Nihil.

Muutama bloggaajakollega ehtikin jo kysellä, että miksi olen ollut hiljaa muutaman tovin.. Suoraan sanottuna olen ollut liian väsynyt kirjoittaakseni. Kaikki aika tuntuu menevän ihan tähän olemassaoloon. Siihen, että jaksaa olla olemassa, eikä vain luovuta ja jää sänkyyn makaamaan.

Kun seurustelin pörrön kanssa, alkutaival oli täynnä vastoinkäymisiä. En ollut niin korviani myöden rakastunut, mutta tiesin että halusin kyseisen ihmisen elämääni. Sitten tuli vaikka mitä, pörrön masennut, burnout, sairaalajaksot. Koko suhteen ajan minusta tuntui siltä että joudun taistelemaan siitä että saan olla hänen rinnallaan, ja välillä siltä että minun piti taistella pitääkseni hänet tässä elämässä kiinni. Hän väsyi, onneksi ei minuun, mutta elämään yleensä. Kun ihminen on väsynyt ja haluaa pois, on aika vaikeaa olla se ulkopuolinen motivaattori joka saa jaksamaan. Keksin loputtomiin listoja, tehtäviä, jotain, millä pitää ihmisen ajatukset pois siitä masentavasta oravanpyörästä mitä elämä nykyisellään on. Ja onnistuin. Se on yksi elämän saavutuksia, minä oikeasti onnistuin. Sillä, että taistelin kaikesta mistä taistelin, vaikkakin hiljaista taisteluani, minä saavutin jotain.. Minulla on rinnallani ystävä, jota en vaihtaisi mistään hinnasta pois. En koskaan. Rakastan, kuten rakastaisin veljeä, jos minulla sellainen olisi. Rakastan kuin osaa itsestäni.. Se on sitä yhteen kasvamista. Jännitän hänen elämäänsä hänen vierellään, vaikka en ole kumppani; toivon kädet ja varpaat ristissä, että hänen nykyinen kumppaninsa on se oikea, ja toivon, ettei heille tulee vastaan mitään, mikä murtaisi heidät..
Kun silloin alussa taistelin, taistelin oikeudestani olla osa pörrön elämää. Sukulaiset vastustivat, ystävänsä vastustivat. Minä olin inhottava ihminen joka tuli hyväksikäytön väliin. Minä tulin jatkuvan biletyksen rikkojaksi, minä estin kaikkea kivaa tapahtumasta. Mutta kun se en oikeasti ollut minä, vaan pelkkä olemassaoloni. Minä annoin Pörrön elämälle jotain muuta sisältöä kuin sen jatkuvan itsetuhoisen tien, mitä hän oli kulkemassa. Kiskoin hänet sieltä pois, ja minuun sattui kun suhteemme lopussa hän meinasi livetä sinne takaisin. Ehkä se lopulta väsytti minut, se ajatus, että en onnistunutkaan. Että ne muutamat vuodet olivat turhia. Vaan eivät ne olleet. Hän tuli takaisin elämään sen pohjalla käymisen jälkeen kuitenkin, ja hän on edelleen ihminen, jonka tuntemisesta minä olen hemmetin ylpeä..

Mutta. Nyt minä käyn sen kaiken uudelleen läpi. En tosin Pörrön kanssa, ja pienemmässä mittakaavassa tietyllä tapaa. Silti tämä kaikki on kuin pitkittynyttä Deja vu-tuntemusta. Minä tappelen taas oikeudestani olla Peikon rinnalla. Oikeudesta kuulua hänen elämäänsä. Oikeudesta olla onnellinen. Tällä kertaa asioita on kuitenkin toisin; minä ymmärrän eräiden sukulaisten suhtautumisen: olen se ilkeä, totaalisen paska ihminen joka jätti pörrön ja loikkasi peikon elämän tuhoajaksi. Oikeasti ei ole mitään väliä, miten tilanne todellisuudessa meni.. Sillä, että minusta tuntui, että pörrö oli jo löytänyt elämäänsä sisältöä, johon minä en kuulunut, ei ole mitään väliä. Sillä, että kun minun piti kävellä viemään ajokorttini, pörrö ei jaksanut tehdä pientä koukkausta työmatkansa varrelle (2km?) mutta Peikko ajeli kuin ajelikin n.12km edestakaisin kuskaamaan minua sinä aamuna aamupalapalkalla. Kun olin väsynyt, tulin istumaan peikon portaille, jossa tunsin olevani turvassa ja rauhassa. Eikä peikko aina ollut kotonakaan, mutta sanojensa mukaan portaat olivat aina kotona. Joten minä tulin ja istuin. Minulla oli paikka jossa saatoin kasata itseni silloin kun olin eniten rikki. En tiennyt mitä elämässäni tehdä, kun X käänsi selkänsä. En tiennyt, mitä tehdä, kun pörröllä tuntui kehittyvän se elämänsä johon minä en enää kuulunut, vaikka olin rakentanut kotia ja perhettä kaikella sillä taidolla ja vimmalla, mitä osasin. Ehkä vimma olikin kova, taidot vain uupuivat, kun ei mitään varsinaista mallia elämässä ole ollut. En ole koskaan osannut kulkea valmiita polkuja, kuljen ehkä hieman liikaa nokka pystyssä nähdäkseni valmiita teitä, joten minun on aina pitänyt etsiä se oma tieni. Eikä se aina ole ollut se tasaisin ja helpoin, ei todellakaan.
Mutta ne ystävät.. Peikon ystävät. Miksi neiti hienohelman, Iidan, on niin perhanan vaikea hyväksyä minut osaksi Peikon elämää? Miksi hänen muiden ystäviensä ja tuttaviensa on niin vaikea ymmärtää, että joskus elämäntilanteet muuttuvat? Onko vika siinä, millainen olen, vai lopulta kuitenkin siinä, että minä olemassaolollani olen muuttanut Peikon elämää ja näin ollen vaikuttanut näiden ystävienkin elämään? Edelleenkään minä en ole se, joka kieltää Peikkoa lähtemästä viikonlopuksi jonnekin mökille. En kiellä lähtemästä baariin. En odota hänen istuvan kotona kahdestaan kanssani päivästä toiseen. En kiellä ketään hänen ystävistään, nykyään Iidaa lukuunottamatta, tulemaan meille.. Ja jos joku joskus tuleekin, ei minun tarvitse olla siinä päsmäröimässä. Osaan lukea hiljaa itsekseni toisessa huoneessa. Osaan lähteä lenkille. Osaan käsittääkseni antaa tilaa, jos minulle vihjataan että tilaa tarvitaan. Keitän sujuvasti kahvit pyydettäessä, vaikka Peikko onkin ottanut sen isännän velvollisuudekseen. Teen tarvittaessa jotain mutusteltavaa, yritän jossain määrin saada ihmiset tuntemaan itsensä tervetulleeksi taloon, jota jossain määrin emännöin tätä nykyä. Ja toivon, että meille on mukava ja lämmin tulla, ja että ihmiset tietävät, että meille voi piipahtaa koska vain kahville. Teelle. Rupattelemaan. Hengailemaan. Kysymään neuvoa. Olemaan.

