Pantteri ilmoitti perjantaina ettei asu enää meillä. Kävimme keskusteluja kaikenlaisesta, mutta hän sanoi että haluaa kuitenkin jatkaa suhdetta. Kaipaa vaan sitä omaa aikaa ja rauhaa ja hakee omaa elämänhallintaansa.
--Vaan miksi minua pelottaa niin helvetisti? Menetän kaikki tärkeät ihmiset aina. Kukaan ei ole pysyvää. Pörrö on pelotellut minua erinäisillä lähtemisillä, milloin itsemurhilla, milloin välirikolla niin monta kertaa että olen turta. Seuraavaa kertaa en ehkä jaksa enää onkia häntä ylös allikosta, minulla ei ole enää voimia. Minusta tuntuu nyt jo siltä että suurimmalle osaa ihmisistä minä olen taakka. Ihminen joka on rasitteena elämässä. Että minä vaan tyrkyttäydyn, pakottaudun osaksi heidän elämäänsä, eivätkä he tiedä miten minusta pääsisi eroon.
Olen itkenyt suurimman osan illasta. Pelkään, että olin kuitenkin se laastarisuhde, jonka avulla Pantteri pääsi eksästään irti. Etten kuitenkaan ollut se rakkaus mitä hän elämäänsä kaipasi. Nyt olen ehkä vain hätävara, sellainen jolle sanotaan että tottakai jatketaan yhdessä vaikka muutetaan erilleen, jotta toinen ei järjestäisi mitään kohtausta.
En minä järjestäisi. En vaikka suoraan asioita sanoisikin.
Epätietoisuus on aina pahinta.
Minä vaan rakastan kuitenkin niin helvetin lujaa. Haluaisin pitää kiinni. Sanoa että lopeta tämä järjettömyys, sä olet kotona. Minne sä täältä hingut? Mutta niin ei voi sanoa, koska pitää tukea toista. Pitää ymmärtää. Ja koska oikeasti se on ihan järkevä ratkaisu, joka saattaa vaikka johtaa siihen että toinen saa elämänsä kuntoon ja palaa takaisin kotiin. Kotihan on siellä missä sydän, eikö?
Mutta todennäköisempää se on, että tulee se toinen. Jostain. Ja sen kanssa voi viettää aikaa. Istua katsomassa tähtiä keskellä yötä, eikä huolehtimassa heräilevästä lapsesta nenäimurin kanssa. Tulee joku, jonka kanssa voi matkustaa jonnekin.. Minä kun en enää juuri voi liikkua kipujeni kanssa.
Tulee joku, joka tarjoaa upeita elämyksiä, arkea, villiä seksiä ja yöttömiä öitä, pitkiä juttutuokioita ilman väsymyksen häivää. Suudelmia, intohimoa ja rakastumisen tunteita.
Minä tarjoan vain vauvanpukluisen, itkuisen, kipuisen paskan arjen. Ei tämmöisen kanssa tarvitse kummoista tarjota että houkutus käy ylivoimaiseksi.
Totuus on ettei minulla oikeasti ole antaa mitään muuta kuin itseni, ja kun senkin jakaa lapsiarjen, ystävien, töiden ja kumppaneiden kesken, ei siitä jää mitään. Ei minulle itsellenikään..
Meinasin kirjoittaa Pantterin lompakkoon lapun, että tänä yönä olisin halunnut kömpiä hänen viereensä, kysyä pääseekö vielä kainaloon. Kietoa joka ikinen soluni hänen ympärilleen ja olla hetki latautumassa huomista varten. Haistella hetki hänen hikistä ihoaan ja tuntea turvallisuus.
Mutta ei. Tänään itken yksin alakerrassa ja huudan äänetöntä huutoa. Koen niin isoksi vääryydeksi että minulta viedään taas kaikelta pohja. Että tämä maailmankaikkeus on yksi vitun narsistipaska joka on näyttänyt mitä elämä voi parhaimmillaan olla, ja sitten se viedään pois.
Että en näe enää Pantteria ja Peikkoa hassuttelemassa aamuisin. Että en voi istua enää portailla nauttimassa teetä syysiltana. En voi kömpiä viikolla kenenkään kainaloon, vaan tulen lyhistymään tämän taloudenpyörittämisen alle yksin. Että en voi hetkeäkään jutella toisen aikuisen kanssa mistään.
Tiedän tämän kaiken siitä että Pantteri on sulkeutunut. Että hän ei kerro minulle enää asioita kuten ennen..
Minun on vaan aloitettava surutyöni ja päästettävä irti. Vaikka todellisuudessa haluaisin tarttua niin helvetin lujaa kiinni kaikilla kynsillä, hampailla ja ihokarvoillanikin.
Mutta ainahan minä olen selvinnyt. Jokaisesta ihmisestä jotenkin. Hiljalleen.
Mutta vaikka olisin ollut vain laastari, kiitos Pantteri niistä hetkistä jolloin sait minut tuntemaan itseni naiseksi. Sellaiseksi kuningattareksi jonka vuoksi kannattaa taistella. Sellaiseksi upeaksi ihmiseksi jonka vuoksi olit valmis muuttamaan elämäsi suuntaa parempaan.
Ja anteeksi että minä epäonnistuin. Anteeksi että minä väsyin.
Anteeksi, etten saanut sinua kukoistamaan. Anteeksi, että minä en riittänyt, sittenkään.
8 kommenttia:
Miten hän voi muuttaa lapsenne luota pois?
Lisäys vielä tuohon äskeiseen, että onhan tuo asumismuotonne hieman kuluttava riippumatta tunteista sinua kohtaan. Kolme aikuista, taapero ja kasa elukoita 60 neliössä (jostain tuollainen luku jäänyt mieleen)?
Pantteri vastatkoon itse, mutta en usko että hirveästi vaikuttaa nykypäivänä keskinäiseen suhteeseensa. Tekemisissä kuitenkin ovat usein jatkossakin, vaikkeivat yhdessä asukaan. Tekeehän Peikkokin 5 päivää viikosta reissuhommia, eikä tyttäremme ole käsittääkseni vieraantunut hänestä :)
Ahtaus lienee yksi asioiden joukossa, vaikka pieni. Laastaria en koskaan ole hakenut nykyisestä suhteestani. Elämän ja taloudenhallintani on vain sen verta kuralla, jotta se vaatii vaikeita ratkaisuja. Monesti olen miettinyt, mikä oikea mikä väärä ja mikä satuttaa ketäkin vähiten. Helppoo tietä ei olekkaan. Siksi, en muuta kauas enkä kokonaan pois. Kun Pantterista on tullut PerhePantteri, sen pois repiminen on vaikeampaa kuin kakun leipominen. Ei pikku horsmaneito koskaan katoa minun elämästä, eikä hänen äitinsäkään, juuri he ovat myös se syy siihen että haluan elämäni kuntoon myös muutenkin kuin pelkästään ulkokuoren. Helppo tie ei ole edessä, ei elämä koskaan ole helppoa...
Ja ihan ihmisille tiedoksi, omasta tahdosta olen muuttanut. Saati nyt vasta alan tajuamaan että kaikkialle pitää selittää rautalangasta että tapaamiseni lapsen kanssa on oma, äidin ja lapsen välinen asia. Miuta ei ole aiemmin estetty tapaamista lasta, nyt vain tuntuu sille että tapaamisista no tehdään kynnyskysymys muiden taholta. Parempi kai kun tekee omat johtopäätökset viikon tapahtumista ja
Ihmetyttää kyllä tämä lapsen luota poismuutto. Eikö isä ollutkaan sitoutunut lapseen kun on toinen mies jolle lapsensa noin jätti. Ei ole sama asia olla "lapsen elämässä mukana" etäältä kuin jakaa koti lapsen kanssa.
Toivottavasti tämä kotiin jäänyt mies kantaa vastuu miehen tavoin eikä jätä lasta kuin tämä isä.
Mä olen sitä mieltä että lapsella on onnellinen lapsuus silloin jos vanhemmat ovat onnellisia. Pantteri tarvitsee omaa tilaa ollakseen onnellinen.
Oma asunto ei tarkoita sitä, etteikö hän olisi toisinaan nukuttamassa lastaan. Ei sitä etteikö olisi yhteisiä aamuja, yhteisiä aterioita. Ei aitä etteikö hän toisinaan hakisi lasta hoidosta.
Onhan toinenkin isä reissuhommissa, eli käytännössä viikot poissa kotoa. En ole nähnyt lapsessa mitään merkkejä siitä että tuntisi itsensä hylätyksi tai millään tavoin tilannetta kummalliseksi. Vain me aikuiset luodaan itsellemme kuva siitä millaista elämän tulisi olla ja saamme stressiä siitä kun asiat eivät mene halujemme mukaan. Lapsi usein sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseem, hyvässä ja pahassa. En itsekään koe että isäni olisi ollut minulle vähemmän isä asumalla muualla.
Minä taas kovin uskon, että teidän perhe tekee parhaat ratkaisut omalle perheelleen ja koko perheen hyvinvointia ajatellen, mistään ei heijastu ajatus siitä, että lapsi olisi jätetty, rakkauttahan hän taitaa saada enemmän kuin moni muu <3
Lähetä kommentti