Sairastelua

Itku ja hammastenkiristys. Selkä on taas niin juntturassa ettei toisina päivinä pääse sängystä ylös ilman että pudottautuu polvilleen lattialle ja siitä punnertaa käsivoimin vähän ylös itseään. Vammaisen näköistä, tiedän. Kipu verottaa jaksamista siinä määrin että 20 minuutin kävely tuntuu maratoonilta. Tiskaus seisoviltaan tuntuu suuremmaltakin suoritukselta. Autossa istuminen vie voimat niin totaalisesti että tiuskin kipujeni kanssa kakille aivan turhaan koko illan.  Kipu väsyttääkin; eilen kävin mummon luona ja se autossa istuminen edestakaisin oli virhe: kolme tuntia autossa istumista veti niin piippuun että kun viime yönä menin käymään vessassa, nukahdin pöntölle ja löin pääni lavuaarin kulmaan.

En päässyt kouluun tänään. Nimenomaan päässyt, olisin nimittäin kyllä halunnut.
Opettaja laittoi viestiä että pitäisi tänään toimittaa sairaslomatodistukset, tai koulutus katkeaa. Mieheke oli töissä viikonloppuna; yöt postilla ja päivät järkkäröimässä jättömaalla 15-22.30. Aamulla siis tuli lehteilemästä kuuden jälkeen ja kävi nukkumaan. Ei oikein tehnyt mieli tosiaan herätellä että "viititkö lähteä viemään tästä yhden kirjekuoren", ja toisaalta tiesin etten pääse itse millään. Kävellen ei toivoakaan että kestäisi sinne asti, pyörän selkään en uskalla edes yrittää ja autoa ei ole. Ja jos sattuisi olemaan, en usko että jalat suostuisivat yhteistyöhön polkimien suhteen ja automaattivaihteita ei satu olemaan... Tai no, sigma tietysti, joka on kuusaalla ja tarvitsisi siirtokilvet moiseen operaatioon, joten se nyt vaan ei sattunut vaihtoehdoksi. Eli melkein itku pääsi kun ajattelin että vituiksi tämä menee, pakko lähteä kävelemään.

No, sitten muistin että Pörröhän se on kesälomalla ja liikkellä. Soitin ja pyysin että voisiko viedä. Ensin tuli narinaa että eikö voi aikaisemmin, mutta opettajan tekstiviesti tuli vasta nyt aamulla. No, Pörrö tuli hakemaan ja lupasi viedä kuoren perille. Vaan siinä vaiheessa kun sain halveksivan mulkaisun ja kysymyksen "Et sitten mennyt tänään kouluun?", tajusin hymyilleeni onnellisena. Ja että edes lähimmät ihmiset eivät tunne ja tiedä miten ajattelen, miten toimin, miten mikäkin minuun vaikuttaa..
Kipu on hallitsevaa vain jos sen antaa hallita. Se ei ehkä anna minun lähteä kuntosalille tai aamulla kouluun. Se saattaa hallita mielialaani melko usein, mutta se ei estä minua nauramasta. Se ei estä minua satunnaisesti iloitsemasta. Se saattaa saada minut välillä itsekeskeiseksi paskiaiseksi joka ei jaksa kuunnella kenenkään murheita kun omissa on tarpeeksi, mutta se ei estä minua ilahtumasta. Ja se, että Pörrö tänään heitti sairaslomatodistukset puolestani ja sain asian hoitumaan, sai minut oikeasti mielettömän iloiseksi. Ihan uskomatonta, että minulla olikin joku, johon turvata. Etten ollutkaan yksin hoitamassa tätä asiaa!
Mutta silti se sattui, se mulkaisu joka kertoi kaiken: "mitähän sä taas siinä lorvit".

Ja ystävättärilläni on ollut selkäkipuja. Ovat menneet ohi, olleet venähdyksiä ja revähdyksiä ja ties mitä. He ovat tietoisia että pari päivää jomottaa, mutta nappi naamaan ja elämä voittaa.
Mutta kun tila ei ole sellainen mikä menisi hetkessä ohi. Tämä kipu on kroonista, joten sen kanssa on valitettavasti niitä heikompia päiviäkin. Toisaalta, luin kroonisesta kivusta ja siitäkin sai käsityksen että se on vaan pään sisäinen asia, päätös että "tänään ei satu, tänään on hyvä päivä". Mutta kun se ei vaan mene niin. Tämä kipu ei lamauta minua joka päivä, mutta hyvin usein. Tämä ei ole mitään pientä juilimista silloin tällöin. Tämä on kipua joka säteilee jalkoihin niin että jalat meinaavat lähteä alta, ja joskus lähtevätkin. Tämä on kipua joka heikentää matkantekoani niin että kun ennen kuljin pilkanmaalta eskolanmäkeen 2-2.5 tuntia niin nyt kävelen pilkanmaalta honkkarille 3.5 tuntia. Ja se on se hyvä päivä se.

En tiedä olenko selkäkipuiluni kanssa yksin. Ehkä olen, ehkä en. Ensi talvena sitten tutkitaan lisää, ehkä kysymys on jostain tulehduksellisesta selkäkivusta eli kenties se sitten on reumaa tai jotain. Tähän mennessä sitä on vain selitetty alimman nikaman painumisella. Keskiviikkona taas ortopedille ja katsotaan että mitä tapahtuu.

Toivoisin jo saavani jotain selitystä tälle, vaikka se selitys sitten olisi se että olen hullu. Nimittäin nythän on niin että sitä kipua pitää varoitussignaalina; kun joku liike sattuu, sen lopettaa. Jos se olisi psyykkistä, ei olisi väliä vaikka sattuisi, tietäisi että voi silti tehdä ihan mitä haluaa.

Mutta niin, ehkä tämä tästä. Mutta ihmisten, jotka motkottavat nähdessään minut sairaslomalla kahvilla, olisi syytä muistaa että ei kaikki kipu ole flunssaa. Ihminen ei välttämättä näytä räjähtäneeltä ja itkuiselta, vaikka ei kykenisi ihan kaikkeen normaaliin toimintaan.