Ja silti joudun viikottain jonkun tilanteen eteen, jossa minun on pohdittava, olenko minä oikeutettu olemaan tässä. Joudun asettamaan vaakakuppiin jatkuvasti sen, mitä Peikon elämään tuon, ja mitä siitä vien. Ja koska itse rakastan ystäviäni, enkä voisi elää ilman jonkinlaisia ihmiskontakteja, oletan Peikon tuntevan samoin. Joka kerta vaakakuppi näyttää kallistuvan sille puolelle, että vien helvetin paljon enemmän kuin annan. Peikko on joutunut luopumaan mökkireissuista, nyttemmin klupi-illanvietoista, ei käy enää isänsä ja ystäviensä luona niin usein kuin ennen, eivätkä ystävät käy täällä istumassa niitä kosteita iltoja niin paljon kuin ennen. En tietoisesti estä mitään näistä, mutta.. Olen osasyy. Olemassaoloni on syy, miksei näitä asioita enää ole Peikon elämässä. Laitan suuren osan ystävien oikuttelun piikkiin... Klupi-illoista Peikko luopui Iidan skitsoilun takia. Kosteat illanvietot eivät enää viehätä, koska elämään on tullut muutakin sisältöä, minä kun olen tuonut tullessani mm. koirien kanssa hengailun, sukulaislapsia ja innon sisustaa ja laittaa kotia. Ja tehdä kaikkea sitä, mitä pariskunnat saattavat keskenään tehdä; joskus katsomme elokuvan, joskus pelailemme lautapelejä. Joskus lähdemme istumaan nuotion äärelle, joskus iltakävelylle. Joskus vaan hengailemme juttelemassa ja askartelemassa korttia ystäviemme häihin. On monia asioita, joita pariskunnat tekevät, joita ei välttämättä yksin tule tehtyä. Se on arkea, mutta samalla luksusta, kun voi jakaa asioiden tekemisen toisen kanssa. Kun vierellä on joku, joka kokee iloa ja onnistumista samoista asioista kuin mitä itse. Ja sitä minä en koskaan ole ymmärtänyt, enkä varmasti tule ymmärtämään ilman apua, että miksi Peikolla ei olisi siihen oikeutta? Olisiko hänen pitänyt olla se ikisinkku, joka on kaikkien käytettävissä ihan koko ajan? Olisiko hänen pitänyt olla olemassa vain Iidaa ja hänen pientä piiriään varten? Olisiko hänen pitänyt olla se ainoa pariskuntien iltojen piristäjä, joka tulee hetkeksi pelaamaan korttia tai katsomaan leffaa kun keskinäinen seura tympii, ja sitten lähteä yksin kotiin? Yksi niistä ihmisistä jotka lähtevät mökille, bilettävät viikonlopun tai auttavat mökin askareissa, ja sitten palaamassa kuitenkin yksin kotiin, tyhjän päälle...? Ja lopultakin.. Eikö sen pidä olla Peikon oma valinta, kenet hän kumppanikseen valitsee?
Eikö jokainen meistä aina valitse kumppanin itselleen, omiin tarpeisiinsa, eikä muille?
Eikö jokainen meistä ole eri ihminen sille ihmiselle, jonka kanssa seurustelee, kuin niille muille?
Ei Peikko ole minulle se sama, joka oli Iidan kanssa mökillä. Ei se sama ihminen, joka lähti pelaamaan illaksi korttia. Ei se sama, joka kävi istumassa Pörrön ja minun luona iltaa.. Kumppanuus on eri asia kuin ystävyys. Ystävyys on, ja pitääkin olla, myös osa kumppanuutta. Ainakin toimivaa kumppanuutta. Mutta silti se koossapitävä voima on jotain ystävyyden kanssa eritasoista, se ei voi olla koskaan yhtä pelkistettyä mitä ystävyys on. Kumppanuus ja rakkaus on monitahoisempaa, erilailla ilmenevää. Jos sitä ei ole kokenut, sitä ei voi meikäläisen sanoilla selittää. Sen tietää, jos sitä on saanut kokea hetkenkin elämässään. En ole varma, onko Iidan ja hänen miehensä suhde kovin terveellä pohjalla, jos käsityskyky ei riitä siihen, että muillakin ihmisillä on samainen tarve pariutua ja viettää aikaa puolisonsa kanssa. Jos itsellä kyseinen tarve on, ja tyydytettynä, niin sen pitäisi olla niin luissa ja ytimissä, että sitä ei muiltakaan kanssatallaajilta tällä planeetalta kieltäisi. Ja se valinnanvapaus.. Oman kumppanin valinta. Se on se jokaisen oma juttu.

Mutta niin. Se jatkuva vaakakuppien tasapainottelu väsyttää. Se vie helvetin paljon energiaa. Se veisi keneltä tahansa, joka tähän tilanteeseen joutuu. Mutta se, että sitä samaa käy läpi toistamiseen, kuluttaa.. Se kuluttaa niin helvetin paljon ettei siihen ole sanoja. Kun kertakaikkiaan tämä saatanan suo tuntuu loputtomalta. Ei ole paluuta taakse, ei näy mitään tasaista, kuivempaa koroketta edessäpäin. Ja silti pitää pysyä liikkeessä jottei vajoa suonsilmäkkeeseen.. Ja ne hetket kun se jatkuva tarpominen vaan yksinkertaisesti vie voimat... Kun haluaisi pysähtyä ja vajota. Eikä jaksa pyytää edes apua..
Sellainen hetki oli eilen. Sellainen tuli tänä iltana. Ja silti minä sinnittelen tässä, koska en vaan voi luovuttaa. Koska silloin tekisin elämäni tähän astisen taistelun tyhjäksi. Jos minä nyt luovuttaisin itseni suhteen täysin, enkä jaksaisi enää olla olemassa, tiedän että Peikko romahtaisi. Tiedän, että Pörrö romahtaisi. Ehkä jokunen muukin kokisi elämänsä muuttuvan, ehkä Peikon ja Pörrön kautta muuttuisi monen muunkin elämän suunta liikaa. Joten minä pysyn tässä, ja yritän parhaani. Ja koska se elämäni ainoa rooli, jossa koen hetkittäin täydellistä onnistumisen iloa, on täteys. Minulla on kuusi siskonlasta, joiden elämää saan seurata etuoikeutetusti tästä läheltä. Minä haluan seurata. He ovat perheeni, koossa pitävä voimani, jokaisena hetkenä kun tuntuu ettei tällä millään ole mitään väliä. Silloin kun haluan luovuttaa ja lopettaa hengittämisenkin, katson puhelintani; taustakuvana on kaksi siskonmuksua, jotka olivat viimeksi täällä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti, mutta silti.. Kaiken keskellä minä olin syli. Minä olen joku, jota kaivataan, vaikken ole välttämätön ihminen heidän elämässään. Minä olen se, jonka luokse uhataan muuttaa kun äiti komentaa liikaa ja mummokin ahdistaa. Minun elämälläni on siis merkitystä ehkä tulevaisuudessa kuuden muun ihmisen raiteilleen saamisessa.. Ehkä.

Mutta se, että mitä minä tällä hetkellä jaksan, onkin eri juttu. Vaikka perusvire on positiivinen, en silti tunnu jaksavan mitään. Pörrön kanssa eläessäni taistelin loputtomia tuulimyllyjä vastaan ja rakensin kotia. Pieniä yksityiskohtia, koristeltuja lahjapaketteja jouluksi, puupalikoista askarreltuja palasia sommiteltuna seinään.. Jotain oli meneillään aina, kranssin tekoa, suunnitelmia, leivontaa.. Kaikkea sitä mitä kotona puuhastellaan.
Nyt? Minä haluan. Minä haluan tehdä asioita puutarhassa. Minä haluan laittaa taloa. Minä haluan sisustaa. Minä haluan rakentaa kotia. Askarrella niitä pääsiäiskortteja, kransseja, asetelmia.. Mutta minä en jaksa. Minä taistelen joka päivä niiden kirottujen vaakakuppien kanssa väsymykseen asti. Ja toisinaan menemme kylään anopille, jotta elämä tuntuisi normaalilta. Jotta minä muistaisin, että se on oikeasti Peikon oma valinta, eikä kenenkään muun. Anoppi on sitä hokenut jo puolitoista vuotta.. Se on Peikon valinta. Ja jos nämä muuta, sukulaisista ja ystävistä muodostunut kasvoton joukko, haluaa olla Peikon elämästä poissa Peikon valintojen takia, se on heidän menetyksensä.
Ja Kim siellä jossain.. Kuten sanoit, ei ne kaikki voi aina minua vihata. Tällä kertaa olen ihan oikeasti onnekas: tämä anoppi ei vihaa. Tukee kaikin tavoin. Jopa niissä määrin että minulla on huono omatunto kun en kykene tarpeeksi antamaan hänen pojalleen takaisin. Tiedän, että minun pitäisi pystyä parempaan. Tiedän, että pystyisin, jos en koko ajan romahtaisi johonkin pohjamutiin.. Tiedän, että kykenisin kyllä olemaan parempi vaimoke, parempi ihminen, mikäli lopettaisin pohtimisen. Olisin vain minä.

Minuus on kuitenkin jossain määrin kadotettu elämän varrelle. Sitä voi etsiskellä tästä blogista, mutta vielä enemmän siitä toisesta. Murusia voi nähdä ripoteltuna jokaisen parisuhteen varrelle.. Jokaisen eksän päällä on jossain määrin jotain minusta. Minua on revitty ja rikottu niin helvetin paljon, että en ole varma, tulenko enää ehjäksi. Ja en kykene aina näkemään sitä kokonaiskuvaa, mitä minusta on jäljellä, ja missä menevät ne rajat, mikä on minua, ja mikä on jo osa muita.. Minä en tiedä, mitä minä edes haluan olla. En tiedä, mitä kykenen olemaan.. Mutta tiedän, että jos olisin eheä, olisin hyvin erilainen. Vaikka minusta on paljon viety vuosien aikaan, on minulle annettukin paljon. Uskomattoman paljon. Ehkä siksi minä kykenen vielä rakastamaan ja välittämään kaikesta paskasta huolimatta. Siksi, että minä en ole enää vain minä. Siksi, että olen saanut niin paljon ympäröiviltä ihmisiltä..

