17.3.2025

Aina pitkän kirjoitustauon jälkeen tulee tunne että tähän pitäisi kirjoittaa syitä ja selityksiä miksi en ole kirjoittanut. Ja samaan syssyyn painaa päälle tunne, että pitäisi kerrata jotenkin vanhoja kuulumisia, kuten tv-sarjoissa. Mutta tämähän on tavallaan jatkokertomus elämästä, ja silti niin pieni osanen elettyä elämää että on suorastaan vaikeaa arvotella sitä, mikä kenellekin lukijalle, saati itsellekään, on niin merkittävää että se on kirjoitettava juuri nyt, tai niin mitätöntä, että sen voi jättää mainitsematta.

Enhän minä edes tapahtumista kirjoita juuri koskaan, vaan omista ajatuksistani ja tekemisistäni jonkun verran. Instan puolelta löytynee jotain kuvamateriaalia sitten arjesta, jos sitä joku kaipaa seurattavakseen. Google auttanee asiassa hyvin, vaikka nykyään itse epäilenkin että onko kyseisestä hakukoneesta enää mihinkään. Ensimmäiset 10 hakutulosta ovat maksettua mainosta ja 10 seuraavaa asian vierestä tarjoiltuja veikkauksia siitä mitä Google haluaisi ehkä minun tietävän.
Noin seitsemänneltä hakusivulta löytyy sitten se mitä oikeasti kysyin haussani.

Viimeisen vuoden, tai lähimpien 12 kk aikana on tapahtunut monenlaisia asioita ja olen saanut ajatuksiini kaikenlaisia asioita puitavaksi. Uskottomuus on yksi; miten se määritellään? Onko kertomatta jättäminen uskottomuutta? Silloin jos ei ajattele että kertomisella olisi merkitystä? Onko se pettämistä, jos tekee jotain, eikä oikein muista tehneensä? Onko se valehtelua? Jos vain unohtaa siksi että asia oli itselle merkityksetön, vaikka se toiselle olisi saattanut olla merkityksellinen?
Miksi ADHD erityispiirteenä oikeuttaa sen että toinen voi loukkaantua pienestäkin hetkestä kun toinen ei huomioi tai kerro ihan kaikkea, mutta samalla diagnoosilla ratsastaen jättää itse kertomatta asioita joita toinen vartavasten selväsanaisesti kysyy? "Ei meillä ole koskaan ollut seksiä" + "Meillä oli seksiä kauan sitten" on kuitenkin vähän eri asioita, vaikka asialla ei sinällään tuntuisi merkitystä olevankaan.
Ehkä menneisyydellä ei sinällään ole merkitystä, eikä sillä, kenen kanssa mitäkin on ollut, mutta viis kontekstista, eikö se ole kuitenkin valheellisuutta jos toinen kysyy ja vastaa että ei, vaikka olisi ollut?
Tai jos olet nähnyt ihmisen kerran, ja toisenkin, ja viimeisin kerta onkin vain unohtunut mainita, koska sillä ei ollut merkitystä.. Onko silloin toisella oikeus loukkaantua kertomatta jättämisestä? Jos ei olisi, miksi silti vastakkaisella osapuolella suhdetta on oikeus kokea loukkaantumisen tuntemuksia jos toinen unohtaa kolmannen kerran mainita vaikka ruokavieraista? Tai ei anna kattavaa selitystä siitä, miksi eksyi eksänsä kanssa julkisella paikalla kahvilaan kesken päivän?

