15.12.17

2017

Kuten sanoinkin jo aiemmin instagramin puolella, vuosi 2017 on ollut tähän astisen "aikuisen" elämäni rankin vuosi. On tapahtunut hyvin paljon sellaista, mikä on vaatinut aika paljon reagointia, fyysistä sekä tunnepuolen asioita.
En ole kirjoittanut vuoden aikana kovinkaan paljoa, sillä minusta on tuntunut ettei ole aikaa, ei ole sanoja, ei ole mitään keinoa kertoa asioista, sillä on ollut niitä asioita jotka koskevat muita, netin ulottumattomissa eläviä ihmisiä, kuten isoäitiäni.

Alkuvuodesta oli sopeutuminen siihen ajatukseen että meille tosiaan muutti teinipoika, ja minun piti yhtäkkiä pystymetsästä ymmärtää wilma-järjestelmää, kouluasioita ja tuhansia pieniä asioita mitä lapsen kasvattamisessa vaaditaan. Ja lopulta hankalin asia on se yhteiskunta, johon se pieni ihminen piti saada asettumaan. En minä ymmärrä sitä itsekään, miten minulta voidaan vaatia että kasvattaisin jonkun muun ymmärtämään sitä miten kuuluu toimia..

Isoäitini sai loppuvuodesta aivoinfarktin. Toipuu siitä hyvin, kyllä. Mutta asiat ovat olleet läpi vuoden melko hankalia, eivät toki isoäitini takia, vaan sukulaisten järjettömien vaatimusten ja kännäyksen.

Oma terveyteni on reistaillut aika reilusti. Olen ollut kipeämpi kuin koskaan.
Enkä tarkoita tässä pientä lenssua tai muuta, vaan siis puhutaan kipupotilaan kivuista. Toisaalta, olen myös saanut diagnooseja! Lonkkakipuni uskottiin pitkään jatkuvan kulumasta. Kieltämättä lääkärin ilme oli melko korvaamaton kun kuvat tulivat ja kulumaa ei tästä elopainosta huolimatta ollut. Sitten laiteltiin reumalääkärille, muutamat magneettikuvat ja viimein sitten vielä varjoainekuvat, ja paljastui että lonkkani on täynnä rustokasvaimia, jotka estävät siis fyysisesti minua liikuttamasta lonkkaa mm. sisäkierron suhteen sekä menemästä kyykkyyn jne. Eli liikuntakykyni on tosiaan rajoittunutta melko lailla.

Aloitin loppuvuodesta uuden työn, tosin pääsin myös ammatillisen kuntoutuksen arviointiin, joka alkoikin menneellä viikolla. Työterveyslääkäri oli sitä mieltä jo viime vuoden lopulla etten tule enää siivoushommiin pystymään, ja siltähän se kovasti näyttää. Tuo taipuminen on haastavaa ja sitten tietysti vielä päälle se, että ranteeni eivät tykkää työskentelystä.

Olin myös nutrilett-painonhallintaryhmässä, erittäin niukkaenergisellä dieetillä, 6 viikkoa. Tarkoitus oli jatkaa pidempään, ainakin kolmella viikolla, mutta minulle kävi jotain, jonka takia en pysty enediä jatkamaan enää tänä vuonna, enkä oikeastaan seuraavan vuoden aikanakaan. Siitä lisää sitten vuoden alkupuoliskolla. Sama tila estää tiettyjen särkylääkkeiden syönnin, joten kivut ovat haastavia tällä hetkellä, jos ajatellaan ihan arjessa selviytymistäkin.
Ened auttoi kuitenkin löytämään tasapainoa ja ruokarytmitystä. Siitä kiinnipitäminen on sitten täysin omasta päästä kiinni, mikä on osittain myös haasteellista. Kun olisi niin helppo vaan ajatella että vitunko väliä, ei minulla ole väliä.. Mutta tiedänhän minä, esimerkilläni on väliä. Kropallani on väliä. Pääni sisäisellä elämällä on väliä!

Alkuvuosi meni erään sähikäisen pyöriessä kuvioissa enemmänkin. Nykyisin vähemmän, koska olen paska ystävä, eikä minulla ole hänelle aikaa kuin hyvin pienissä erissä, pienissä määrin. Tiedän, että suhteemme vaatisi enemmän, rauhallisempaa, mutta kun. Tämä nyt on mitä on. Aina ei voi valita.
Silmiini osui kirjoitus kaksoisliekistä. Tulin aiheesta lukeneeksi enemmänkin. Lyhyesti:

"Kaksoisliekki on puolikkaasi. Kehityksen tietyssä kohdassa jokainen sielu jakautuu feminiini- ja maskuliinienergiaan ja alkaa oppia kahta eri polkua pitkin. Voisit olettaa, että kaksoisliekkisi on hyvin samanlainen kuin sinä, mutta näin ei ole. Nämä kaksi oppivat hyvin eri suunnissa, joten lopullisen jälleentapaamisen tapahtuessa kumpikin saa kaiken opitun. Ne täydentävät toisiaan." 

Ja siltä se tosiaan tuntuu, tuo sähikäinen on kaksoisliekkini. Aluksi tuntui hyvin hämmentävältä, mutta nykyään tuntuu helpottavalta; kaikelle on selitys, se pitää vaan maailmasta löytää. Ja tässä kohtaa selityskin tarjoili itse itsensä, eikä sitä tarvinnut kaivella..
Mutta siinä missä se on palkitsevaakin, se on myös kuluttavaa. Jatkuva huoli toisesta ihmisestä, jatkuva stressi. Eikä siihen oikeasti auta että "älä huolehdi". Kannan hänestä huolta enemmän kuin keskimäärin sukulaisistani. Kannan hänen henkisestä jaksamisestaan huolta päivittäisellä tasolla.
Toisaalta, hänen seurassaan tuntuu siltä että hetkellisesti kaikki on ok. Tuntuu että saan hengitettyä paremmin, ja hetkellisesti kaikki on hyvin.

Sitten on toki tämä polyamoria-kuvio. Tuntuu olevan suuri ongelma ja kaiken määrittelevä elämäntapa.. Mutta toki vain ulkopuolisten silmissä. Oma perhe-elämä ei nyt oikeastaan eroa normaalista parisuhteesta juurikaan. Mitään haastavaa tilanteessa ei ole, miehet tulevat keskenään toimeen vallan loistavasti, nalkutuksen määrä on osaltani vakio, että joku voisi imuroida, joku voisi kastella kukat. Siinäpä se.
Kuitenkin Pantterin tuleminen osaksi perhettä on sujunut kivuttomasti kaikkien osalta. Tottakai on omia haasteitaan kestää pieruhuumorin määrän triplaantuminen, testosteronin määrän kasvu ja kaikki muut kivat pienet asiat talossa, mutta.. Bonukset ovat tuntuvat.
Julkisuuteen lähdin asian kanssa siksi, että minua ärsytti suunnattomasti ihmisten asenteet polyamoriaa kohtaan. Oikeasti: sillä ei ole väliä kuka rakastaa ja ketä rakastaa, missä rakastaa ja miten, jos muita ei satuta. Ja ihan oikeasti; SINÄ et tarvitse terapiaa siksi, että minä rakastan useampaa miestä ja päätän olla pettämättä ketään ja pitää heidät molemmat kumppaninani..

On silti mahtunut paljon mukaan sitäkin, mikä lisää riittämättömyyden tunnettani. En ole aina kyennyt näkemään Peikon tarpeita ja toisinaan tuntuukin siltä, että pitäisi tehdä enemmän, antaa enemmän.. Ongelma vaan on siinä, ettei ole mistä antaa. Ei ole mitä voisi tehdä. Kaikki tuntuu menevän perusarjesta selviämiseen, ei ole mihinkään ylimääräiseen enää voimia.
Pantterin suhteen tietysti samat fiilikset, eikä se ole helpottanut, että näen kuinka paljon hän ex-vaimoaan välillä kaipaa. Ja jos vain jäisikin siihen, kaipaukseen ja ikävöintiin. Mutta kun puolet vuodesta on kulunut siten, että olen jatkuvan syynin alla; kelpaanko hänen tilalleen vai päättääkö Pantteri kuitenkin palata entiseen elämäänsä. Riitänkö minä kumppaniksi? Kykenenkö minä antamaan kaiken sen, mitä tarvitaan? Kykenenkö tukemaan tarpeeksi kaikessa, muutoksessa, arjessa jne? Kykenenkö antamaan rakkautta tarpeeksi? Vai olenko kuitenkin riittämätön, tulenko menettämään taas kerran ihmisen jota rakastan, koska olen mitä olen?
Ja ei, tämä ei ole puhtaasti teoreettista pohdintaa. Se on sitä, mikä kuluttaa, kun itkee silmät päästään portailla ulkona kun toinen pakkaa tavaroitaan ja on valmis kävelemään pois. Se on sitä kun yrittää pystyä olemaan parempi kuin onkaan, ja kertoo että olen olemassa tässä, vierellä, joka tapauksessa, vaikka hän mitä päättäisi. Että olen ystävänä tässä aina, koska rakastan, ja tuen, vaikka hän kokisi että jossain olisi parempi jonkun muun kanssa, ilman minua..
Ne hetket eivät ole niitä mukavia.

Koen itseni petetyksi tietyllä tapaa erään perheenjäsenen / sukulaisen taholta myöskin.. Loppuvuodesta oli sellainen episodi, että perhe-elämä on ollut melkoisen tutkistelun alla, ja tulee sitä olemaan vielä pitkään. Minusta ja perheestämme on kerrottu sellaisia valheita, että niitä on mahdoton antaa anteeksi. Petos on ollut nöyryyttävä, ja tiedän sillä olevan kauaskantoisia seurauksia. Siitä tulen ehkä kertomaan joskus, jos tilanteet sen sallivat. Toistaiseksi en voi analysoida asiaa enempää. Sen verran valotan, että on erittäin surullista, että ihmiset, ammatikseen psyykkisesti sairaiden ihmisten kanssa työskentelevät sellaiset, uskovat sokeasti valheita koska eivät näe ilmiselviä syitä valehtelulle. (Huomionhaku, mustamaalauksen tarpeen motiivit...)

Otin myös piraattipuodin postitukset hoitaakseni. Siinä sitä sitten onkin kerrakseen. Hallittua kaaosta talossa, KonMarista ei tietoakaan taas. Joten sekin kuormittaa, kun ei langat ole kaikki käsissä. Olen niitä loppuvuodesta yrittänyt haroa enemmänkin käsiini, mutta mutta... Ehkä ne siitä vielä kasaantuvat ja punoutuvat joksikin nätiksi.

Tässä oikeastaan murto-osa kuulumisista, mutta jonkinlainen yhteenveto kuitenkin tämänhetkisestä tilanteesta. En tiedä missä merkeissä ensi vuosi tulee alkamaan, mutta tämä vuosi loppuu hyvin ristiriitaisissa merkeissä. Tunnepuolen tila on aivan täysin sekaisin, koska en tule ymmärtämään tuota petosta, en tule ymmärtämään ihmisten käsitystä moraalista. En ymmärrä miksi maailma toimii kuten toimii. En ymmärrä miksi ihmiset ovat niin läpimätiä paskoja toisilleen nykyään. Missä on kunnioitus? Missä on maalaisjärki? Missä on kaikki se rakkaus mitä meillä pitäisi olla maailmassa?

Vuoteen on mahtunut siis positiivisiakin asioita, jos se ei rivien välistä käy ilmi. Negatiivisia ja kuormittavia on tosiaan vaan ollut aika paljon enemmän kuin aiemmin. Ja ne ovat isompia. Sellaisia, joista selviäminen on epävarmaa. Sellaisia, joista ei voi selvitä kaikista. Ja sellaisia, joihin täytyy vain sopeutua.


19.10.17

Pettynyt vai petetty?

Yhä useammin törmään kysymykseen "mitä jos se pettää sua". Mutta oikeasti, tässä kohtaa on muistutettava että Peikon kanssa elämme, edelleenkin, avoimessa suhteessa. Se ei ole muuttunut sitten Panttterin tultua kuvioihin. Joten melko varmuudella voin sanoa, että ei se petä.
Pettämiseen kuuluu toki muutakin kuin se, että käy kiskaisemassa jotakuta parisuhteensa (tai no, monisuhteensa) ulkopuolista. Luottamuksen voi pettää laiminlyömällä kumppaniaan, kotiaan, perhettään. Pettää voi olemalla epärehellinen muissakin asioissa kuin seksuaalisuutensa suhteen.

Mutta niin. Minä olen kyllä varma, että ei se petä. Ei Peikko eikä itseasiassa Pantterikaan. Minä en anna syytä siihen. En kiellä juuri mitään, vaan kaikki on neuvoteltavissa. Jos saa elää siten, että voi neuvotella itselleen elämän jonka haluaa, niin miksi ihmisellä, joka mieleltään on suht terve, olisi mitään tarvetta olla epärehellinen ja kylvää paskaa fiilistä ympäriinsä?

Yleensä kai ne parisuhteen ulkopuoliset suhteet lähtevät siitä että ihminen haluaa jotain, mitä ei saa kotona. Seksiä, juu, mutta myös huomiota, toisenlaista seksiä, romantiikkaa, perhosia vatsanpohjaan. Jotain mikä puuttuu, jotain, mitä kaipaa.

Tai sitten ihan vaan siksi että hakee jännitystä. Ja toisaalta, jännitystähän haetaan jos sitä puuttuu elämästä, joten kaikki kuitenkin kääntyy siihen että ihminen pettää jos jotain puuttuu. Hakeakseen Jotain. Täydellisessä parisuhteessa siis annetaan osapuolille se, mitä toinen tarvitsee. Annetaan sitä kaikkea, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Kokemuksia, tunteita laidasta laitaan..

En väitä että elämäni on täydellistä, ei se tietenkään ole. Eikä se ole ollut sitä aiemmin, ei se tule sellaiseksi muuttumaan. Mutta silti olen pitänyt pintani sen suhteen että minä ihan itse voin täysin vaikuttaa vähintään 45% siihen, millaista elämäni on. Minä voin valita, ketä otan elämääni, minä voin valita, kenet työnnän siitä pois. Voin valita mitä työtä teen. Voin valita miten asun. Voin valita miten sisustan. Voin valita mitä syön.

Sitten on niitä asioita joihin en voi vaikuttaa kovin paljoa, mutta niitä elämästä on ehkä se toinen 45%. Terveydentila, osa raha-ongelmista, perheen sisäinen dynamiikka. Mutta toisaalta, jonkun verran kaikkiin näihinkin vaikutan, enemmän ehkä menneisyyden valinnoilla kuin tämänhetkisillä, mutta vaikutan silti. Ja ne valinnat mitä teen tänään, vaikuttavat kuitenkin tulevaisuuteen.

On totta, että jokaisessa ihmissuhteessa on tekemistä, jotta se toimii. Mikään ei ole kivutonta. Mikään ei suju kuin tanssi.. Mutta silti olen siitä onnellisessa asemassa, että voin kitistä toisesta kumppanistani toiselle, voin päästellä höyryjä ystävilleni, vanhemmilleni, sisaruksille.. Tai vaikka blogiin. Aika vähissä määrin kyllä sillekään on tarvetta, olen kai oppinut rauhoittumaan suhteellisen nopeasti sen suhteen miten reagoin näihin tilanteisiin.. Rauhoittumaan juu, mutta reaktion voimakkuutta en ole oppinut hillitsemään, vaikka kestoa toki voikin hieman rajoittaa...
En uskottele itselleni olevani siis mikään ihannekumppani. Mutta siihenhän pitää pyrkiä, toki tiedostaen ettei se projekti koskaan valmistu.

Kävin tänään töissä sellaisen ihmisen luona joka oli menettänyt vaimonsa keväällä. Tulin hyvin surulliseksi, sillä hän kertoi ettei hänellä ole ainoatakaan valokuvaa vaimostaan sitten hääkuvaamisen. Häät olivat osapuilleen 53 vuotta sitten.
Hän kertoi muistoistaan, kertoili yhteisestä elämästä. Ei mistään isoista tunteista, ei maata mullistavista kokemuksista.. Vaan arjesta. Siitä miten yhdessä on remontoitu, tehty verhoja pullonkorkeista, pelattu korttia ja täytetty ristikoita. Siitä, miten koiria on lenkitetty yhdessä ja miten vaimo laittoi ruokaa. Lopulta siitäkin, miten vaimo pelkäsi kuolemaa.
Mutta silti puhuimme myös siitä, miten tärkeää oli se, että mies sai sanoa hyvästit rauhassa.

Tuo keskustelu sai minut miettimään monia asioita, sitä, miten tärkeää se toimiva, järkevä arki on, mutta sitäkin, miten tärkeitä kuvamuistot ovat. Nykyään kuvamme ovat instagramissa, tekemisemme facebookissa. Sitä on kritisoitu monesti.. Mutta toisaalta, olen onnellinenkin siitä, että saan ikuistettua omaa arkeani, ihmisiä, eläimiä, kokkauksia ja kaikkea ihan tavallista näkemääni ja kokemaani, nettiin. Helposti. Halvallakin.
Jos joku meistä lähtisi pois, muistot jäisivät kuitenkin, ei pelkästään mieleen, vaan myös siihen että voin selata niitä taaksepäin koska tahansa, missä tahansa, kunhan minulla on mukanani kännykkä ja nettiliittymä.

Mutta niin, siihen petetyksi tulemiseen vielä palatakseni. Kyllä minä olen pettynyt useastikin, näidenkin kahden otuksen kanssa ollessani. Mutta kertooko se siitä, että minua on petetty? Ei. Minun odotukseni vaan ovat olleet toisenlaisia. Tiedän kyllä, että tahallaan he eivät minua pettäisi. Eivät fyysisesti, eivätkä henkisesti. Siksi eräs perustarpeistani on täytetty; minä olen turvassa. Minä olen rakastettu.
Eivätkä he todistaneet sitä minulle, vaan minä todistin sen itse itselleni. Minä ymmärsin viimein että minun onnellisuuteni on kuitenkin kiinni minusta itsestäni, eikä siitä, mitä muut minulle sanovat.

14.8.17

Miesasialiike







Minua on joskus syytetty rankastikin feminismistä. Sittemmin on houkuteltu mukaan feministisiin projekteihin. Joka kerta olen kieltäytynyt. Olen aina ollut sitä mieltä että "Naisen euro on 80 senttiä" on paskapuhetta suomessa; sillä, onko siivoojana mies vai nainen, ei ole oikeasti väliä, tuntipalkka on sama. Ymmärrän kyllä sen, että toisista töistä saa enemmän palkkaa, mutta vielä en ole törmännyt todelliseen tilanteeseen, jossa mies saisi samasta työstä oikeasti enemmän palkkaa mitä nainen.

Irtisanouduin joskus feminismistä sillä varjolla että mielestäni feminismi ei aja tasa-arvoa vaan naisten ylivaltaa. En ole muuttanut kantaani. Mielestäni se nyt vaan menee niin, että tietty feministinen porukka hakee sillä feminismillään oikeutusta jyrätä miehiä ihan mennen tullen ja pyrkivät vaatimaan niitä oikeuksia ilman velvollisuuksia. Pitää olla niin että miehen tulee osallistua kotitöihin, mutta kun naisen pitäisi vaihtaa autonrengas niin sitten kipitetään sukulaismiehiin apua hakemaan. Ei se ole tasa-arvoa. Se on tasa-arvoa että tehdään se mitä muilta vaaditaan.

Toisaalta, minä en vaadi tasa-arvoa. Olen ihan selkeästi nainen jonka fyysiset puolet ovat erilaisia kuin miehellä, ja on selkeästi asioita joita koen miesten hommiksi ja naisten hommiksi. En vieroksu niitä asioita, öljyn vaihtoa naisella tai miestä imuroimassa, mutta selkeät roolit on aina hyvä olla. Jokainen menköön siihen muottiin ja askareisiin mihin itse kokee sopivansa. Minulle on hyvä näin, minä en halua olla kaikkien kanssa tasa-arvoinen, tasapäistetty ja samalla viivalla. Minä haluan olla minä. Ja onhan meillä erilaisia kroppia, erilaisia taipumuksia, erilaisia luonteita. Miksi kaikkien pitäisi pyrkiä edes olemaan tasa-arvoisia?

