Masennusoireita 1.

Olen väsynyt. Uupunut. Voimaton. Haluton. Jaksamaton.
Masentunut.

Enkä tarkoita että ei huvita vaan tehdä jotain, ettei jaksaisi oikein pestä ikkunoita. Eikä oikein jaksaisi laittaa ruokaa näin helteellä.

Vaan tarkoitan sitä että olen niin helvetin väsynyt, että joku saisi vaan tulla ja pitää huolta. Eikä huolenpitäminen ole sitä että silitetään uneen ja sanotaan että kaikki on kohta ok. Koska ne asiat eivät ole ok.

Minä olen väsynyt ja burnoutissa. Niin että ei tee mieli mennä kouluun, koska siitä ei tunnu olevan hyötyä. Ei siellä jaksa istua, koska ei vaan kiinnosta.

Vaatii äärimmäisiä ponnistuksia lähteä käyttämään koira pissillä, koska ei vaan jaksa. Tekee mieli itkeä ja olla vaan ihan rauhassa. Ei jaksa hakea vettä lasiin, koska koko ajan miettii että sitä varten tarvitsee nousta sängyssä istumaan, nousta ylös sängystä, ottaa aika monta askelta, kääntää vesihana päälle, ottaa vesi. Kallistaa kuppia ja nielläkin. Masentunut väsyneisyys on sitä, että kaiken näkee niin helvetin vaikeana, jokaisen vaiheen asiasta erittelee, ja miettii, miten selviäisi arjen keskellä.
Mistä repii sen energian etsiä vaatteet päälleen, kun helpompi olisi olla ilman. Vittuako sitä vaatteita pesemään, niitä on vielä kaapissa. Ja kun ei ole, niin onko sillä väliä, kuka niitä tuijottaa. Ja lopulta ei jaksa pestä pyykkiä. Ei jaksa ripustaa niitä. Ei jaksa mitään. Ei jaksa välittää onko vaatteita vai ei. Eikä sitä läheiset ymmärrä, sellaista.

Väsymys on sitä että tulee koneelle blogatakseen tai hoitaakseen jonkun asian, mutta luovuttaa, kun huomaa että modeemi ei ollut päällä. Modeemi vaatii todellisuudessa napin painalluksen ja tietokoneen osalta yhden pienen käskyn komentorivillä, jotta nettiin pääsee. Mutta este on sillä hetkellä ylitsepääsemätön, koska ei vaan jaksa. Ei pysty. Ei kertakaikkiaan kykene. Eikä se ole viitseliäisyydestä kiinni, vaan siitä, että sillä hetkellä ei oikeasti ole voimavaroja, koska tuntuu vaan että maailma on itseä vastaan ja tekee mieli itkeä.

Väsymys on sitä, että kaikesta tulee hiljalleen ylivoimaista, koska on niin monta asiaa mitä pitää tehdä. Pitää syödä. Juoda. Nousta sängystä. Käydä vessassa. Käyttää vaatteita. Ottaa lääkkeitä. Käyttää koiraa. Tehdä ruokaa jota voi syödä, tai käydä kaupassa.

Normaalielämään kuuluu sosiaalisuus jossain määrin. Entä sitten kun huokaisee helpotuksesta kun saa olla yksin, olla olematta vastuussa kenenkään toisen vinkunasta ja elämästä? Entä sitten kun tuntuu siltä, ettei millään ole väliä, kunhan tästä hetkestä selvitään..? Selvitäänkö?

Se on loputonta. Aina keksii jonkun johtoajatuksen selvitäkseen, ja alkaa toteuttaa sitä. Kunnes lyödään taas maahan, totaalisesti. Kaikki epäonnistuu, vaikka mitä tekisi.
Tai sitten ei. Mutta jokatapauksessa sitä yrittää jotain, ja kaikki voimavarat kuluvat siihen että sai jotain tehtyä, jotain, mikä kaikille muille tuntuu olevan ihan normaalia arkea. Vaikka sitten sen jauhelihakeiton. Jos siinä onnistuu, saattaa jopa seuraavana päivänä jaksaa mennä suihkuun. Vaan jos keitto epäonnistuu, kun tajuaa, että jauheliha on loppu, yrittäminen loppuu pitkäksi aikaa.

Juuri nyt minä olen loppu. Kävin kuitenkin suihkussa. Tappelen joka hetki ajatuksen kanssa että en menisikään huomenna kouluun. Että jäisin vaan ja olisin, enkä hoitaisi enää mitään. En jaksaisi enää maksaa laskuja. En hoitaa virastoasioita. En käydä suihkussa. En laittaa ruokaa. En laittaa lakanoita.
En oikeastaan haluaisi edes mitään muuta kuin itkeä voimattomuuttani siihen asti kunnes kyyneleet loppuvat ja en enää jaksa mitään.

..ja silti.. Minun on jaksettava. Koska ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.
Ei ole ketään, joka kantaisi taakasta osansa. Ei ole ketään, joka kantaisi sylissään niin kauan että omat jalkani jaksaisivat edes seistä. Pystyssä. Ei tästä ainaisesta konttaamisesta mitään tule. Ja on minulla ihmisiä jotka välittävät, ihmisiä jotka sanovat rakastavansa, ja varmaan rakastavatkin. Mutta minulla ei ole ketään joka pitäisi pystyssä. Ei ketään joka olisi tarpeeksi vahva. Vähintään minun vahvuiseni. Ei ketään sellaista ihmistä, joka kriisin hetkellä ottaisi ohjat käteensä ja veisi vain eteenpäin kyselemättä. Ei ketään joka kertoisi, missä olen, mitä minun tulee tehdä.

Ja ihmettelevät miksei minulla ole lapsia.
Siksi, että tällaisina kausina minä tappaisin joko itseni tai heidät. Minä en jaksaisi kantaa ketään, kykenen hädintuskin varmistamaan että koirani saa ruokaa, vettä ja liikuntaa. Itsestäni en jaksa välillä välittää senkään vertaa.