On monia ihmissuhteita M:n ympärillä, joissa koen että minun pitää taistella pitääkseni kiinni. Saadakseni oikeutusta. Voidakseni viettää vaikka kahdenkeskeistä aikaa.
Osa repimisistä on luonnollisia: työ ottaa aikansa. Pieni prinsessani vaatii oman aikansa, kummaltakin meistä. Polyperheily vaatii tietysti tietyn ajan arjesta, ja sitten on niitä ystävyyssuhteita.
Eräs ystävyyssuhde roikkuu M:n elämässä, mistä en pidä. Siinä naispuoleinen ystävä selkeästi on ilmaissut että minua ei ole hänelle olemassa, mutta hän haluaisi asioiden olevan kuten ne olivat ennen minua ja ennen erinäisiä muita tapahtumia: M:n pitäisi hänen kanssaan tavata kahdestaan vaikka rannalla, piknikillä tai kahvilassa kahden kesken. Hänen luonaan pelailemassa tai kokkailemassa, olemassa häntä varten koko olemuksellaan. Vaan onko se enää jotain, mitä parisuhteessa elävä ihminen voi tarjota ystävättärelleen? Ja voisinko minä naisena tehdä jollekin miespuoleiselle ystävälleni saman?
Voisinko minä mennä hengailemaan jonkun luokse, uppoutua keskusteluihin tuntikausiksi, hokea miten  Vain Tämä Ihminen ymmärtää ja kuuntelee..


Ja kaikki muukin. Tuntuu että minulla on oltava "me"-aikaa. Ihan koska tahansa. Mutta hänen me-aikansa on lähes poikkeuksetta jotain, mistä minulle tulee huono omatunto. Milloin olen vienyt hänet keneltäkin, millloin mistäkin syystä. Ei ole olemassa "minä haluan olla sinun kanssasi nyt!"-aikaa siltä pohjalta että hän ilmoittaisi muille "häiritseville tekijöille" että se on hänen valintansa. Se on aina vain niin että hänen "pitää nyt hoitaa jotain kotihommia" tms. Ja lopulta se rikkoo aika paljon.
Sydämen kun voi rikkoa niin monella tavalla, niin monille eri säröille. Kaikki uskottomuus ei ole pettämistä. Kaikki toisen särkeminen ei aina ole tietoista, eikä kaikkea aina edes tajua.
Nykytrendi tuntuu olevan että kaikkien pitäisi olla vaan tietoisia ja vastuussa omista sanomisistaan. Omista tunteistaan. Tuntemuksistaan. Mutta entä ne muut? EIkö kenelläkään ole mitään vastuuta muista ihmisistä? Muiden tunteista? Siitä, miten toinen muita kohtelee?
Ja ennenkaikkea: Onko adhd / add aina automaattinen vapautuskortti kaikelle? Että ihminen on muka-kyvytön ymmärtämään, huomioimaan, muistamaan, kertomaan, ymmärtämään..?

On totta että kun on elänyt tässä neuroepätyypillisten ympäröimänä yli vuosikymmenen, niin kyllähän se näkökulmiin vaikuttaa. Ja valitettavasti itselläni on sitä historiaa sen verran takana huonon itsetunnon kanssa, ja jatkuvan syrjääntyöntämisen, että ehkä juurikin siksi kaikki se "sori, en tajunnut, oon adhd" -meininki tuntuu vaan niin usein tekosyyltä ja oikeutuksen etsinnältä sen sijaan että se olisi oikeasti selitys tapahtuneelle. Tai ainakin kun se toistuu kerta toisensa jälkeen.. Siihen vaan väsyy. Se alkaa vaan tuntua paskemmalta ja paskemmalta.

Olen itse äärimmäisen väsynyt huomioimaan koko ajan kaikkea, olen väsynyt antamaan kaikkeni ja saamaan lopulta vähän. Vai olenko kuitenkin vain liian ahne? Pitääkö minun vain tyytyä kaikkeen tähän mitä on, vain koska olen nainen? Neuronormi? Hormoonihirviö? Vaativa persoonallisuus? Jotain muuta?

Ps. Jos kaipaat jotain fiksumpaa luettavaa vaikkapa pettämisestä ja monogamisuudesta niin Sannan blogista löytynee ainakin muutama sananen luettavaksi.