En koskaan usko että pääsen (lue: haluankaan oikeastaan) Sundvikin Samin kanssa samalle viivalle ruokavalion tarkoituksenmukaisuudessa, mutta jossain määrin tekisi kovasti mieli ottaa mallia. En kuitenkaan halua luopua leivästä, puurosta ja maitotuotteista. Olen kuitenkin samoilla linjoilla osittain; maitotuotteita voi vähentää. Joskus kuitenkin lasillinen kylmää maitoa on täysin paikallaan, ja toisinaan raejuustoa (toki näyttää siltä että Samikin joskus moiseen sortuu) ja toisinaan rahkaa pitää olla. En syö rahkaa tai raejuustoa koska laihdutus ja elämäntapa, vaan koska ovat oikeasti hyvänmakuisia. Vähän ehkä ahdistaa se rahkahömpötys tätä nykyä, mutta toisaalta, olen aina pitänyt maitorahkasta ihan sellaisenaan marjojen kanssa. Mutta niin, se leipä ei ole ehkä välttämättömyys elämässä mutta kyllä minä rakastan ruisleipää, ja suomalaisuudestani en luovu!

Mutta samoilla linjoilla olen näiden kampaviinerien ja muiden kanssa; elämän ilot eivät ole kiinni siitä että kuinka usein sen viinerin saa lärviinsä, voi paistaa lettuja tai muuta. Eikä ruuan maku ole kiinni siitä paljonko siinä on voita ja sokeria. Olen ollut nyt "osasokerittomana" varmaan jo vuoden, ehkä ylikin. Mieheke on nyt ollut laittamatta kahvia sokeriinsa ja vähentänyt muutoinkin lisäämänsä sokerin määrää jostain maaliskuusta lähtien. Eikä lakkaa hämmästelemästä ajoittain sitä miten kaikki maistuu enemmän. Ja niin siinä käy. Se sokeri oikeasti turruttaa makuaistia ja aiheuttaa riippuvuutta, sanokaa mitä sanotte. Nykyään mieheke popsii marjansa sokeroimattomana ja kahvia ei kykene enää juomaan sokeroituna. Pari kuukautta oltuaan laittamatta sokeria kahviin meinaa kävi lipsahdus ja vanhasta tottumuksesta kyläpaikassa lappoi sokeria kahviin. Irvistellen sai kuulema juotua ja "ei ikinä enää!!". Ja ei, meillä ei ole sokeria korvattu millään stevioilla ja colorgraneilla ja hermesetaksilla. Sen käyttöä on vaan vähennetty. Tokikin leivonnassa on sitten eri juttu, siinä käytetään ihan reilusti sokeria jos makeista leivonnaisista on kyse. (Muuten, n..70-80-lukulaisista resepteistä voi huoletta jättää puolet sokerin määrästä pois.)

Rasvana meillä käytetään sekä voita että margariinia. Voista saa makua puuroon kun nakkaa voisilmän, ja joskus paistetaan voissa. Voilla leivotaankin.

Mutta siltikin; houkuttaisi tuo kasvisten määrä, heraproteiinin käyttö yms. Minusta annokset näyttävät herkullisilta, riittäviltä ja kaikin puolin syötäviltä.
Kuten ne muutkin asiat, proteiinijauheet yms. Mutta tämmöiselle tavalliselle pulliaiselle siinä on vain yksi ongelma, ja se ei ole edes ruuanlaiton suhteen laiskuus, eikä todellakaan se maku, vaan hinta. Työttömyyskorvaus ei vaan yksinkertaisesti anna ostaa sitä terveellistä ja kasvista, vaan sitä ostaa mitä tarjouksesta sattuu löytymään. Ja harvoin tarjouksessa on mitään terveellistä ja järkevää. Eilen silmäilin Lidlin ja k-marketin tarjousta ja samalla olin äitini kanssa puhelimessa. Pohdimme sitä, miten paljon leivonnaisia, makeisia ja valmisruokia saa halvalla, mutta heti kun yrität itse laittaa terveellistä niin johan rahaa palaa. Ja kyllähän ne kaupan pakaste-vihannekset ja juurekset apetitin pikkupusseissa ovat osittain terveellisiä ja ainakin kasvista, mutta haluappa jotain wok-vihanneksia niin hintahan pompsahti aika reilusti.

Eli ei suomalaisten, kuten minun, ongelma suinkaan ole se, ettemme tietäisi. Eikä välttämättä se, ettemme haluaisi. Tai osaisi. Kyse on siitä että emme raaski laittaa rahojamme sellaiseen.

