Vaarallisinta on varmaankin pysähtyä. Jäädä ajattelemaan kaikkea sitä, mitä voi tehdä. Kaikkea sitä mitä on tapahtunut. Kaikkea sitä mitä haluaa, mitä voi antaa. Ja mitä on kokenut. Mistä on toipunut.. Mutta ennenkaikkea siitä, mistä on jäänyt toipumatta.
Halusin kirjoittaa vauvasta. En pysty. Halusin kirjoittaa koirani poismenosta. En vielä pysty.
Sen sijaan kirjoitan vielä kipeämmästä ja vaikeammasta asiasta, jota kirjoittaessa en tunne surua, joka ei vuodata kyyneleistäni. Joka sattuu vaan helvetisti ajatuksena, Joka sattuu siksi, että tiedän kokemuksesta, mitä se tekisi jos se tulisi ilmi. Toteutuessaan.
Minuun sattuu. Sattuu uskomattoman paljon se, että olen saanut henkisesti turpaani ilman, että minun on annettu lopulta nuolla haavoja umpeen. En ollut riittävä Pantterille koskaan, mikä sattuu edelleen. Sittemmin tajusin, että vaikka sovimme M:n kanssa suljetusta suhteesta, siitä että ei ole kuin me, minä olin ainoa joka piti siitä kiinni. Hän jatkoi, kunnes sattui liikaa.
Lopulta sattui, niin. Ja hän lopulta myönsi kun kysyin, mutta niinhän se menee: jos toinen kysyy, todennäköisesti hän tietää mistä on kyse. Ei hän kysyisi ilman epäilystä.
Ja siihen kun lisätään muutama muu asia lisää; se että jättää tapaamisen mainitsematta.. Se, että jonkun toisen kanssa voi uppoutua hetkeen, unohtaa ympäriltä muut, uppoutua olemaan ilman kännykkää. Ja silti minun kanssani se kännykkä on aina harhauttajana, ajatusten keskittäjänä. Minä hyväksyin sen niin kauan kun oletin että se on hyväksi. Kunnes oivalsin että muiden kanssa sen voi jättää sivuun, muiden kanssa voi viettää tuntikausia ilman kännykkää, ilman minua. Minun kanssani ei voi. Minä en riitä, minä en ole tarpeeksi kiehtova ollakseni hetkessä se kaikki. Kuten en ollut Pantterillekaan.
Pantterista minulla on aina mielikuva jolloin oivalsin häviäväni kaiken; hän tuli kanssani viettämään treffi-iltaa ja sulkeutui parvekkeelle vastaamaan silloin toiselle kumppanilleen. Ja samaan aikaan toki oli se kolmaskin, josta en tiennyt kuin jälkikäteen. Mutta siinä hetkessä minä en riittänyt.
Oivalluksieni keskellä tiesin, että on olemassa ihminen jonka kanssa on ollut aika paljon puheita, aika paljon kaikenlaista ystävyyttä ja muuta. Jonka kanssa tiedämme paljon toisistamme lääkityksiä myöten. Kokemuksia. Suhteita. Pettymyksiä. Nykyisiä ja entisiä.. Ja kun ei kummallakaan ole henkisesti hyvä olla just nyt.
Ja minä, moraaliton lortto harkitsin tekeväni nyt, M:n poissaollessa, jotain mitä minun ei tulisi oikeasti tehdä; harkitsin sanovani että joo, tule tähän.
Tai sanoin mä enkä vaan harkinnut. Ja sanoin paljon enemmänkin. Sillä on tyttöystävä. Mulla on M. (Ja peikko, avoin..) Ja onhan se.. sellainen silmäkarkki ja korvakarkkikin mun elämässä, joten mitä haittaa siitä olisi jos...?
Mä en olis kieltänyt tulevaisuudessa mitä tapahtui, jos M kysyisi onko joskus ollut jotain. Mä olisin vastannut että "jos olisikin joskus ollut, olisiko sillä väliä jos olisin vain kokenut hetkellisesti haluavani tasata välit? "
Muhun sattuu kaikki se mitä on ollut. Mä en tiedä toivunko mä siitä, rehellisesti.. Mutta oikeuttaako se mua satuttamaan ketään? Ja jos kerran kumpikin tietää tekevänsä väärin omaansa kohtaan mutta on myös valmis olemaan hiljaa siihen asti kunnes joku kysyy.. Ja kun kerran oma moraali, oma pää taipuu siihen, niin onko sillä väliä? Se, mitä ei tiedä, ei satuta. Eikö niin?
Aikanaan eräs ystävättäreni oli sitä mieltä että mä en saa toimia niin, koska jos toisella on joku siellä kotona, mun tehtävä on vetää rajat. En koskaan kertonut ystävättärelleni että tein niin; vedin silloin sen rajan. En tehnyt mitään. Kunnioituksesta toista kohtaan, kunnioituksesta ystävätärtäni kohtaan. Itsekunnioitukseni ei koskaan ollut niin moraalin perään...
Puolustuksekseni kaikelle paskalle pääni sisällä oli myös se, että mä varottelin M:ää moneen kertaan.. Mun impulsiivinen persoonallisuushäiriöni on rakennettu niin että se pysyy hallinnassa kun mun tunnetilat on tasaiset. Mun arki on jollain tavalla tasaista. Sellaista, että mä en joudu seilaamaan helvetin korkealle taivaisiin hyvinä hetkinä ja sitten romahtamaan alas kun tajuan että se toinen ei ehkä välitäkään.. Että mä en olekaan se ykkönen kun sen parin tunnin ajan yön pimeydessä kun ei ole muita saatavilla.. Tai päivällä, pienen kahvihetken verran. Jos ei ketään ole keskeyttämässä. Mutta aina on kännykkä. Some. Pelit. Maailma. Ja se maailma en koskaan ole minä... Joten miksi mun pitäisi sitten elää niin että M on mun maailma?
Kiitos C että puhuit mulle tänään. Sulla on aina ollut taipumus huomata kun kaikki ei oo ok. Aina kun mä meinaan mennä vitusti metsään kaiken kanssa, sä oot siellä jossain. Ja mä hyväksikäytän sitä häpeämättä; mä puhun sulle, ja sä korjaat mun suunnan. Sä oot enemmän ku arvaatkaan.
Sä sanoit "Ei lässyttelyt ja itsensä (tai toisen) huijaamiset ole se ratkaisu."
Ei se mitään korjaa, välien tasaaminen. Se ehkä korjaisi sille toiselle jotain. Ehkä mun päätänikin jossain määrin hetkeksi Just Tässä Hetkessä. Mä olisin se, joka korvasi jotain mikä ei riittänyt. Mä olisin korjaava ja paikkaava, enkä aina se riittämätön palanen joka yrittää helvetisti eikä sovi mihinkään täydellisesti.
Ja ehkä se, että itse kantaisi hiljaisuudessa mukanaan petosta, saisi olemaan hiljalleen välinpitämätön toisen virheitä kohtaan? Ehkä se saisi ravistamaan kaiken hetkeksi pois harteilta..
Joskus sielun palaset on kuitenkin kerättävä talteen hippu kerrallaan. Ei kertarytinällä. Palaset yhteen, ja odotettava että joku tulee ja auttaa liimaamaan kaiken kasaan hiljalleen, vahvoilla saumoilla. Siihen asti on vaan eleltävä palasina..
KUUMAA - SATAMA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti