Pikkulintusten livertelyä

Olen toisinaan ajatellut että minun ei tarvitse itseäni, eikä käytöstäni, puolustella, eikä selitellä. Ja että on tiettyjä tilanteita, joita ei tarvitse avata ihan jokaiselle.. Toisaalta, en ole pyrkinyt salailemaan mitään, mutta en vain tunge kaikkea kaikkien naamaan. Vastaan kysyttäessä..

Nyt kuitenkin katson, että ehkä minun on syytä avata omaa käytöstäni ja ehkä jopa puolustella tilannetta, tai ainakin avata tilannetta, jotta vältyttäisiin tuttavapiirin vedonlyönniltä sen suhteen, että miten täällä kotosalla menee, kuka saa ensiksi turpaansa ja kuka ilmaantuu töihin mustan silmän kanssa. Tai että koska on haulikkohäitä luvassa ja onko Peikko oikeasti arestissa pirttihirmun toimesta.

Pikkulinnut olivat laulelleet Peikon isälle että täällä menee todella heikosti. Ero tulee, talo menee myyntiin. Muuta ei ole kuin riitelyä. Ja jos tämä olisi pelkästään höpötyksiä, kuittaisin van olankohautuksella, ja antaisin olla. Mutta kun tiedän antaneeni käytökselläni huhuihin aihetta, nimittäin eräs ystävättäreni tuumasi minulle muutama päivä sitten että parempi erota, jos välit ovat näin tulehtuneet. Minä hämmästelin, että emmehän me täällä tulehtuneita ole, ja hän sanoi että aina minä vain kerron negatiivisista asioista hänelle, että eikö Peikossa ole mitään hyvää? Sanoin että "ethän sinä kysy hyvistä puolista".. Kerroin niitä kyllä siltä seisomalta, kuten olen kertonut aina kysyttäessä. Ja kun kirjoitan facebook-päivityksen, jossa kerron että olemme pitkästä aikaa kahdestaan tekemässä jotain, ei se johdu siitä, että me emme sietäisi toistemme pärstöjä, vaan siitä, että oikeasti tämän koira- ja kissalauman kanssa on tietynlainen laatuaika vähissä. Ja kyllä, laatuaikaa se on olla oman lauman keskenkin, mutta kun yksi koirista on sellainen, joka kestää 2 tuntia yksinoloa, eikä sitäkään kahta peräkkäistä päivää, niin se, että lauma on _aina_ mukana jossain määrin, on oikeasti vähän.. kuluttavaa.

Mutta niihin tappeluihin. Peikko oli selittänyt että kyllähän täällä välillä keskustellaan Isoilla Kirjaimilla, mutta ei täällä nyt puukkohippasta kirmata talon ympäri. Ja oikeasti, ei me tapella niin paljon mitä voisi kuvitella. Peikko on se tasainen mies, joka ymmärtää oikuttelujeni johtuvan 60% turhautumisesta ja 30% kivusta. Loppu 10% menee sitten hormoonejen ja naiseuden piikkiin vaikkapa. En ole oikeasti suuttunut Peikolle itselleen kuin.. Ehkä kolmisen kertaa näiden parin vuoden aikana. Turhautunut sen sijaan olen, useastikin. Jopa epätoivoon asti. Peikko on harkitseva, liiankin, ja monissa asioissa saamaton ja hidas ja ja.. Ja minä, nopeana, impulsiivisena ihmisenä, turhaudun siihen että asiat vaan seisovat ja mitään ei tapahdu. Ei toki koko ajan pidä olla tapahtumassakaan, mutta.. Sitä arkea on melkoisen vaikea kuvata, kun toinen ottaa ja tuumii 2 tuntia heräämisen jälkeen että tapahtuukohan tänään mitään vai ei. Ja minä aamuvirkkuna olen jo tekemässä jotain, ja sitten turhaudun kun en kaikkea saa itse(kään) aikaiseksi, tai että tarvitsen niin paljon apua tekemisissäni. Kyllähän minä ruuan laitan useana päivänä helposti, mutta sitten on niitä päiviä kun ei kykene juustohöylää pitämään kädessään. Niitä päiviä kun kahvikuppi ja vesituoppi tippuvat kädestä. Kun jalka ei pidäkään alla. Kun ei saa selkää suoraksi tuolista noustessaan..

En ole koskaan päässyt sanomaan Peikolle että hän ei osallistu kotitöihin. Jos pyydän mitä tahansa vessanpesusta pöydän pyyhintään, imurointiin, nikkarointiin... Kyllä. Hän tekee. Minun tarvitsee vain silloin aikatauluttaa asia tapahtuvaksi, mutta yhtäkaikki; jos minä pyydän, asia tehdään. Mukisematta. Kertaakaan hän ei ole ilmoittanut että akkojen töitä, ei tee. Joka kerta se on vain aikakysymys, että koska tehdään.
Jos pyydän tekemään ruuan, hän tekee. Nopeiten se vain onnistuu niin, että pyydän tekemään tiettyä ruokaa. Ja mitä ikinä tarvitsenkin, saan kyllä. Kunhan asioille antaa aikaa. Ja se ajan kuluminen usein saa minut turhautumaan.

Turhautumaan, mutta ei siinä määrin että saisimme tappelun aikaiseksi, sillä kyllä minä illan tullen halaan sen verran lujasti kun kivuiltani ja ärtymykseltäni kykenen, ja kerron rakastavani. Kerron myös oikkuiluni syyn; anteeksi että olen pahalla päällä, mutta minua stressaa. Anteeksi että olen pahalla päällä, mutta turhauduin. Anteeksi, sinussa ei ole vikaa, sattuu taas vaan niin paljon että maailma tuntuu räjähtävän. Eikä ole yhtään kertaa että Peikko olisi katsonut yllättyneenä että "aijaa", vaan joka kerta Peikko tietää. Aivan jokainen kerta. Mutta silti minun on sanottava, koska jos en sano, niin..

Ei Peikon elämä helppoa ole, minä olen ihmisten silmissä turhaan pompottaja. Mutta siinä arjessa, arjen sujumisessa, on oikeasti helpointa se, että minä kerron Peikolle tarkalleen miten tehdään. En sitä, että salaatti on tietyssä kulmassa kastikekippoon.. Vaan että tehdään sitä hedelmäsalaattia. Kannatko kahvin pöytään. Tuo teepussit. Täytätkö vesituopin. Tänään mennään kauppaan. Huomenna viedään kirppiskamoja. Olis kaksi vaihtaria, hae ne. Sillä se vaan säästää aikaa kun minä organisoin että mitä tehdään, aikataulutan ja käskytän ne tietyt perusasiat.
Ja sitten on niitä asioita, joita minä käskytän viihtyvyyden kannalta; imuroi olkkari. Minä viihdyn siistissä olkkarissa ja olen paremmalla tuulella, enkä turhautunut niihin karvoihin. Ja sitten tullaan siihen kohtaan, mikä ei aukene satunnaiselle ihmiselle, ei satunnaiselle kävijälle; miksi minä käskytän Peikon imuroimaan, kun voisin itsekin nostaa perseeni sohvalta / pöydän ääreltä?

Ellei vielä auennut lukijalle, niin se johtuu kivuista. Se johtuu siitä, että kivut ovat lyöneet niin kovaa, että se imuri ei vaan pysy kädessä. Näennäisesti istun siinä kylmän rauhallisesti, mutta se imurin letku tippuisi sinä päivänä kädestä, ja kumarrus sen nostamiseen saisi kivun lyömään niin että lyhistyisin lattialle itkemään. Se, että hakisin sen teekupin ihan itse, tarkottaisi sellaisena päivänä riskiä, että tee on lattialla, lempikuppini rikki, ja koko ilta / päivä pilaalla. Sellaisen päivän voin kuitata muutaman päivän ajan särkylääkkeellä; nappi naamana ja olen toimintakykyinen muutamia tunteja. Ja näin minä toimin, kun on työpäivä.
Mutta jos voin välttää särkylääkkeen ottamisen, vältän. Koska silloin ne säilyttävät tehonsa, en tule riippuvaiseksi, ja maksani voi paremmin. Ehkä ihmiset ympärilläni eivät voi paremmin, ehkä Peikko ei voi sen paremmin... Mutta. Ehkä parempi kuitenkin "passata" minua hetki, kuin olla vierelläni maksan pettäessä, tai kokea sama mitä Pörrö koki sen ajan kun olin koukussa särkylääkkeisiin.. Siihen luotan. Ja kun kipuiluun lisätään sitten se sosiaalisten tilanteiden pelko ja paniikkihäiriö, niin on parempi että stressaavissa tilanteissa, vieraiden läsnäollessa Peikko hallitsee tilanteesta tarjoilut ja muut.

Mutta; kun minulla on se hyvä päivä, minä imuroin. Keitän kahvit valmiiksi Peikolle. Touhuilen koti-asioita, jotka saavat Peikon hyräilemään ja halaamaan kesken päivän. Niitä päiviä on vähemmän kun on lämmintä, kylmyys turruttaa tulehdukset ja kivun, joten talvella menee vähän paremmin nuo iltapäivät. Meillä useimmin vierailevat ihmiset ovat huomanneet, että on päiviä, jolloin en nouse pöydästä ja pomputan Peikkoa hakemaan vettä, tuomaan teetä, noutamaan hammastikun ja luoja ties mitä. Mutta he ovat huomanneet myös ne päivät, että kokkailen, teen piiraan tai paistan lettuja. Kannan ne pöytään ja keittelen kahvit. Monesti tehdään yhdessä, joskus erikseen. Mutta yhtäkaikki; olisi hyvä muistaa, että kaikki asiat eivät näy kaikille, ja syyt selviävät vain kysymällä.

