Äh. Koko kesä on tullut kyllä käytyä salilla kahdesti viikossa. Kuten varmasti tälläkin viikolla. Töitä on riittänyt, hellettä piisannut. Kissanpentu on kotiutunut, nyt ollaan balanssissa lähestulkoon; kolme kissaa, kolme koiraa.

Ajatuksia on ollut päässä mutta eivät ole blogiin asti päätyneet. Eniten ärsyttää puhelin. Ei oma, vaan muiden. LadyLine oli pitkään sellainen mesta mistä puuttuivat ne salihörhöt jotka kuvaavat itseään salilla: Tässä mä jumppaan, tässä mä pumppaan, tässä mä hengailen pukkarissa. Mikä helvetin järki näissä saliselfieissä on? Tai se että poljen kuntopyörää puolikuolleena läähättäen niin viereen tulee JUOKSUmatolle joku kävelemään... Ja puhumaan puhelimeen. "Joo. Salilla. Ei mitään.. Joo niin mieki.. Eiks oo ihan kauhee se uus paita? No en todellakaan.. En mä tiedä, ehkä torstaina? Mitäs sille kuuluu?".....
Eli äärimmäisen akuuttia oli asia varmasti.
Ja edelleen lenkillä: mä en pidä mukana. En jumalauta pidä mukana puhelinta.

En salilla. En lenkillä.

Miksen?

Koska se on MUN omaa aikaa. Kenenkään ei tarvi saada kiinni. Kenenkään henki ei riipu siitä saako mut just sillon kiinni. Mä haluan ihan itse vaan olla ja mennä, tehdä ja olla rauhassa. Eikö kukaan muu nykymaailmassa sitten kaipaa sitä omaa aikaa? Olenko kummajainen?