Mutta sitten on niitäkin tilanteita, joissa vihaan sitä eriarvoisuutta, ennakkoluuloja ja ihan suoraan sanottuna se on hevonpaskaa että me emme ole samalla viivalla, sukupuolesta huolimatta. 
Kun sain keskenmenon, se oli todennäköisesti kovempi paikka Peikolle kuin minulle. Peikko oli se, joka toivoi lasta, joka halusi ja odotti. Minä olin suhteellisen turta vielä siinä(kin) vaiheessa kun olin kuolleen sikiön pusannut ulos ja odottelin kyytiä kotiin.
Mutta oliko jälkeenpäinkään missään mitään apua ja tukea tarjolla siihen että mies on menettänyt odottamansa lapsen? Ei ollut. Ei yhden yhtä kriisipäivystyksen numeroa. Ei lupaa surra menetystä. Korostettiin vain sitä että nainen on se joka on synnyttänyt. Nainen on se joka päättää kropastaan. Nainen toipuu. Eikö miehellä ole tässä yhteiskunnassa oikeutta surra? Eikö miehellä saa olla emotionaalisia tarpeita? 
Tulin sillon siihen tulokseen että ehkä tarve on vähäinen ja sitä ei ole siksi huomioitu.

Taistelin erään ystäväni rinnalla hänen lapsensa huoltajuudesta. Puoliso harjoitti helvetillistä henkistä väkivaltaa joka oli suorastaan verrattavissa narsismiin. Hän väitti tämän ystäväni mm. harrastaneen seksiä uuden kumppaninsa kanssa heidän lapsensa nähden ja luoja ties mitä muita syytöksiä.
Niin. Väkivallan harjoittaja oli nainen. Ystäväni oli mies. 
Ja se tappelun määrä, todistelun määrä, mitä poliisillekin jouduttiin toimittamaan, oli uskomaton. Mihin jäi se että syytön, kunnes toisin todistetaan? Olisi varmasti pätenyt jos roolit olisivat olleet toisinpäin, jos nainen olisi vakuuttanut että mies on hullu. Mutta ei, kun mies menee valittamaan naisen hulluudesta lastenvalvojalle, kommentit eivät ole kovin kannustavia. 

Eräs ystäväni, miespuoleinen, mietti taannoin eroprosessia. Hän mietti vaimonsa jättämistä siksi, että ei enää ollut aikoihin tuntenut yhteenkuuluvuutta. Suurin ongelma koko asiassa oli se, että hän pelkäsi menettävänsä lapsensa. Lohdutin että tappelen kyllä hänen vierellään tarvittaessa, että hän ei tule menettämään koskaan lapsiaan. Ehkä lupasin isoja, mutta tiedän että olisin sen tarvittaessa ollut valmis tekemään. 
Eräs ystäväni tappoi itsensä muutamia vuosia sitten. Ampumalla. Kävi muuten hyvästelemässä minutkin ennen tekoaan, että ei ollut ihan hetken mielijohteesta.. Enkä minä ymmärtänyt hyvästejä niin lopulliseksi mitä ne sitten paljastuivat olevan. Mutta hänen itsemurhansa syy oli se, että vaimonsa oli ilmoittanut lähtevänsä ja vievänsä lapset. Ja tässä maassa se menee edelleen niin että kun  nainen päättää puhua paskaa silmät, korvat ja suut täyteen, miestä ei uskota. Mies on aina paska. Ihan joka kerta.
Joten en ihmettele epätoivoa.
Toivon vain, että olisin osannut silloin sanoa jotain toisin. Toivon että olisin osannut pukea sanoiksi kaikki tunteet ja ajatukset. Että olisin osannut reagoida. Tai että jos en minä, joku muu. Se kuuluisa "joku muu".

Muistatteko erään hätäkeskuspäivystäjän kommentin kun mies soitti pyytääkseen apua pahoinpitelevän vaimonsa suhteen? 
"Otatsä naiselta pataas siel?"

Jokainen voi vaikuttaa omassa arjessaan asenteeseensa. 

Vaikka niitä kovin räikeitä esimerkkejä ei tässä lähiaikoina ole, onneksi, tullut vastaan, niin silti yksi joka herättää minussa ihmetystä.
Kun Pantteri lähti lähes 10 vuoden pituisesta suhteestaan, josta suurin osa oli vietetty aviossa, ihmiset päättivät että hän jätti vaimonsa syyttä suotta, lähti vieraan pillun perään. Ja sitä syytöstä en voi ymmärtää; en kun tiedän todellisen tilanteen. Toisaalta, en myöskään koskaan ole ajatellut että joku lähtee syyttä suotta kävelemään. Jos joku lähtee, niin aina siihen on syy. Harvemmin todellakaan toimivasta liitosta kukaan lähtee, mistään syystä, etsimään yhtään mitään, sen paremmin vierasta sukuelintä kuin omaa rauhaakaan. Kyllä siinä jotain on mennyt yleensä vähän pitemmän aikaa pieleen jos näin pääsee käymään.

Pantteri lähti eroprosessiinsa ilman että hän lähti luokseni. Fyysisesti kyllä, tuli meille miettimään asioita. Mutta hän ei lähtenyt kenenkään luokse, ei etsimään uutta suhdetta. Hän lähti etsimään poispääsyä tilanteesta jossa ei enää kyennyt hengittämään vapaasti. Etsimään itseään, elämäänsä. Eikä hän siinä kohtaa sulkenut vaimoltaan ovea, vaimonsa päätti sen tehdä erinäisin tavoin ihan itse. 

Mutta ne ystävät, sukulaiset, tuttavat..
He näkivät vain sen, mitä haluavat nähdä kaiken tämän keskellä; stereotypian miehestä joka vaihtaa naista. He eivät kyenneet näkemään vuosien pahaa oloa, eivät muutosta ihmisessä joka oli muuttunut varjoksi itsestään paskojen olosuhteiden keskellä. He eivät kyenneet ottamaan vastuuta siitä, että heidän olisi tullut puuttua tilanteeseen. Avata silmänsä, auttaa.  
Minä puutuin. Minä en jaksanut katsoa vierestä. Minä menin ja työnsin lusikkani soppaan. Minä riuhdoin ja revin kunnes sain tehtyä selväksi ettei tilanne voi jatkua siten.

Ja vasta myöhemmin, ei paljon myöhemmin, mutta myöhemmin kuitenkin, lukuisten keskustelujen ja tutustumisen jälkeen minä vasta rakastuin. Vasta niiden keskustelujen, yhteyden luomisen jälkeen Pantteri rakastui. Vasta sen jälkeen kun eropäätös oli tehty. Vasta kun olimme tutustuneet toisiimme.
Hän lähti liitosta joka ei toiminut. 
Hän lähti etsimään itseään. 
Ja löysi. Hän löysi itsensä. Löysi ihmisen jota monet tuttavat ovat luonnehtineet uudeksi ihmiseksi. Hän löysi ihmisen jonka minä olen tuntenut lähes 10 vuotta. Se ihminen oli vain haudattu, jopa pantterilta itseltään vuosikausiksi uinumaan.

Ja se, ihmiset hyvät, on sitä helvetin tasa-arvon puutetta. Se, että te heti oletatte, että vika on eniten ja jopa yksinomaan miehessä. Koska nainenhan on aina uhri, huolimatta miten pitkään on laiminlyönyt miestä. Huolimatta henkisen väkivallan määrästä. Huolimatta kaikesta siitä mitä suomalainen mies sietää omalta vaimoltaan, äidiltään, sisaruksiltaan, työkavereiltaan.  Naisilta jotka vaativat tasa-arvoa ja silti lytistävät miehiä henkisesti pahemmin kuin ihmistä koskaan tulisi alistaa.
Ja silti miehet rakastavat valtaa väärinkäyttäviä naisia. Hyväksikäyttäviä ääliöitä. Alistavia paskakasoja. Kantavat arpia sisällään, muistoesineitä matkassaan..

Enkä minä ole puhdas pulmunen. Olen satuttanut lukuisia miehiä toiminnallani. Mutta olen pyytänyt anteeksi. Olen ymmärtänyt hiljalleen mitä olen tehnyt ja pyrkinyt kasvamaan ihmisenä. Jokaisen tulisi tehdä samoin.

Helvetti. Me tarvitaan miesasialiike. Miehilläkin on perkele tunteet.
Ja oikeus niihin.



Kaikkien niiden keskustelujen jälkeen mitä Pantterin kanssa olen käynyt hänen tunteistaan ja tuntemuksistaan ennen eropäätöstä ja sen jälkeen, tiedän erään Vesalan biisin kuvaavan sitä tilannetta täydellisesti. Tiedän että hänen vaimonsa syyttää erostaan minua, rankastikin. Myönnän että olen siinä määrin kyllä vastuullinen, että olin avaamassa Pantterin silmiä. Mutta minä en ole se syy, miksi hän kaipasi tilaa, miksi hän halusi lähteä. Tiedän, että on vaikea myöntää itselleen menettäneensä miehensä omien tekojensa takia, oman olemisensa ja ajatusmaailmansa takia.. Ja varsinkaan sitä ei tule myöntäneeksi muille. On helpompi haukkua se puoliso kusipääksi joka yllättäin lähti ja löysi uuden. Tai mielummin valehdella sen menneen niin että löysi uuden ja lähti.. Totuudellahan ei ole väliä, eihän, Kaisa? 

Tiedän senkin, että Vesalan biisi ei ole saanut alkuaan parisuhde-erosta. Sanat silti sopivat tähän tilanteeseen paremmin kuin hyvin.


Vesala - Ei pystyny hengittää

Mä en käy sun kanssa sotaa,
 ei en osallistu ollenkaan,
 mä vaan haluun päästä niin kauas
kuin mä voin koskaan päästä sun luotas.
väsyin verhojas asettelemaan,
 olen nähnyt kun toisiin sattuu
 ei mua saa jäämään

 sä voit puhuu musta ihan mitä vaan ja ihan kenelle vaan,
 joo-o mä en pelkää enää mitään
 en puheita, yksinäisyyttäkään
 oli mullakin tunteet
 oli mullakin sydän
, e-oo ja se päättyy nyt tähän
 oli mullakin voimaa vaan vähän

 mä en oo näkymätön mä oon hengissä vielä, 
e-oo mun on pakko lähtee
 sun lähellä ei vaan pystyny hengittää

 vaikka vietkin kaiken tilan 
kerrot kuinka mä tuun sen pilaamaan 
niin oon tullu aina kun pyydetään
 tullu peittelee kaikki jäljet 

olen oppinut valehtelemaan jo pienenä tietenkin, 
hei sain tuttuu kaavaa toistaa
 sä voit puhuu musta ihan mitä vaan ja ihan kenelle vaan, 
jo-oo ne voi uskoo jos ne haluu
 mä en jaksa mitään selittää

 oli mullakin tunteet oli mullakin sydän, 
e-oo ja se päättyy nyt tähän 
oli mullakin voimaa vaan vähän
 mä en oo näkymätön mä oon hengissä vielä, 
e-oo mun on pakko lähtee 
sun lähellä ei vaan pystyny hengittää 

 oli mullakin tunteet oli mullakin sydän, 
e-oo ja se päättyy nyt tähän
 oli mullakin voimaa vaan vähän
 mä en oo näkymätön mä oon hengissä vielä, 
e-oo mun on pakko lähtee 
sun lähellä ei vaan pystyny hengittää...


13.8.17

K-16.

Olen taas pähkäillyt kummallisia ajatuksia. Seksistä, tällä kertaa. Joten tästä eteenpäin taas omalla vastuulla, hiekat pimpassa on ikäviä ja herneet nenässä vaikeuttaa hengittämistä. Iltalehden viihde-osastolta löytyy sitten vähän turvallisempaa matskua luettavaksi vaikka julkkisten  eroaikeista.

Miksi moni kokee seksin vaivalloiseksi? Likaiseksi? Hankalaksi? Sitten kirjoitellaan jo lehtiä myöten artikkeleja siitä miten ihmisten kuuluu toisiaan panna, miten kuuluu valmistautua. Ensin kehotetaan siihen pirkka-seksiin vai mitä se oli, että mutkatonta ja vaivatonta ja arkista, ja siitä pitää nauttia. Sitten seuraavassa hetkessä tavaan työpaikan kahvitunnilla lehdestä että "Jos aiot harrastaa seksiä, aloita valmistautuminen 24 tuntia aikasemmin."
Eli mitä hiivattia, oikeasti? Mä en koskaan ole elämässäni valmistautunut seksin harrastamiseen. Enkä ymmärrä miksi siitä puhutaan edes harrastamisena.. Lähestulkoon ilmaista tekemistä josta saa paljon kiksejä.
Sitäpaitsi, niistä lehtiartikkeleista. 5 asiaa joita naisen ei pidä sanoa miehelle. 8 virhettä jotka mies tekee sängyssä. 3 yleisintä seksimokaa. Ja sama sarja jatkuu ja jatkuu.
Missä vaiheessa media voi määritellä, mikä itse kustakin tuntuu hyvälle? Ja missä vaiheessa se kääntyi niin että pornofilmien luoma seksikuva on ihan täysin vituillaan oleva? Se ei nimittäin ihan oikeasti ole. Okei, siinä luodaan ultimaattisen siistiä ihannekuvaa siitä että eritteet ovat Juuri Oikeissa Kohdissa, karvat on ajeltu ja trimmailtu täydellisesti, ihoa on käsitelty kuvankäsittelyllä ja tottakai filmiä on editoitu. Ei se mikään dokumentti ole, se on fantasiaa.
Mutta yhtäkaikki, se on fantasiaa joka lähtee ihmisten mielistä. Se on se, mitä ihmiset ihannoivat ja haluavat. Jos sitä ei halua, pitää varmaan selvittää että miksi ei. Joko se ei oikeasti ole oma juttu, tai sitten se tuntuu vaan pelottavalta asialta sen takia, että itse kokee ettei kykene samaan. Mutta ylläritietoisku tähän väliin; sen ei kuulukaan olla samanlaista livenä. Sen ei kuulu olla mitään mitä tavoitella. Se on vain yksi keino inspiroitua asioista.

Sitten ihan oikeasti se reality check tähän väliin. Painoni on parhaimmillaan ollut 135kg. Olen 162 cm pitkä. Tällä hetkellä painan jotain 125 ja 128 kilon välissä. Minulla on kaksi miestä, ja molempien kanssa seksielämä, jota voin luonnehtia kutakuinkin aktiiviseksi. Olenko minä sellainen ihminen haposottavine säärikarvoineni, näppyineni, kaksoisleukani kera sekä harmaantuvine hiuksineni, joita pornofilmeissä näkee? En. Jopa ylipainoisista tehty porno on yleensä sellaista, missä naiset ovat vähintäänkin naamastaan huoliteltuja ja meikattuja.
En silti muista yhdenkään yhdenillan jutun, yhdenkään seurustelusuhteen aikana minkään kaatuneen siihen että säärikarvani ovat ajamatta. Yksikään mies ei ole vienyt minua sänkyynsä (tai pöydälle, tai sohvalle, keittiön tasolle tai minne ikinä) ja sitten katsonut että "hyi helvetti, hei sä ootkin läski ja ruma, ei seiso sitten millään". Jos ne ovat lähestyneet, kyllä niillä on silmät ollut jo siinä vaiheessa päässä ja auki, ja sitten on menty panemaan.

No, se ulkonäkö on sitten naisten ongelma, ja miehillä on sitten se ongelma että kun se kilkutin siellä jalkovälissä on ihan liian ohut ja pieni ja muutenkin kammottava ja väärään suuntaan vipottava.
Taas otetaan sellainen newsflash; oikeasti se koko ei auta yhtään mitään. Jos oikeasti on iso, etkä tiedä miten sitä käytät, siitä ei ole hyötyä. Ja vastaavasti; vaikka se olisi pieni, pystyt tekemään sillä ihmeitä kun tiedät mitä teet.
Mutta sitä tekniikkaakin tärkeämpää on kuitenkin se, mitä omassa päässä liikkuu. Toki se räveltäminen ja ihmeellinen nuuhaus ei pitemmän päälle kanna, pakkohan siinä on jotain opetella, mutta toisaalta kyllä innokkuus korvaa kyllä taitoa aika pitkälle. Mutta siltikin.. Ihmiset lisääntyivät hei jo kivikaudella, eikä kukaan kysellyt silloin sen paremmin naisten oikeuksista, iltalehden lisääntymis- ja seksivinkeistä ja ties mistä muusta. Menivät vaan ja panivat. Ja kaikki ne ihmeelliset klitoriksen silpomiset ja muut perkeleelliset rajoitteet seksiin tulevat ihan yhteiskunnalta, tarkemmin ottaen lähtevät uskonnosta. Menkää ja pankaa ja tiputtakaa ne rajoittavat ajatuksenne roskakoriin. Oikeasti.

Jos mietitään perus seksikäsitystä, niin sehän menee niin että nainen makaa siinä selällään tai mahallaan, ja sitten mies touhuaa jotain että nainen saa orgasminsa ja sitten mies laukeaa sisään tai minne nyt ruikkiikin. Fine. Ihan kivaa toisinaan, mutta entäs sitten kun sitä jatkuu vuosia? Eikö se tapa kaiken luovuuden ja intohimon..?
Todellisuudessahan se seksi on nimenomaan oman mielikuvituksen käyttämistä, aistien ylivaltaa ja tunteita sekä tuntemuksia. Jokainen on ensinnäkin vastuussa omasta nautinnostaan, niin nainen kuin mies. Se on se perusoletus. Sen jälkeen lähdetään siitä että voidaan keskustella siitä mikä tuntuu hyvältä. Tai voidaan tutkia toista ja opetella sitä kautta tuntemaan toista. Mutta tässä kohtaa peräänkuulutan sitä, että miehellä on muitakin erogeenisia alueita kuin penis ja perse. Eli naiset; käyttäkää käsiänne. Suuta. Korvianne. Ihan mitä vain, hyväilkää kaikkialta, kyllä sen oman rakkaan erogeeniset alueet löytyvät kun etsitte. Liian usein nainen pitää miestä ihan helvetin yksioikoisena olentona..

Itsehän en arjessa kovin paljoa kosketuksesta nauti, varsinkaan vieraan ihmisen tekemänä. Mutta kun puhutaan seksistä, niin kyllä siinä on havaittavissa kaksi ihan selkeää suuntaan; joskus on helvetin jees ihan just sellainen pikapano, johon ei tarvita kummallisia esileikkejä. (Tuo Pantteri tuossa on sellainen, että se tuijottelee intensiivisesti silmiin ja tisseihin, ja sitten kun olen vaikka menossa autoon, se kumartuu ylle ja suutelee. Eipä siinä muuta esileikkiä tarvitse, mä olen helppo.) Tai sitten tulee Peikko yöllä kotiin, kääntää selälleen / mahalleen ja ilmoittaa että "mä otan sut nyt". Sillä sitten mennään, ei siinä tule ajateltua että onko yöpaidassa reikää tai mitä jos pääsee pieru. Sitä antaa sitten mennä jos siltä tuntuu. Jos ei tunnu, niin eihän se minulta ole pois, liukuvoide on hyvä apu alussa jos ei ole aikaa sen kummemmin havahtua ennen itse aktia.
Joten tässä kohtaa mä en ymmärrä miten valitetaan että pienten lasten kanssa ei ole aikaa seksille. Onhan sitä, jos sitä järjestetään. Ei sen tarvitse olla mikään maata mullistava spektaakkeli. Se on sitä että kun toinen on rakas ja ihana, niin sitä haluaa. Ellei sillä hetkellä niin hetken päästä vähintään kun näkee / tuntee toisen halun. Tai sen kalun. Mutta melkein sama asia.
Tai sitten on se että leikittelee, tutkiskelee toista. Tässä viimeisen vuorokauden aikana suurimmat kiksit tulivat siitä että lojuin sängyssä yöpaidassa (ja alusvaatteissa) ja Pantteri painautui kiinni sopivalla kohdalla makoillen ja painoi sitten kalunsa rintojen väliin niin että naamani oli hänen rintakehäänsä vasten. Varmaan sai siitä itsekin jotain, mutta oikeasti se läheisyyden tunne, hänen tuoksunsa, kosketuksensa, kaikki. Ja ei, ei sen kummempaa yhdyntää, vaan ihan puhtaasti se läheisyys, sai aikaan melkoisia reaktioita itsessäni.
Eikä olisi saanut, jos olisin alkanut analysoimaan että miltähän se nyt näyttää ja tuntuu ja miten ne läskini tässä asettuvat makoillessani ja onkohan nyt kainalot puhtaat vai haisenko hieltä ja voi ei, tissihiki nyt ainakin..

Eli se itsetunto nyt naiset kohdalleen: ne mahamakkarat on jees. Läskit reidet on jees. Perse on ihan hyvä. Tissit on, oli sitten pienet tai isot, pääasia että on. Ja jos ei ole, ei sekään ole niin justiinsa, sut on huolittu siihen viereen siksi että sä olet sä. Haluttava. Pantava. Ihana.

(Ja hei, mä tiedostan että on päiviä jolloin ihminen on liian kipeä, voi olla liikaa stressiä, voi olla mitä vaan. Mutta lopulta; mikään ei vie menkkakipuja iteltäni niin hyvin pois kun seksi. Eikä mikään lievitä stressiä ja angstia niin hyvin kuin se, että tietää olevansa haluttu.)

Siitä ajateltavaa uuteen viikkoon.

