Hupsistarallaa.

Aina välillä joku yksinäinen sielu käy kiljaisemassa kommenttiosastolle jotain "NYYHYYH, KYLLÄ SÄ VIELÄ SAAT ANSIOSI MUKAAN!!!!11". Jep. Niin varmasti saankin. Mikähän se ansio on? En ole  jaksanut julkaista juurikaan, mutta neidit I ja H voivat nyt vaikka hännystelijöineen lopettaa blogin lukemisen jos niin kovasti kanssaeläjien elämät ahdistavat.

Tänään bloggaajakollegan kanssa keskusteltiin siitä että se on jännä, miten joitain blogeja pitää "hyväntuulisten" ihmisten blogeina. Sellaisten, joiden elämästä hehkuu onni ja tasapaino. Blogin taakse on vaikea nähdä, mutta jos tuntee ihmisen livenä, joko se tasapainoisuus ja onni huokuvat sen ihmisen (bloggaajan) olemuksesta ihan alati, tai sitten yksinkertaisesti on kyse siitä "facebook-ilmiöstä", että yritetään niin pirun kovasti näyttää elämän olevan muuta kuin se on.
Suurimmat seuraajamäärät ovat yleensä juuri niillä bloggaajilla, joilla se elämän kitinä on hyvin pientä. Hehkutetaan sitä onnistumista niin pirusti, oli sitten projektina laihdutus tai kodin sisustus, parisuhteen löytäminen tai koiranäyttelyt. Ja toisaalta ymmärrän kovasti että ihmiset haluavat tässä pessimismin valtaamassa maailmassa lukea näitä positiivisia blogeja. Itsekin haluaisin, niistä saa virtaa ja onnistumisen tunteita. Mutta! Toisaalta sitä vitutustakin kun itsellä jokin ei vaan mene putkeen vaikka miten yrittäisi.

Keskustelun seurauksena tosiaan aloin miettiä erään live-tuttuni blogia. Hän alkoi blogata kesken laihdutusprojekin, ja hän paljon kipuilee niiden "entä jos kaikki menee vituilleen!"-tuntemusten kanssa. Hän on pudottanut paljon painoa ja on todella sinnikäs mimmi. Kaiken kukkuraksi hän oli tutustuessamme hauska, hänen kanssaan oli kiva viettää aikaa ja vaihtaa ajatuksia. Blogistaan saa kuvan, että hänellä on kaikki loistavasti, elämä on urheilua, hyviä ystäviä ja sosiaalista elämää tulvillaan.
Hänelle tehtiin eräs operaatio hiljattain, ja siitäkin on blogin mukaan selvitty hyvin.

Todellisuus? No se ei ole ihan niin aurinkoinen. Operaatiosta tuli enemmän ongelmia kuin oikeasti blogi antaa ymmärtää mutta "kun ne ovat pieniä niin en viitsi kirjoittaa niistä". Miksi sitten mainita koko operaatiota? "Koska halusin kertoa muille että näin voi tehdä ja tästä voi toipua, ei ole iso juttu".
Ja ne fiilikset? "Ihanaa kun saa jumpata ja olla!" Onko se niin ihanaa? Vai kuulevatko live-ystävät kuitenkin siitä miten yksinäistä se elämä on, kun kaikki pyörii liikunnan ympärillä? Ja että kun se elämä on nykyään vain sitä elämänmuutosta pullollaan, niin ne ystävätkin ovat sitten niitä liikkuja-ihmisiä pelkästään, ja se tekeminen on sitten sen elämänmuutoksen ympärillä pyörimistä. Aina väliin tulee sitten niitä "miksi ette enää tule käymään"-juttujakin.
Todellisuudessa kysymys on siitä, että kun lukee tuntemansa ihmisten blogeja, jotka ovat ristiriidassa sen oikean olemisen kanssa, niin sitä on koko ajan sellainen valheellinen tuntu sen ihmisen kanssa olemisessa. Että miksi minulle voi ruikuttaa, kun se elämä on kuitenkin niin ylivertaisen ihanaa? Että kun se maitorahka ei tymmi yhtään. Ja että on varaa ottaa kauneushoitoja, ostaa kaikkea luomuherkkua, ja samaan aikaan sitten siviilissä kitistä ettei jääkaapissa ole ruokaa koska ei ole rahaa. Siinä on monesti ystävillä työ ja tekeminen että pidetään se suu kiinni eikä sanota mitään harkitsematonta.

Ehkä  se on jotain pakkomiellettä näyttää ulkopuolelle jotain muuta kun on. En tiedä, kun itselläni ei ole juuri tarvetta. Tämä on tätä "kaksi askelta eteen, yksi taakse, kaksi eteen, kolme taakse -meininkiä. Eli helvetin hidasta etenemistä. Mutta etenemistä silti. Toivon kovasti että live-ystäväni eivät joudu samojen tilanteiden eteen kuin mitä itse olen joutunut; toivon, ettei seurassani tarvitse sanojaan miettiä tai olla mielinkielin miettimässä että mistä nyt tuulee. Kyllä minä yleensä ihan avoimesti räjähdän sitten kun siihen on syytä. Ja toisaalta, jos minulta kysyy, niin yleensä niitä perustelujakin tulee..



Monelle laihduttajalle tuntuu käyvän niin, että siitä elämänmuutoksesta tulee kaiken ylitseen jyräävä projekti ja että koko olemus on muutettava heti kerralla. Uskon että monella on kyse siitä, että se koko elämänmuutos kumpuaa inhosta siihen elämäänsä. Ja kun inhoaa vanhaa elämäänsä, kaikki on muutettava. Ei enää istuskella laiturilla teekupillisen kanssa, koska siinähän, herrasiunaa, tulee kaloreita eikä kulu niitä. Ei ole aikaa rauhottua. Ei ole aikaa kokkailla ystävien kanssa. Ei ole aikaa pysähtyä, koska sehän on velttoilua. Ja sitten jos mässätään niin mässätään kunnolla, sehän menee mättöpäivästä se. Ei mitään "kaikkea kohtuudella"-asioita, sittenhän se elämä lähtee tyystin lapasesta. Salille on päästävä, keinolla millä hyvänsä, vaikka terveys prakaisi sen takia. Valitettavasti tunnen niin monta elämäntaparemontoijaa jo tässä vaiheessa, että voin suoraan sanoa heidän koko persoonallisuutensa muuttuneen sykemittarien kytistämisen ja kalorilaskennan myötä.
En toki itsekään ole mikään malliesimerkki terveestä elämästä, ja näitä sairauksia on jo kertynyt vino pino, osa ihan mielenterveydellisiäkin. Mutta ei minusta koskaan himourheilijaa tule, eikä täysin sohvaperunaa.
Äitini on myös reilusti ylipainoinen, ja on nyt ottanut itseään niskasta kiinni. Ihan mukavaa seurattavaa kun hän oivaltaa ruoka-aineiden monikäyttöisyyttä ihan uudella tavalla, löytää iloa salaatinteosta ja liikunnasta. Mutta se suurin oivallus oli sama kuin itselläni silloin kun salilla ensimmäisen kerran päätin käydä: Hei, mä en olekaan niin paskassa kunnossa kun mitä luulen olevani. Nimittäin sekä äidilläni että itselläni se perus lihaskunto oli jo olemassa, sitä ei lähdetty rakentamaan nollasta. Myös sitä kestävyyttä löytyi jonkun verran; se johtuu siitä että tottakai ison massan kannattelemiseen tarvitsee isot lihakset. Mutta eihän se lihas vain sohvan ja jääkaapin väliä ramppaamalla kasva, joten sitä on jotain tehtykin. Haravointia, lumitöitä, kauppaan pyöräilyä, koiran kanssa metsälenkityksiä.. Niitä ei vain ole mieltänyt liikunnaksi koska "enhän minä liiku".




Oli miten oli, jos haluatte tietää mikä on minun mielestäni hyvä blogi, niin kurkatkaapas Hupsistarallaa. Miksikö se on hyvä? Koska sieltä saa positiivisia säväyksiä, näkee kauniita kuvia, on hyvin kirjoitettua tekstiä ja sopivasti henkilökohtaista otetta. En tunne bloginpitäjää muuten kuin blogipiireistä jo ennenmuinoin ja hänen miehensä ircitse, mutta siinä on ehkä jo tarpeeksi että voin häntä käyttää esimerkkinä siitä peruspositiivisen ihmisen olemuksesta. Vaikka huonojakin hetkiä heidän elämässään varmastikin on, niin silti se perusvire on kertakaikkisen mainio, ja blogia on  oikeasti ihan huippuihana seurata.