Talonmyyntiaikeet? Ei ole. En kai minä roudaisi tänne kärrynpyöriä ja yrittäisi tätä hoitaa, jos olisi myyntiin menossa. Siitä kai se puhe on lähtenyt, että kun Peikolla oli uhka tulojen tippumisesta, ennustelin, että yhteistulot eivät todellakaan riitä. Mutta huomattavaa on, että minä tarjosin Peikolle samaa mitä aioin itsekin; että jos minä lähden, Peikko saa itse valita tuleeko mukaan vai jääkö tänne. Minä olisin jättänyt tilanteen, en Peikkoa. Se, että Peikko olisi todennäköisesti jäänyt tähän, ei poista sitä faktaa, että minä tarjosin mahdollisuutta yhteiseen karkaamiseen.
Tällä hetkellä näyttää valoisalta sen suhteen että sama palkka jatkuu vielä vuodenvaihteeseen, ja mahdollisesti kevään aikana Peikko pääsee irtaantumaan tuosta toiseen työhön. Eli kehitystä on luvassa, ja siis ratkaisua ainakin yhdenlaiseen stressiin ja tilanteeseen. Peikon ja itseni keino selvitä suurimmasta osasta asioita, on kuitenkin huumori. Sitä viljellään arjessa, mustana toki, mutta viljellään silti, ja se on huumoria. Sitäkään eivät kaikki ymmärrä, mutta toisaalta, tarvitseeko keskenäistä huumoria juuri muiden ymmärtääkään..

Eli kaikenkaikkiaan en usko että meillä menee "huonosti". Meillä vaan menee erilaisesti, kuin mitä ihmiset ovat tottuneet näkemään; meillä ei ehkä kaunistella asioita niin paljoa, meillä ei osata olla vieraskoreita niiden ihmisten kanssa, jotka tässä arjessa pyörivät. Sellaiset kaljut paskiaiset ja Pörrö-otukset kun näkevät sen kaunistelemattoman arjen..

Ja niitä positiivisia puolia Peikosta? Miksi kertoisin ulkopuolisille joille asia ei kuulu? Ja miksi minun tarvitsisi kertoa läheisille, jotka jo tietävät?

Äitini on nähnyt saman minkä minä. Hän on turhautunut hommiin Peikon kanssa. Ja samalla tavoin, minun tavoistani tietämättä, pyytänyt anteeksi että hermo meni. Mutta; hän myös näkee sen, millainen Peikko on parhaimmillaan, ja mitkä ovat hänen hyviä puoliaan. Ja sen takia hän ei ole kysynyt enää samaa, mitä kyseli alussa: "Oletko ihan varma että jaksat Peikon kanssa?". Sitä ei kyseenalaista kukaan niistä ihmisistä, jotka pääsevät näkemään hyviäkin puolia, ja kohtaavat sen huonon päivän. He tietävät, että tämä on tällaista.
Eräs ystävättäreni oli käymässä kun kerran siivoilin Peikon kanssa, ennenkuin olimme "virallisesti" yhdessä. Olin lyömässä hanskat tiskiin, että ei tuo Peikko minusta ole kiinnostunut, ja ystävättäreni sitten tuumasi; "voi luoja sitä teidän kummankin silmien tuikintaa siellä kahdenkesken. Ei oo yhtään epäselvää että onko se kiinnostunut vai ei, se ei vaan uskalla sanoa". Ja kun kävin Peikkoa haukkumassa parisuhdeterapiassa, kun koin, etten yksin tuon turhautumisen kanssa pärjää, niin terapeutti oli sitä mieltä että kemiaa on, ja se toimii. Ja että ei tässä ole mitään epäselvää siitä, että tulemmeko selviämään kaikesta. Meidän tarvitsee vain saada meikäläisen mielenrauhan takia muutama arkinen asia loksahtamaan paikoilleen.

Eli pikkulinnut voivat liverrellä mitä haluavat, mutta pikkulintukaan, vaikka näkisi kaiken, ei ymmärrä syitä tapahtumille. Pikkulintu ei näe ihmisten pään sisään, ei ymmärrä menneiden tilanteiden seurauksia jne. Joten sen, joka lintusta kuuntelee, kannattaa tulla kysymään, tai kannattaa vähintään käyttää niitä aivojaan: ei meillä oikeasti ole mustia silmiä, eikä kertaakaan kenenkään kyläillessä täällä ole puhelakkoa tai mitään mykkäkouluja pidetty.... Asiat puhutaan selväksi, niillä Isoilla Kirjaimilla tai ilman.