5.7.17

Monisuhteellisuus

Muutama viikko sitten tyrkkäsin itseni erään ystäväni ja hänen vaimonsa väliin. En niinkään siinä kohtaa itsekkäistä syistä kun tosiaan kiskoakseni ystäväni pois suhteesta jonka näin toimimattomaksi ja itseasiassa jopa jossain määrin tuhoisaksi, kummallekin heistä. Edellinen kirjoitukseni aiheesta kertonee tarvittavan.

Otin tuon ystäväni meille majailemaan, ja päiväkausia (yökausiakin) kului jutellen, kävellen, puuhastellen.. Ja aina vaan jutellen. Tutustuin tuohon ihmiseen vielä syvemmin ja enemmän "parisuhdemielessä" kuin ystävänä. En niinkään siis ajatellut itse ryhtyväni suhteeseen, mutta kun kävimme läpi keskusteluissa näitä suhdeasioista ja fiiliksiä, näin tavallaan sen puolen hänestä mikä normaalisti näkyy vain kumppanille. (On siis syytä muistaa että ihminen on erilainen ystävänä kuin parisuhteessa..)

Jokin aika sitten Peikon kanssa sovimme avoimesta suhteesta, joten tietystä mustasukkaisesta, monogamisesta parisuhdemallista olimme jo taistelleet itsemme irti. - Kehitin siis kuitenkin niitä parisuhdefiiliksiä enemmänkin tuon ystäväni suhteen, eikä mennyt aikaakaan kun huomasin ajattelevani enemmän ja enemmän romanttisessa mielessä hänestä. Joten tuli aika jutella vakavasti Peikon kanssa.. Selvää oli se, että en halunnut päättää suhdetta hänen kanssaan, enkä toisaalta halunnut aloittaa pelkkää seksisuhdetta tuon ystäväni kanssa. Korostan tässä vaiheessa että hänen eronsa aikoihin ja ennen eropäätöstä suhteemme oli todellakin "vain ystävyyttä", välillämme ei ollut seksiä. Eikä mitään suuria tunteita. Ei vaikka hänen vaimonsa niin uskoi, tai osa hänen lähipiiristään sitten vaimonsa kertomana. Siinäkin vaiheessa kun jotain fiiliksiä alkoi olla ja niistä keskusteltiin, jarruja vedeltiin aika pitkään siksi että tilanne oli kummankin osalta sotkuinen. Omat tunnepuoleni jutut juu, mutta nimenomaan hänen eronsa luomat tilanteet ja tunnemyrskyt. Mutta niin, keskustelin Peikon kanssa ja puhuimme siitä että ehkä tämä avoin suhde ei nyt ole se mikä tässä tilanteessa sopii kuvamaamaan tilannetta. Aloimme keskustella sitten polyamorisen suhteen mahdollisuudesta.

 Ystäväni kanssa olimme siinä kohtaa sen verran jo puhuneet kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä, että omat fiilikset tuli kerrottua aika luontevasti puolin jos toisin. Suurin huoleni siinä kohtaa oli tietenkin Peikon tunteet; on eri asia antaa toisen käydä panemassa muita kuin oikeasti tietää että kumppanilla on vakavia tunteita toiseen ihmiseen. Pelkäsin peikon suhtautumista ja hajoamista turhaan; hän on sopeutuvainen, ja toisaalta, hän ja ystävä tulevat toimeen hyvin. Peikko ei kertaakaan ole muuten tämän episodin aikana kysynyt sitä kysymystä mitä pelkäsin; miksi? Siihen en nimittäin osaisi vastata. Siksi varmaan että olen itsekäs paska tässä kohtaa, enkä oikein osaa hallita tunnepuolen asioita.

 Polyamorinen suhde on siis todellakin suhde, jossa ihmisellä on useampaan ihmiseen ihan vakavastiotettavia parisuhdefiiliksiä, eikä kyse ole mistään pienestä ihastumisesta toisen hymyyn tai puhtaasti seksuaalisesta haluista. Polyamorinen suhde kun voi sinällään olla vaikka täysin platoninen. Google kertoo asiasta lisää tarvittaessa hyvin laajastikin, jos ei uskalla minulta tulla kysymään..

 Joten.. Kai minä sitten olen jonkinasteisessa polyamorisessa (ja puoliksi avoimessa) suhteessa tätä nykyä, kahteen mieheen. Tilanne on outo ulospäin, tiedän, mutta sisällepäin asiat ovat olleet luonnollisia ja helppoja. Pelisäännöt ovat käytännössä selkeitä, koska kaikilla tuntuu asioista olevan suhteellisen samansuuntaiset ajatukset. Lähipiirini asiasta kutakuinkin tietää, joten yllätyksenä ei pitäisi tulla juuri kenellekään. Jos kysyttävää on, kysyä saa. Paskanjauhannan sen sijaan olisi syytä pysyä minimissään. Kyse on kuitenkin kolmen ihmisen välisestä sopimusesta ja tavasta elää, asian ei pitäisi kuulua juuri kenellekään muulle missään negatiivisessa valossa. Jos jotain, niin tämän tulisi toimia rohkaisevana esimerkkinä siitä että avoimuus on tärkeää parisuhteessa. Puhumalla selviää yleensä suurimmasta osasta niitä tilanteita joissa itsensä kanssa joutuu solmuun.

25.6.17

Avoin kirje Kaisalle

Hei Kaisa!

Olet nyt rankasti syyttänyt minua erinäisistä asioista sotkemalla joukon ihmisiä tähän kaikkeen.. Tilannehan meni niin että minulla ei ole osaa eikä arpaa sinun ja miehesi eron syihin. Miehesi ei lähtenyt "vieraan pillun perään", kuten olet asiaa ilmaissut muutamille "ystävillenne" ja nettiyhteisöön. Olet vääristellyt aika reilusti sanomisiani joka paikassa. Kun mieheni pyysi sinulta todisteita miehesi ja minun välillä käydyistä keskusteluista, et kyennyt niitä antamaan.
Ihmiset, jotka minut oikeasti tuntevat, tietävät, että minä perustan kaiken avoimuudelle. Tämän bloginkin. Ja ihmiset jotka tuntevat ja seuraavat minun ja mieheni kommunikaatiota ja tapaa, tietävät muuten senkin, että kummallakin on mm. pääsy toisen profiiliin, kännykkään, tietokoneelle.. Kun ei oikeasti ole sitä salattavaa. Ja miehesi ja minun väliset viestit on luetettu niillä ihmisillä jotka ovat livenä samassa tilassa olleet ja joiden mielipiteillä on merkitystä. Totuus on selvillä suurella osalla ihmisiä, valitettavasti silti löytyy iso kasa ihmisiä jotka uskovat että sinä olisit oikeasti tässä uhri..

On totta, että minä otin käytännössä kädestä kiinni miestäsi ja katsoin syvälle silmiin ilmoittaen että hänen pitäisi oikeasti miettiä, onko teidän avioliittonne sitä mitä hän elämältä haluaa. Sinä näet siinä tietysti sitä kyrvänkipeyttä, kun taas minä näin rikkinäisen ihmisen jonka olen tuntenut vuosia. Miehesi ei ollut näin rikki, kun tapasitte. Parisuhteen kuuluu muuten eheyttää eikä rikkoa, tiesitkö? Huomasin vaan tässä muutaman vuoden kuluessa että viina on alkanut hänelle maistua ja hän on haamu entisestään. Minua kiehtoi selvittää, mitä on tapahtunut.

 Kun miehesi ilmoitti että hän haluaa lähteä päätään selvittämään muualle kotoa, hän tarkoitti sitä. Hän halusi aikaa miettiä kysymystä jonka todennäköisesti minä herätin. Otan siis osittain vastuuta kyllä "elämäsi pilaamisesta", kuten asian ilmaisit.

Et sitten voinut antaa hänelle aikaa pohtia. Menit lukemaan yksityisviestit joita olimme kirjoitelleet miehesi kanssa. Tiedätkö, minä en edes ole siitä loukkaantunut, joskaan en näe myöskään oikeutusta teollesi. Tiedän, että olemme flirttailleet, ja olen sanonut asioita joita käsitit todeksi, jotka silloin, sanomishetkellä, olivat kuitenkin kahden aikuisen, naimisissa olevan henkilön keskinäistä flirttiä ja "päivän piristystä" ilman sen syvempää merkitystä. Jos kysymys olisi välien syvenemisestä, eikö se olisi tapahtunut jo aikoja sitten? Miksi vasta nyt? Se, mikä minut sai takajaloilleen, on se, että sinä et kokenut todellisuudessa sitä flirttiä pahaksi, vaan halusit draamaa. Puhuit ystävillenne ja sukulaisillenne, että sinua oli haukuttu niissä keskusteluissa. Todellisuudessa sinua ei ole koskaan haukuttu, ei yhdessäkään messenger-keskustelussa eikä edes livenä. Höpötit jollekin että oli ollut keskustelu jossa miehesi olisi puhunut bikineistä jotka sopisivat paremmin minulle kuin sinulle. Miksi? Mitä sinä mahdat saavuttaa sillä että luot kuvaa miehestäsi paskaa jauhavana, väkivaltaisena, pettävänä kusipäänä? Mistään bikineistä ei taidettu puhua itseasiassa koskaan... Sinä tiedät että niissä keskusteluissa ei ollut mitään sellaista. Flirttiä, kyllä, mutta sinusta ei juuri puhuttu. Kuten ei minun miehestänikään.. Eräs yhteinen ystävämme luki keskustelun pyynnöstämme läpi, minun ja miehesi. Hän katseli silmät suurina että ei siellä sellaisia kohtia ollut mitä sinä esitit hänelle olevan. Katseli miestäsi ja tuumasi että "no sähän puhut aina tällee, ei tää oo paha..." ja katsoi sitten minua että "Ihan oot näissä oma ittes". Ja näin se menee, niissä keskusteluissa ei todellakaan ollut siinä kohtaa mitään takana.

