Eilen julkaistiin KUUMAA-bändin biisi tuhoaisti. Tai siis tänään julkaistiin, mutta oli suomipopin ennakkosoitossa. Kuuntelin sanat ennen hammaslääkäriin menoa ja kertakaikkiaan iski kyllä kovasti viimeiseen muutamaan vuoteen nuo sanat..
Ja sitten toisaalta, mulle vinkattiin että kaksplussan juttu on päässyt kommenteistaan feissarimokiin. Sieltä poimin taas yhden kommentin, tai tarkalleen kaksi kommenttia.
Mielenkiintoista silti miten näkemys on että tässä ollaan niin rumia että kuka vaan kelpaa. Erityisesti Pantterin kohdalla niitä yrittäjiä oli kyllä ihan riittämiin. Vaan siinä kohtaa kun alettiin vaatia yksinoikeuksia, Pantteri nosti niskavillansa pystyyn ja pakeni paikalta. Siinä kohtaa minulla ei ollut osaa eikä arpaa, vaikka naiset kuinka niin halusivat uskotella. Tarjouduin poistumaan kuviosta jos olen riitakapulana, ja lopulta siihen se kaatuikin; joku lupasi ikuisuuden jos minut työnnetään sivuun. Minut työnnettiin, ja siihen päättyi sitten sekä minun että Pantterin yhteiselo ja muutama tovi myöhemmin sitten se toinenkin vuosisadan rakkaustarina.
Kovasti myös aikanaan Peikon eksä kävi vaatimassa suudelmia kesken karaoken ja illanvieton, ja kun ei niitä saanut, kävi papattamassa ulkona oleville synttärivieraille että hittoako Peikko näkee tämmöisessä seksittömässä muumimammassa.
M:n olisi tietysti halunnut omakseen eksänsä. Tai lähinnä halunnut pitää siitä irtosuhteilusta ja satunnaisista panoistaan kiinni, niin kovin että piti yrittää mua ja muutamaa ystäväänikin vakuuttaa siitä miten paska mies mulla onkaan rinnalla..
Mutta kommentissa otin yhden erityisen kohdan ruodittavakseni: "Käytännössä monisuhteinen henkilö tekee henkistä väkivaltaa ensimmäistä puolisoaan kohtaan".
Mutta vakavasti: Peikko on itse myöntänyt että aina ei ole helppoa katsoa mitä touhuan. Mutta toisaalta, hyvin paljon siitä oli aikanaan ja on vieläkin harhakuvitelmaa siitä, miten toinen saa sen mistä itse haaveilee. Ja siinä kohtaa Peikko joutuu tanssimaan omien demoniensa kanssa ja katsomaan todellisuutta silmiin; onko merkkejä siitä että jotain salataan olevan? Vai onko siinä rinnalla se sama vaimo joka kipujaan steppaa yömyöhään ja kiukkuaa ja kärttyää kun kipulaastarin teho laskee loppuviikkoa kohti huolimatta kenen kanssa päiväänsä viettää..
Mä en koe että olen tehnyt henkistä väkivaltaa Peikkoa kohtaan. Olen sitä mieltä että ympäristö kyllä tekee sitä, tuttavapiiri ja se piiri joka kommentoi lehtiartikkelia tai nettikirjoitusta ja on tietävinään miten päin persettä Peikko asioita kannattelee.. Kertovat miten säälittävä mies jakaa naisensa kaikkien pantavaksi.. (Hei, tää on se avoin suhde. Se kohta missä mä jaan myös Peikon, senkun käytte kielimiehen luona kyläilemässä. Ei ole ongelma. Ongelma tulee aina vasta siinä kohtaa kun hyppii mun varpaille ja työntää mua sivuun mun miesteni elämästä. Ne miehet ei tykkää siitä yleensä...) Tai miten epävarma mies on mies joka ei laita vaimoaan kuriin ja estä kuksimasta ympäri.
Vaan harvassa ovat ne ihmiset jotka taputtaisivat olkapäälle ja onnittelisivat siitä itsevarmasta otteesta millä Peikko elämäänsä vetää eteenpäin. Siitä hetkestä jolloin Peikko virnistää että "kunhan vaimo on onnellinen, perhe on onnellinen".
Rakkauksia on monenlaisia. Mä olen onnellinen kun näen Peikon onnellisena. Mä tiedän olevani osa sitä kuviota, mutta tiedän, että meidän kahden kommunikaatio ja arki on hyvin erilaista, ja mä en ole se, joka Peikon kykenee arjessa tekemään onnelliseksi. Se toimii paremmin niin että näemme päivittäin mutta emme sido itseämme liiaksi toisiimme. Rakastan lujaa, pidän kiinni lujaa, mutta me emme aina ymmärrä toisiamme. Meillä on eri tavoitteet, eri päämäärät. Meillä on erilaiset tuntemukset, erilaiset halut elämän ja arjen suhteen. Sen sijaan meillä on rakkaus, koti, lapsi. Meillä on samat arvot, samanlainen huumori ja litania asioita joissa seisomme toistemme takana. Antaisin paidan päältäni. Henkeni Peikon käsiin. Hän on ollut peruskallioni, ja tulee sitä olemaan jatkossakin.
Mutta koskaan rakkaudet eivät ole samanlaisia, olivat ne rinnan tai peräkkäin.
Miksi "todistelen" tässä kohtaa tätä asiaa?
Kirjoitin alkuun Tuhoaistista. Sanat menevät näin:
Mä haluan kaiken, susta ihan kaiken
vaikken oo nukkunu tuntiikaan
Se on tuhoaisti joka sekottaa
Estää syttynyttä sammumaan.
Me ei puhuta sanoil.
Meidät koodattiin eri tavalla rakastuu
Ollaan jotenki samoi ja päinvastasii
Muttei kukaan muu oo osunu muhun tällei
tullu seinistä läpi kysymättä lupaa
Ja joka solua särkee mut mä tahdon, mä tahdon, joo
Mä haluan kaiken, susta ihan kaiken
vaikken oo nukkunu tuntiikaan
Se on tuhoaisti joka sekottaa
Estää syttynyttä sammumaan.
Ja sä olet poikkeus, ainoa poikkeus
Joka pystyy mut murtamaan.
Se on tuhoaisti joka sekottaa,
estää syttynyttä sammumaan.
Sillon kun sä et oo täällä,
Sun varjosi seiniä maalailee
Mä pidän valoja päällä
Mut sun äänesi korvissa huokailee
Ja sä olet vieny voiton,
mun on turha esittää vahvempaa
Se mitä pakenin ennen,
Mä tahdon, mä tahdon joo..
Mä haluan kaiken, susta ihan kaiken
vaikken oo nukkunu tuntiikaan
Se on tuhoaisti joka sekottaa
Estää syttynyttä sammumaan.
Ja sä olet poikkeus, ainoa poikkeus
Joka pystyy mut murtamaan.
Se on tuhoaisti joka sekottaa,
estää syttynyttä sammumaan..
Mä haluan kaiken, susta ihan kaiken
vaikken oo nukkunu tuntiikaan
Se on tuhoaisti joka sekottaa
Estää syttynyttä sammumaan.
Ja sä olet poikkeus, ainoa poikkeus
Joka pystyy mut murtamaan.
Se on tuhoaisti joka sekottaa,
estää syttynyttä sammumaan..
Niin. Siinä on aika pitkälti tosiaan se, mitä mulla on alusta asti ollut M:n kanssa. Toki rakastuneena sitä valvotaan äärimmäisen pitkään ja kiehnätään toisissaan. Seksiä ja ties mitä tuntikausien suutelua, jos muiden puheita on kuunteleminen. Kokemukset asiasta allekirjoittaneella on vähäisiä alkuhuumista.
Mutta nimenomaan ne alkuaikojen valvomiset meillä oli seksin ja kiehnäämisen sijaan itseasiassa tuntikausien puhumista. Jossain kohtaa tehtiin tietoinen päätös että me ei voida enää käydä asioita läpi iltasella, ei voida enää varastaa uniajasta yhtään. Ja silti ajoittain päädytään sitä tekemään! Se on se tuhoaisti se.
Aiemmin meillä oli vahva tarve tietää kaikki. Kaikki. Toisistamme. Itsestämme. Elämästä. Puhua, selvittää, ymmärtää. Tuntikausien abc-keskusteluja siihen asti että se hiivatin abc menee kiinni. Ja siitä jatkamaan toiselle abc:lle. Ja siitä lopulta äärimmäisen väsyneenä vielä jonnekin.
Lopulta yhteisiä viikonloppuja, kunnes tajuttiin jotain mallia "ei, aika ei riitä näin kaikkeen mitä me halutaan". Ja sitten on pitänyt olla puhumassa illat ja päivät ja kaikki. Meistä. Tulevasta. Menneestä. Nykyisyydestä. Diagnooseista. Ihmisistä ympärillämme. Projekteista. Töistä. Ihmiselämä sanoittaen, eikä loppua näy..
M hajoilee siihen toisinaan että me ei enää puhuta päivällä juurikaan viestien muodossa, kuten alussa. Hänen demoninsa todennäköisesti kuiskivat että "ainoa" ero hänellä ja Peikolla on nimenomaan se puhuminen, ja lopulta kun hän puhuu ja Peikko ei, niin mähän menen ja etsin jonkun joka puhuu mun kanssa. Joka elää saman läpi mun kanssa mitä M eli. Enkä tiedä kauanko siihen menee vakuutella, että tää on uniikkia mulle; mä en oikeesti kenenkään toisen takia ole tinkinyt niin paljoa yöunista mitä M:n. En edes tyttäreni. Mä en ole elämässäni puhunut kenenkään kanssa sanoilla niin paljon mitä M:n. Mä en tunne ketään henkisellä tasolla niin hyvin mitä M:n. Nää 3 vuotta mitä tässä on takana, ovat olleet täynnä puhetta, täynnä asiaa. Eikä mua haittaa että meillä on hiljaisiakin hetkiä. Mä en usko että se on erilleen kasvamista, se on vaan hiljainen vaihe, ei mikään downgrade, vaan ihan vaan vaihe.
Joten; mä rakastan. Kahta miestä romanttisesti. Joskus rakastin kolmea, ja sitä kolmattakin omalla uniikilla tavallani. Ei ole olemassa kahta ihmissuhdetta jotka olisivat toistensa kopioita vaikka toinen osapuoli pysyisi samana. Eihän eksienkään kanssa ole koskaan ollut samanlaista kuin nykyisten, hyvässä ja pahassa.
Poly tai ei poly, ruma tai ei ruma. Kaikki ihmissuhteet ovat omanlaisiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti