016

Kaikkea en kerennyt lukea mitä halusin, sillä kroppa on oikutellut todella paljon. pääasia siis kuitenkin, että suurin osa kohdista tuli luettua. Osa kirjoista olisi soveltunut useampaan kohtaan, ja toisaalta luin haasteen ulkopuolelta muutamia kirjoja..

1. Bill Buford - keittiön hehku
2. Rupert Isaacson - hevospoika
3. Henry Aho - arvet
4. Kerstin Campoy - taistelu lapsista
5. Kate McCann - Madeleine, kuka vei tyttäremme?
6. Pasi Hirvonen - mies joka oli kirjastoauto
7. Kouvolan patsaita ja muistomerkkejä
8. Paula Hawkins - Nainen junassa
9. Eira Pättikangas - tehtaan portilta kotikujalle
10. Nitobe Inazo - Bushido, japanin sielu
11. Pertti Jarla - fingerpori 9
12. Canth - työmiehen vaimo
13. Noëlle Revaz - eläintenkö ehdoilla?
14. Teemu Keskisarja  - suomen ainoa sarjamurhaaja
15. Kiran Desai -hulabaloo hedelmätarhassa
16. Helene Tursten - lasipaholainen
17. Sophie Kinsella - tähtien tiellä
19. Karin Slaughter - kaunokaiset
20. Tiina Raevaara - yö ei saa tulla
21. Voltaire - sallimus
23. Kim Gordon  - tyttö bändissä
25. Katherine Pancol - kilpikonnien hidas valssi
26. Piper Kerman - Orange is the new black
27. Lauren Beukes - zoo city
28. Järvi, Hotti, Poppius - Error, mielen häiriöitä
29. Lars Kepler - playground
30. Liane Moriarty - nainen joka unohti
32. Stephen King  - Tervetuloa joylandiin
34. Tiina Bergström - 135 päivää
40. Kjell westö  - kangastus 38
41. Vikas Swarup : nuoren naisen koetukset
44. Stephen Booth - nummi palaa
45. Petri Vartiainen - miehen ryhti
47.Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
48. Franz Kafka : muodonmuutos & rangaistussiirtolassa
49. Stefan Tegenfalk : pianonvirittäjä
50. Henry Aho : käytetyt kumit