 ------ Ymmärrän sinällään että haluat sympatiaa. Mutta siinä on se vika, että se sympatia kestää vain hetken verran, eron yli. Olen minäkin sitä tehnyt aikanaan, kun en vielä ymmärtänyt mistään mitään. Purin kiukkuni ja vitutukseni ja mustamaalasin eksääni.. Kunnes ymmärsin mitä esim. todellinen väkivalta ja pelko ovat. Sen sijaan toisen ihmisen ystävyys, se on tärkeää. Minun viimeisin eksäni on paras ystäväni. En antaisi pois niitä vuosia jotka kuljimme rinnakkain. En suostuisi häntä alistamaan, en haukkumaan. En suostuisi tekemään mitään tahallista satuttaakseni häntä. Minä saan olla etuoikeutettu kulkiessani eksäni rinnalla ystävänä edelleen. Miksi sinä et halunnut miehestäsi ystävää? Mikä sinut sai katkeroitumaan niin, että katsot että ihminen jonka rinnalla olet kulkenut 10 vuotta, sellaisin silmin että et halua häntä enää lähellesi ystävänä? Milloin lakkasit ymmärtämästä mitä sinulla oikeasti oli vierelläsi? Miksi haluat uskotella ihmisille että miehesi yksi kaunis päivä vaan heräsi ja päätti lähteä pettämään ja sinä jäit yksin?

Tiedän eronne syistä jonkun verran. Ne ovat tulleet ilmi viimeisen viikon aikana kun olemme miehesi kanssa kävelleet metsässä, istuskelleet portailla, hörppineet kahvia pöydän äärellä, teetä sohvalla, käyneet kaupoilla ja tehneet niitä tasaisen tappavia arjen asioita. Olemme myös tavanneet ystäviä, joiden muksuja on leikitetty ja joiden kanssa on rakenneltu autoramppia, saunottu ja syöty hyvin. Yhdessäkään keskustelussa sinua ei ole haukuttu eikä tölvitty. Harva täällä tietää eronne syistä, minä olen tainnut olla se uskottu tässä kohtaa, mutta moni näkee seuraukset, joita levittelet ympäriinsä. Ellet ole valmis kertomaan totuutta, etkö voinut vaan sanoa että kasvoitte erillenne / että et ymmärrä tilannetta tai muuta vastaavaa? Miksi kehitit tarinan pettämisestä, jonka voit varmuudella itsekin (viestit lukeneena jne) tietää mielikuvituksesi tuotteeksi? Ei ollut livepanemisia. Ei ole ollut nettiseksiä. Ei ole ollut sinun haukkumistasi. Ei ole ollut mitään, mikä olisi ollut millään tavalla sinulta pois. Ja sinähän kehitit tarinaan ennenkuin edes luit viestejä, sinä kehitit sen omassa päässäsi siksi, että minä ajoin vieraalle paikkakunnalle tapaamaan ystävää.
Haluatko muuten oikeasti tietää, miksi minä saatan aikaisin aamulla ajella jatkossakin jonnekin? Siksi että mieheni tekee yötöitä. Jos itse olen aikaisin käynyt nukkumaan eikä minulla ole töitä aamuseltaan, ajelen jonnekin pois kotoa koska tiedän että hänen unensa laatu on parempaa kun en ole kolistelemassa.

Sanoit keskustelussamme että uskot eron tulevan, että on kai aika lopettaa haaveilu. Vastasin sinulle että "Sinun olisi pitänyt lopettaa haaveilu aikoja sitten ja nähdä millainen mies sinulla jo on rinnallasi". Kerroit sanomastani version miehellesi että "Paula sanoi että mun ois pitäny lopettaa susta haaveilu aikoja sitten". Näppärää. Näin sinä saat taas minut näyttämään isolta pahalta miestennielijältä..

Tiedätkö, en muista milloin olisin viimeksi keskustellut näin paljon yhden ihmisen kanssa hänen tunteistaan, tuntemuksistaan, pahasta olostaan, hyvistä muistoistaan.. Kun hän alunperin lähti taukoa pitämään, se oli minun suosituksestani. Sanoin että tauko tekee terää koska silloin näkee hyvin, millaisia asioita toisesta kaipaa ja mihin sitten jatkossa keskittyy. Sinä olet tuhonnut itse jokaisen asian jatkuvalla uhkailulla, takertumisella ja valheella minkä olet suustasi näinä päivinä päästänyt.

Jos todellisuus on sitä että miehesi on niin väkivaltainen että pelkäsit häntä, hän on "hajottanut kämppää kiitettävästi", huutanut, haukkunut, käyttänyt kertomiasi asioita aseena siuta astaan, hallinnut, uhkaillut väkivallalla, kuten repivänsä pääsi irti... Miksi ne piirteet eivät näy ulos? Minä kerron. Siksi, että sinä olet tehnyt itsestäsi ihmisen, joka tuo ne piirteet esiin miehestäsi. Sinä saat hänestä esiin piirteitä joita minä en voi käsittää. Hän on juonut reilusti turruttaakseen arkea. Hän on tappanut sisintään kestääkseen kaiken. Hän on yrittänyt rakastaa. Pyörittää arkea.. Saamatta kuitenkaan niitä positiivisia purkautumiskeinoja. Sen kerran kun minä(kin) olen yrittänyt häntä pyytää ulos kahville, sinä olet ollut se väkivaltaisen oloinen hullu huutaja puhelimessa. Et toki miehellesi vaan minulle: sinä huusit ja meuhkasit minulle puhelimessa pitkät tovit kun selitin että juu, vein miehesi aamulla kahville kun kaipasin hänen seuraansa. Sinun tulisi muuten ymmärtää se; sinun tulisi olla se ihminen joka näkee miten upea tuo mies on, ja ymmärtää että hänen seuransa on tavoittelemisen arvoista. Ja sinun tulisi tehdä itsestäsi niin houkutteleva ja kiehtova, että voisit olla varma että vaikka hän on kenen tahansa kanssa, sinä olisit hänen kotisatamansa, eikä hän ole muna pystyssä etsimässä seuraa muualta. Harva mies muuten oikeasti on muiden perässä muna tanassa, useimmat ihan oikeasti vaan tapaavat ihmisiä, toisiaan. Voi olla että netti verottaa näitä live-tapaamisia, mutta niissä piireissä missä minä liikun, on luontevaa että on miehiä, on lapsia, on naisia.. Ja juodaan kahvia. Pelataan korttia. Jauhetaan diipadaapaa poliittisista tuulista, ruokaresepteistä, Antti Tuiskusta twerkkaamassa... Ihan vain ystävinä. Ilman taka-ajatuksia. Tiedätkö, sanoin sinulle useasti sen puhelun aikana että kaikki on ok, ja että me olemme vain kahvilla. Sinä huusit että olen häntä viettelemässä ja "vittuako sä tänne tuut, eikö kouvolassa ole saatana kahviseuraa sulle". Huorittelit ja nimittelit. Aikani otin vastaan, kunnes kuittasin että "joo, me aiotaan nyt panna viidellä näistä abc:n pöydistä ja siirrytään sitten jatkamaan autoon". Sinä otit vain tämän kohdan koko keskustelusta totuutena ja sitä hoit koko ystäväpiirillenne.

Teillä on yhteistä eräs nettiyhteisö, jossa yhteisöllisyys on vahvana. Miehesi on siellä ollut hyvinkin aktiivisena jäsenenä. Laitoit sinne postauksen ja miehesi ihmetteli että miksi helvetissä sun pitää sotkea ryhmää teidän eroonne. Tiedätkö mitä minä tein? Minä halasin häntä ja sanoin että hänen täytyy ymmärtää että sinä tarvitset purkautumiskanavan, että sinä tarvitset tukea, koska kuitenkin olet tässä tilanteessa jätetty. Sittemmin ryhmän miespuolinen ylläpitäjä tulikin kyselemään mieheltäsi että mitä helvettiä tämä on tekemässä, säätämässä yhteisön ulkopuolisen ihmisen kanssa yhtään mitään.. Ja minä laitoin yhteisön ylläpitäjäpariskunnalle viestin jonka sinäkin olet heiltä tiedoksesi saanut:

"Aikanaan sun (ja vaimosi) kanssa juteltiin. Oltiin eri mieltä yhteisön suhteen, mutta sä tiedät että mä yritin auttaa ja neuvoa sekä pojan että muun suhteen parhaani mukaan. E:n ja mun ystävyys on ollu olemassa vuosia, eikä siihen liity romantikkaa. Toki kyseessä on niin hieno mies ja ihminen että jos sinkkuna pysyy nii hitostako sitä tietää. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan. Mutta nyt ollaan ystävyyspohjalta, mä tarjosin vaan paikan minne tulla kun seinät kaatu päälle. Se on liveystävyyttä, vaikka mut pari vuotta sit yhteisöstäs paiskasit pihalle. Ja E:hän on mun tuttu livenä, yhteisön ulkopuolelta, joten mä pyydän nyt henkilökohtaisesti että annatte E:n olla rauhassa mun suhteen, ettekä luo paineita. Mä en ole syy E:n ja vaimonsa välirikkoon. Oikeasti. Mä olen vaan olkapää ja tuki".

 Tuosta viestistä sai miehesi viestin että minä ja hän yritämme nyt sotkea yhteisön väleihinne ja eroon ja ties mihin. Minä kun tiesin, kuten sinäkin, yhteisön merkityksen miehellesi... Yritin viestin laittamalla selventää valheitasi sen verran että kävisi selväksi että meillä ei ole mitään suhdetta meneillään, ja sinua ei ole petetty. Miehesi ei ole kertaakaan moloaan ollut tunkemassa yhteenkään aukkooni. En tiedä, miksi se on niin vaikea sinulle käsittää... Mitä niin kamalaa hän teki, että sinun piti nyt sulkea häntä yhteisön ulkopuolelle? Hän ei halunnut koko eroanne puida somessa. Hän ei halunnut sotkea ketään tähän tilanteeseen, KOSKA hän kunnioitti sinua. Hän ei koskaan ole minun kuulteni eikä nähteni puhunut sinusta epäkunnioittavasti ennen tätä aamua. Ja voin kertoa että eilen illalla täyttyi minunkin mittani, ja sanoin muutaman lausahduksen joita en olisi uskonut ihmisestä sanovani...

  Tämä tulee avoimena kirjeenä siksi että olet vetänyt minut välillenne, joten minä ravistan osan paskasta alas harteiltani. Jos meillä olisi suhde, usko pois, pääsisimme helpommalla myöntämällä sen. Jos haluaisimme sinua loukata, voisimme vaikka lavastaa suutelukuvan facebookkiin että saat lisää vettä myllyysi. Mutta oikeasti; ymmärrä että miehesi kunnioitti sinua ja rakasti sinua huolimatta siitä että koki tilanteen menneen sellaiseksi että ei kyennyt enää arkea kanssasi jakamaan. Älä perkele hajota tuota ihmistä valheillasi yhtään enempää.