Olen joskus tainnut mainita että meillä on kotona kasvisruokapäivä joka viikko. Se on hiukan laajentunut, myönnettäköön.. Toissapäivänä söimme pastaa, johon oli paistettu kaveriksi chilimaustetussa öljyssä toki, sipulia ja soijarouhetta. Sekaan kippasimme vielä tomaattikastikepurkin, vaikka ilmankin olisi mennyt. Eilen söimme unkarilaisia pataperunoita ja pirkasta napatun ohjeen inspiroimana jugurttikuorrutettua uunilohta. Oli muuten herkkua.
 Mieheke ja minä pidämme unkarilaisista ruuista ja mausteista ylipäätään. Mausteilla en siis tarkoita että chiliä pitää olla ketusti, vaikka ei sekään huono asia yleensä ole, vaan mausteita on muitakin kaapissa (ja sieltä yleensä eksyy ruokaan) muitakin kuin kolme eri pippuria ja suola. On kurkumaa, on meiramia, on inkivääriä... Ja kaikkea uutta kokeilemme innolla. Mausteilla saa ruokiin tosiaan vaihtelua ja ihan eri vivahteita.

Niin, ruokavaliomme ei tosiaan ole terveellisimmästä päästä, mutta ei ehkä epäterveellisimmästäkään. Monesti yritämme keretä ruuan laittamaan itse, mutta toisinaan on turvauduttava puolivalmisteisiin (nakkipata-ainekset, lisää vain vesi-mallia). Tässä olisi paljon remontoitavaa, mutta toisaalta, en tiedä olenko kuinka valmis fanaattisuuteen minkään proteiini-määrän kanssa. Proteiinijauhetta käytän sujuvasti lisänä ruuassa toisinaan kun tuntuu että on tullut liikuttuakin, mutta muutoin...? En tiedä.

Oma painoni junnaa edelleen siinä 120 kg:n tuntumassa (viimeiset 2kk, tilastoinnin mukaan...) ja mieheke on pudottanut parikymmentä kiloa tämän vuoden aikana mitä olemme seurustelleet. Ja parisuhteenhan piti lihottaa...?
No mutta. Mieheke sai painon pois lähinnä lähtemällä töihin ja jättämällä kaljan pois.

Omaa suhdetta ruokaan olen miettinyt paljon tässä menneen viikon aikana. Olen joskus ajatellut olevani lohtusyöjä, mutta se luulo karisi pois; en ole, sillä en kykene syömään kun vituttaa tai on paha mieli. Mutta sitten luin tunnesyömisestä. Olenko ehkä sellainen? Ehkä. Mutta kun ei se ole että "oujee, syön kun on kivaa." Vaan se on enemmän "syön kun nyt kerran kerkiän, eikä ole kiirettä". Sitä se on eniten. Väitän että työni on aina aikuisiällä ollut epäsäännöllistä, joten ruokarytmin puutos on ollut ongelma "aina". Eli on ollut syötävä kun on ollut hetki että voi syödä. Ja siitä on päästy helposti siihen "mulla on tylsää, syön"-meininkiin. Mutta en silti väittäisi ihan tunnesyömiseksi tätä. Ja toisaalta, jos on tekemistä, pysyn helposti poissa syömisten ääreltä. Turhankin helposti.. Pitäisi olla se kello pärähtämässä, että pähkinää lärviin neljän tunnin välein. Tai porkkana. Omena. Jotain! Ja se saa olla ensi viikon tavoite: neljän tunnin välein syöminen, niin että ei tule nälkää mallia "argh, mitä mä syön?! äkkiä jotain epäterveellistä nassuun" vaan että kerkeää sen ruuan haudutella ja valmistaa ihan rauhassa, sillä nehän ovat parhaimmistoa: pitkään kypsytetyt ja haudutetut namskisruuat. Poikkeuksena wokit, jotka ovat taivaallisia, pasta joka on pikaruokaa ja ja...

Mutta juu, jonkinlainen syömishäiriöhän sitä on oltava, kun kerran tämmöinen iso ihminen olen!  Luin tuossa taannoin Mayan kirjoitusta omasta syömisen kompastuskivistään ja sitä kautta varmaan omaani rupesin taas pohtimaankin.  Oma eroni on se, että en ole koskaan syönyt syömisen vuoksi, vaikka sitä pizzapellillistä, vaan korkeintaan siksi että "ei saa heittää pois". Nykyään pakastan toki minkä muistan ja kerkeän, ja olen pienentänyt annoksia. Toki olen ahkerasti kutsunut ystäväpiirini poikamiehiä syömään meille, joten sitä ruokaa ei niin helposti jääkään yli...  Eli en tiedä oikein, kun ei ole anoreksiaa, ei ole bulimiaa, ei ole ahmimishäiriötä, että mitä tämä sitten lopulta on.  Onko välinpitämättömyys omasta itsestä ja terveydestään kuitenkaan sairaus? Ja onko se häiriökään, jos se kestää lopun elämää...

Muuten. Joskus puhuin kokeilevani easy dietin pizzaa. Löysin ne tuolta kaapin perältä.. Ehkä jo tänään. Ehkä huomenna!