 Ja mitä tulee viestiin jonka yhteisön ylläpitäjille laitoin; se pitää paikkansa. Kun olen joutunut katsomaan tuon ihmisen hajoamista ja taistelua tässä arjessa, olisin melko kylmä ihminen jos en olisi kehittänyt järjettömän voimakasta suojeluviettiä häntä kohtaan. Ja kuten itse minulle kirjoitit, niin kyllä, "Paula-mamma" hoitaa ja hoivaa. En minä sulje sitä pois ettenkö häneen ihastuisi tai rakastuisi tulevaisuudessa. Käytännössä se sitten tarkoittaisi enemmänkin tutustumista polyamoriaan, joten voi käydä liian vaivalloiseksi... Mutta.. Mitä enemmän tunnen häntä, sitä enemmän kunnioitan ja välitän. Ja sitä enemmän ihmettelen, mikä sinua vaivaa.


ps. Miehesi mietti pitkään että miten voisi korjata tilannetta.
Ei löytänyt enää keinoja ja soitti sinulle Juhannuksena. Kerroit kaikille miten munaton mies jätti sut umpikännissä. Todistajia löytyy kyllä tilanteelle; miehesi soitti sinulle aattoiltana täysin vesiselvänä. Tämän jälkeen, tämän tekstin julkaisuun saakka, hän on edelleen selvänä. Pienpanimo-oluita taisi mennä juhannuksen aikaan n. 4 pulloa.

7.6.17

Naisille. Heille, joilla on mies.

Oon tässä muutamia kuukausia kuunnellut yhden jos toisen parisuhteen osapuolia, joistain vain sitä yhtä osapuolta, muutamista sitten molempiakin. Ongelmia on vitusti, mutta niitä ei haluta selvittää. Päinvastoin, vaietaan. Tai sitten huudetaan niin maan vitusti. Ja omaa virhettään ei nähdä, ei sitten kirveelläkään.

Ei ihme, ettei tässä maailmassa kukaan ota tosissaan kun huudan apua; minulla on oman parisuhteeni kanssa sellainen solmutilanne, että en osaa aukoa. Ei tässä auta keskustelut.. Ei auta mitkään. Ja viimeksi tänään kuulin sen, että minun pitäisi mennä puoleen väliin vastaan, yhteispeliä.

Mitä minä teen? Mitä minä olen?

Minulla on ranteet paskana, joten joka päivä törmään johonkin, mitä en kykene tekemään tänään. Ehkä huomenna, ehkä joskus. Ehkä en enää koskaan.
Selkä on paskana. Lonkka on paskana. Lihasvoimat katoavat. Pää leviää..

Mitä minä teen? Roikun sairaalassa ja ruikutan apua? Väitän että läskini johtuvat siitä että sattuu? Kerron että minun parisuhteeni seksitilanne on paska, koska sattuu?

No en.

Maksan laskut. Kaikki. Mieheni ei maksa yhden yhtä laskua koska se on liian stressaavaa. Hoidan koko helvetin taloudenhallinnan, ja ihan päin vittua, koska olen väsynyt ja rahat eivät riitä kaikkeen mihin pitäisi. Kiitos kelan jonka päätöksiä odotellaan, kiitos yhteiskunnan joka ei todellakaan kannusta tekemään töitä. Saisin sairaspäivärahalla takuuvarmasti maksupäivän mukaan jotain tililleni.. Mutta kun kykenen toisinaan tekemään töitä. EN halua sairaslomaa.
Hoidan kodin; siivoan. En joka päivä, mutta sen verran KonMarin avulla että sain tavaraa vähennettyä. Sen verran että saan pidettyä tämän puhtaana.

Ruokaa laitan. Jos kykenen pilkkomaan tai saan apua, teen lasagnen. Jauhelihakeiton. Pihvejä. Savustan tarvittaessa kalan. Jos en saa pilkottua hyvin, teen munakkaan. Wokkaan nuudeleita. Jos en kykene seisomaan, lämmitän mikroaterian. Yritän huolehtia siitä että meillä on ruoka-ajat. Joskus hemmottelen perhettäni tuoreella pullalla, joskus piiraalla.

Osaan vaihtaa autoon renkaan. Se, saanko pultteja auki, on sitten eri asia. Osaan lukea ohjekirjaa jos tulee jotain mystistä, ja kykenen teoriassa tekemään autolleni yhtä jos toista. Vaihtamaan ne tuulilasinpyyhkijän sulat jos saan ne irti. Kykenen täyttämään pissapojan, tarkastamaan öljyt, jäähdytinnesteen.. Tiedän mitä öljyä autoni syö. Ja että jäähdytinnesteitä on eri värisiä, eikä niitä saa sekoittaa. Pissapojan nesteitä saa.  Kykenen itse tankkaamaan auton. Olisihan se silti kiva, jos joku oikeasti joskus auttaisi. Hitsauksissa ja muissa.. Mutta yleensä vien sitten korjaamolle.
Opettelin kyllä hitsaamaankin, en vain ole hyvä siinä. Osaan myös jonkun verran kolvaushommia, ymmärrän jotain sähkötöistä.

Minulla ei mene sormi suuhun koneeni kanssa. Vitutuksesta saattaa kyllä ääni nousta muutaman oktaavin kun joudun toimimaan windowsin kanssa. Minun koneenkäyttötaitoni ei rajoitu sosiaaliseen mediaan ja nettipeleihin. Kykenen asentamaan käyttöjärjestelmäni, ylläpitämään sen. Kykenen ymmärtämään perusasiat Linuxista, Debianista lähinnä. Tiedän, että on olemassa muitakin käyttöjärjestelmiä kuin windows ja linux. Tiedän mikä on selain. En kerro somessa että internet on rikki kun en pääse sivustolle x. 
En silti pahastu, jos joku joskus neuvoo. En pahastu, jos joku tekee ne asiat, joiden opetteluun minulla menee aikaa ja hermot. En pahastu, vaikka joudun joskus maksamaan jollekulle ongelman setvimisestä.
Oli aika jolloin kasasin itse koneeni ja elin käytännössä koneella. Nyt minua ei saisi siihen maailmaan enää kirveelläkään. Silloin muinoin toki nautin siitä. Vieläkin olen etäisesti kärryillä asioista, se ei vaan ole enää koko elämäni.

En rajoita seksiä pelkästään yhdyntään. En jaksa maata lahnana sängyssä toistuvasti. Sitäkin tapahtuu, toki. Ymmärrän miehen tarpeen saada pillua, persettä ja suuta, käytän käsiäni joinain päivinä ihan sujuvasti. En vetoa päänsärkyyn enkä menkkoihin. Sen sijaan saatan vedota siihen että seksi ei nappaa jos se on tylsää. Olen helvetin kummallinen paska eliö ja pidän pornofilmimäisestä seksistä, en mistään tuntikausia kestävästä lääppimistä ja rakastelusta ja suutelusta. Teen sitä pakon edessä, mutta en saa siitä juuri mitään irti. Saatan vaikka nukahtaa. Seksi on parhaimmillaan kestäessään esileikkeineen max. 20 minuuttia.

Käyn töissä. En kykene tekemään täyttä päivää. Mutta teen silti töitä. Aina kun kykenen. Teen myös vapaaehtoishommia. Jeesin kavereita. Hoidan sujuvasti järkkärihommia, asiakaspalvelua, tarjoilujuttuja.. Siinä määrin kun ranteeni kestävät. Mutta kotona en kykene jumittamaan.

Liikunta olisi ihana asia jos siihen kykenisi. Sanon etten kykene, koska en pääse enää salille toviin. En pääse tekemään mitään painoilla, saan tehdä vaan omaa kroppaani vastuksena käyttäen. En pysty kävelemään pitkiä matkoja, mutta kävelen aina kun voin.

Jos lupaan asian, pidän sen. Oli kyseessä työpaikka, ystävä, parisuhde.

En halua biologisia lapsia. Minulle riittää se, että voin auttaa muita lastensa kanssa.


Mikä minussa sitten on vikana?

Olen seurannut tosiaan muiden parisuhteita, ja miehet valittavat usein siitä etteivät naiset tee asioita x. En tiedä, sanotaanko näille naisille koskaan suoraan että hei, voisit kokeilla itsekin... Varsinkin kun vastineeksi ei tule sitten mitään kuulema takaisinpäin. Minä olen tarjonnut omalle suhteelleni sitä mahdollisuutta että minä pidän kodin kunnossa, jos hän hoitaa pihan ja autot. Ei toimi ei. Olen tarjonnut lukuisia muitakin asioita.. Mutta ei.

Meillä on puhtaita vaatteita. Meillä on ruokaa. Meillä on tekemistä. Huolehdin kaikesta muumimamman lailla. Meille mahtuu ruokavieraita. Meille voi tulla leikkimään. Meille voi tulla kahville. En osaa neuvoa useinkaan, mutta kuuntelen / kerron omasta tilanteestani esimerkkejä.

Kuuntelen musiikkia kuin musiikkia. En jaksa nirpistellä juuri millekään. Jos tähän hetkeen sopiikin akustinen soittolista, sen tilalla voi huomenna olla punk. Sen tilalla voi olla klassinen. Rock. Soul. Ihan mitä tahansa, mikä sattuu sopimaan fiilikseen. 
Lähden keikalle kuin keikalle.
Lähden kuskiksi jos kykenen ajamaan.



Miksi minä olen sellaisen miehen kanssa, joka ei arvosta minua? Miksi millään, mitä teen, ei ole arvoa, eikä väliä? Koska minä uskon, minun on pakko uskoa, että kyse on siitä että hän ei vaan osaa sitä näyttää... Todellisuudessa en usko. Olen lakannut uskomasta, vaikka olen hokenut sitä jatkuvasti. Oikeasti tiedän, ettei minusta vaan enää ole lähtemään. Etten pysty huolehtimaan itsestäni.. Minä toivon ja rukoilen, että kun minä putoan, sokeudun, olen pyörätuolissa.. Silloin hän ei käännä minulle selkäänsä. Silloin hän oivaltaa että minä yritin. Ja hän taluttaa minua asunnon läpi, kertoo että kiinanruusu kukkii taas.. Kertoo että omenapuussa on pörriäisiä. Kertoo että asfaltti on sateesta märkä.. Ja että lattialla on nyt oranssikeltainen matto, kun on syksy. Ja pöydällä on keväisin vihreä liina..

En minä siihen usko. En... Mutta toivon. Koska ilman toivoa minulla ei ole mitään.

En minä odota lahjoja. Olen pyytänyt postikortteja tai leikkokukkia. Olen pyytänyt omenapuun oksaa, leskenlehtiä. En minä niitä saa. Postikortteja rakastan. Harvoin silti rakastettuni niitä laittaa, vaikka minne menisi. Ystävätkin tuhahtelevat.. Muutamat muistavat ja ymmärtävät. Postikortit ovat sellaisia, mitä voin kaivaa esiin sittenkin kun ystävyys on tuhottu. Kun rakkaat ovat kyllästyneet ja jättäneet, minä voin lukea että on ollut hetki, jolloin minut on muistettu. Jolloin minusta on välitetty. Minun olemassaoloni on noteerattu.

Kun synnytin kuolleen lapsen, synnytin yksin. Mieheni oli ollut töissä yövuorossa. Valehtelin hänelle, sanoin että hän kerkeää kyllä myöhemminkin paikalle. Halusin hänen nukkuvan. Minun tehtäväni oli suojella häntä sillä hetkellä näkemästä kipujani.
Toki on miehiä, jotka menevät paikalle naistensa tueksi kerta toisensa jälkeen, oli sitten kyse mistä tahansa sairaudesta. Eksäni tuumasi minulle sairaalaan viedessään että "aina sua saa olla viemässä vittu jonnekin". Sellaista ei pitäisi kenenkään joutua kuuntelemaan. Itkin hiljaa tuolloin, itken vieläkin muistaessani tilanteen. En ymmärrä, miten se oli minun vikani.. Vaan olihan se jotenkin.

Tuolla on liuta naisia, joiden miehet tekevät kaikkensa. Oikeasti.

Ja naiset eivät jaksa tehdä kaikkeansa. He jättävät siivoamatta. Laittamatta ruokaa. Yrittämättä. He narisevat ystävättärilleen kuinka Martti jättää sukkansa lojumaan. Kertoiko kuitenkaan, miten Martti hoitaa kaikki laskuasiat? Jukka on ihan paska, se ei vaan tartu imuriin. Imurointi ei ole Jukan asia, mutta Jukka tankkaa aina autot ja pitää täydellistä huoltokirjaa. Vaimonsa ei koskaan tarvitse pelätä että auto ei olisi ajokunnossa. Joka kerran lähtiessään Jukka tarkastaa jopa lasinpesunesteen tilanteen, jottei vaimolle tule ikäviä tilanteita. Kalle ei koskaan tuo yllättäin kotiin kukkia eikä osta koruja. Paska jätkä. Niin helvetin paska jätkä, että rakensi perheelleen talon omin käsin. Niilo ei koskaan pyydä anteeksi tekojaan, eikä ymmärrä, miten vaikeaa on olla Niilon kaltaisen ihmisen vaimo. Vaimo ei vaan ymmärrä, miten vaikeaa on olla Niilo, kun seksiä käytetään kiristysvälineenä. Kerran Niilo erehtyi kertomaan että olisi kiva panna kakkoseen. Sen jälkeen onkin kuullut vain olevansa saastainen pervo, ja seksiä saa sitten keskiviikkona "jos et sitten ehdottele pervoja".
Ville on kans paska jätkä. Se vaan koko ajan on koneella. Viis siitä että se mahdollistaa talouden toimeentulon, ville kun on koodari. Ja pitää yllä kotiverkon, joten vaimo voi kuluttaa päivänsä netflixin ja muun paskan kanssa.

Esimerkkejä on niin helvetisti.

Ja minä olen kateellinen jokaiselle vaimolle: teillä on niin helvetin upeita miehiä, että miksi vitussa te oikeasti valitatte? Saatte ostella vaatteita. Miehenne huomaa että kävitte kampaajalla. Autonne ovat kuosissa. Raha-asiat hoidetaan puolestanne. Taloa rempataan. Lapsia viedään puistoon. Teitä kuskataan. Teitä lähestytään seksissä. Teihin luotetaan. Ja te annatte oikeasti sangollisen paskaa.
Te epäilette, syytätte, aliarvioitte ja jätätte huomioimatta arjen rakkauden osoituksia.

Tiedättekö, miten toivon, että joutuisitte elämään hetkeksi elämääni? Sitä, jossa kaikki tehdään itse. Ei kontrollin halusta vaan siitä pakosta että asiat jäävät muuten hoitamatta. Sitä, jossa langat on oltava koko ajan käsissä, tai muuten koko pakka levähtää käsiin.
Sitä, jossa kärsit kivuista yksin. Sitä, jossa yrität hokea vuoden miehelle että jätä limpparipullon korkki vähän löysemmälle että saan otettua lasillisen... Huomataksesi, että se on taas niin tiukassa että cola jää korkkaamatta. Ostat sitten siitä eteenpäin vain niitä tölkkejä jotka saa vähän paremmin auki, ei tarvitse vääntää..

Silti.. Teidän ei tarvitse tehdä juuri mitään, ja teitä rakastetaan, autetaan, kunnioitetaan. Ja vaikkei sitä teille hoeta joka päivä, se näytetään arjessa. Joka vitun päivä jollain tasolla.


Enkä minä syytä miestäni. Ei se edellinenkään tehnyt.
Minä en vaan, edelleenkään, ole tarpeeksi avuton. Ei minua kukaan pyytämättä auta. Ei kukaan halua keventää taakkaani. Ei kukaan halua kietoa käsiäni pumpuliin kun niihin sattuu. Ei kukaan vie koiriani ulos kun jalkani eivät kanna.. Ei ketään kiinnosta, olenko ottanut lääkkeeni aamuna jolloin kaikki asiat ovat kaatuneet päälleni.. Ei ketään kiinnosta, tulenko illalla viereen vai itkenkö itseni kipujen keskellä uneen sohvalla..

Minua autetaan sitten kun pyydän ja anon. Sitten kun itken turhautumistani kun en saa porkkanasta otetta. Kun pudotan päivän kolmannen lasillisen teetä lattialle. Sitten kun koirani pääsee minulta irti ja lyhistyn maahan itkemään..

Ja sillä aikaa sinun miehesi kertoo kotielämästänne minulle. Ehkä netissä, ehkä puhelimessa.. Ehkä kahvikupin ääressä. Kertoo että sinä et taaskaan muuta kuin tiuskit siitä että mies jäi ylitöihin kun olit päättänyt haluta prismaan ostoksille. Kertoo että seksi-ilta on peruttu, koska toit pirkan maitoa kun käskettiin käydä s-marketissa. Kertoo että hänet haukuttiin mitättömäksi paskaksi kun kerta toisensa jälkeen hammastahnatuubia on puristettu väärästä kohdasta ja kahvikupista jää ympyrä pöydälle..

Lähettäkää ne vitun miehenne tänne. Minä pyyhin kahvikupin reunukset ja hymyilen kun hän tuo minulle leskenlehden pihalta. Minä kerään jokaisen helvetin sukan ja roikkuvan kalsarin sillä aikaa kun hän tsekkaa autostani nesteet. Minä teen ruokaa ilomielin sillä aikaa kun hän käy töissä ja kantaa kortensa kekoon. Huuda sinä hänelle vanhoista asioista joista et osaa päästää irti. Minä en huutaisi. En huuda omallenikaan eilisestä. En muistuta että hän unohti ruokkia lapset. En muistuta että autosta meni leima vanhaksi. En muistuta että hän unohti käyttää koirat. Tai unohti koiran ulos. En muistuta kerrasta jolloin hän unohti hakea minut.. En siitä että hän sammui hääyönä vessaan. En muistuta jos ei elämäni ole katastrofaalista. En muistuta niistä asioista arjessa. En kaiva niitä esiin toistamiseen.

...mutta en ole unohtanutkaan. Ei kaikkea tarvitse silti kantaa näkyvillä. Voi antaa anteeksi. Voi antaa uuden mahdollisuuden. Niin minäkin teen, tai tein tähän asti. Joskus vaan se mittari sitten täyttyy. Sinulla tai hänellä. Ja sillä hetkellä se ei ole toinen nainen, joka astuu väliin. Se olet sinä, menneisyyden haamu ja aliarvostus.

Ja koska sinulla on upea mies, joka kaipaa arvostusta, joka jaksaa kaiken paskan keskellä välittää sinun lisäksesi muusta maailmasta, siksi minä ihailen häntä. Siksi minä kerron hänelle että ihailen. Että hän tietäisi, että joku näkee kaiken sen.

Ja kyllä, olen myös ihastunut joskus ihmisiin. Kuten nyt.
Enkä voi kuolemaksenikaan ymmärtää, miksi hänen vaimonsa on lakannut näkemästä täydellisen miehen edessään... Mihin se kaikki on kadonnut?

Jos minun mieheni yrittää päivän, minä annan anteeksi kaksi päivää. Yritän ja yritän, joka vitun kerran minä yritän. Ja tiedän, ettei se koskaan korjaannu.. Minä en koskaan tule olemaan hänen silmissään niin upea ihminen, että minun eteeni voisi tehdä asioita. Minun eteeni ei tehdä oikeasti murto-osaa siitä, mitä sinun eteesi tehdään.. Ja silti.. Silti minä yritän. Minä yritän niin helvetin perkeleesti löytää jotain mistä pitää kiinni. Yrittäisit sinäkin. 


The Fray - How to save a life 

Step one you say, "We need to talk," he walks
You say, "Sit down, it's just a talk"
He smiles politely back at you
You stare politely right on through

Some sort of window to your right
As he goes left and you stay right
Between the lines, of fear and blame
You begin to wonder why you came

Where did I go wrong? I lost a friend
Somewhere along in the bitterness and I
Would have stayed up, with you all night
Had I known, how to save a life

Let him know that you know best
'Cause after all you do know best
Try to slip past his defense
Without granting innocence

Lay down a list of what is wrong
The things you've told him all along
Pray to God he hears you
And I pray to God he hears you and

Where did I go wrong? I lost a friend
Somewhere along in the bitterness and I
Would have stayed up, with you all night
Had I known, how to save a life

As he begins to raise his voice
You lower yours, grant him one last choice
Drive until you lose the road
Or break with the ones you've followed

He will do one of two things
He will admit to everything
Or he'll say he's just not the same
And you'll begin to wonder why you came

Where did I go wrong? I lost a friend
Somewhere along in the bitterness and I
Would have stayed up, with you all night
Had I known, how to save a life

Where did I go wrong? I lost a friend
Somewhere along in the bitterness and I
Would have stayed up, with you all night
Had I known, how to save a life

How to save a life
How to save a life

Where did I go wrong? I lost a friend
Somewhere along in the bitterness and I
Would have stayed up, with you all night
Had I known, how to save a life

Where did I go wrong? I lost a friend
Somewhere along in the bitterness and I
Would have stayed up, with you all night
Had I known, how to save a life

How to save a life
How to save a life...