Mikä minut tänään / eilen illalla romautti?

Eräs ihminen, anoppini kaima. Hän on Pörrön eksä, ja tiedän hänestä yhtä jos toista. Ja koska hän on Pörrön eksä, hänen elämänsä nivoutuu jonkin verran Peikon elämän kanssa yhteen. Peikko on ihastellut häntä, ja he ovat olleet kavereita nämä vuodet.. Mitään järjettömän kiinteätä yhteydenpitoa ei ole ollut, mutta sen verran että ovat selvillä mitä toiselle kuuluu.
Olen tämän ihmisen tavannut muutamia kertoja, ja olemme jutelleet niitä näitä muutaman hetken. Hän pyyteli Peikkoa käymään kylässä ja olisi kiva jutella ja blaablaa. Joten laitoin hänelle facebookissa kaveripyynnön pitkän pohdinnan jälkeen. Olin hieman kriittinen aluksi, sillä hän tosiaan soitteli läpi maita ja mantuja kihlauksemme jälkeen ja hämmästeli sitä ääneen tutuille ja tuntemattomille. Kuitenkin Peikko puolusti tätä ihmistä, ja minä sitten ajattelin että mikäs siinä, tutustutaan ja yritetään. Mutta siihen se tyssäsi; kaveripyyntöä ei hyväksytty puoleentoista viikkoon. Sitten kyllästyin, sillä hän oli kuitenkin lähes päivittäin facebookissa.. Laitoin viestin:
 "Peruutin tuon kaveripyynnön kun kerran et sitä hyväksynyt reiluun viikkoon. Olisi ollut ihan kiva tutustua sinuun, mutta jos ei kerran seura kelpaa niin ei toki väkisin. Minulla on silti pieni pyyntö: älä vingu Anttia kylään ja pitämään useammin yhteyttä mikäli et ole valmis tutustumaan Antin tyttöystävään. En oikein näe kohdallasi sellaiselle tarvetta, kun ette kuitenkaan käsittääkseni aikaisemminkaan ole tämän enempää olleet tekemisissä. Kiitos."
Juttelin tilanteesta Peikon kanssa. Pohdimme mahdollisia syitä ja seurauksia ja niinpoispäin. Sanoin, että jos tilanne on se, että minun kaveripyyntöäni ei voi julkisesti hyväksyä, niin se on ok, jos minulle tulee sen sanomaan. Että jos ei halua Iidan ja kumppanien vaikka tietävän, että tämä ihminen haluaa tarttua tilaisuuteen tutustua minuun. Peikko epäili että entä jos hän ei halua vain tutustua facebookitse, vaan ihan livenä ensin. Sanoin että olen avoin, senkun tulee sanomaan niin, niin sehän sopii. Ei facebook-ystävyys minulle ole ehtona ystävyydelle tai tuttavuudelle, kaikki käy. Senkun vaan kävelee naaman eteen ja hyväksyy minut elämäänsä siinä missä Peikon, koska minä olen nyt osa tätä pakettia. 


Yksinkertaista, eikö? 


Ei. Minut estettiin facebookissa viestiin reagoimatta. 


Ja se sattuu. Se sattuu, koska tiedän, että olen Bitch, ja vaadin Peikkoa ignoraamaan tämän ihmisen minun seurassani. On se ja sama, jos pitävät yhteyttä facebookissa, tai juttelevat kun kohtaavat. Senkun vaikka menevät kahville. Mutta sen saman olen laittanut nyt rajaksi kaikkien näiden ihmisten kohtaamiselle: Jos kadulla tulevat vastaan kun minä olen Peikon seurassa, niin silloin on ignorattava, tai korkeintaan tervehdittävä sillä nyökkäyksellä, ja sitten pois tilanteesta. Minä en katso, että minun on nöyrryttävä epämiellyttävästi minuun suhtautuvien ihmisten edessä kökkelöimään. Minä olen silloin siinä, läsnä, ja silloin minä ja Peikko olemme Me. Me menemme pois tilanteesta. Jos on Peikko ja hän, jutelkoon, mutta ME emme jää siihen. Ja sanomistahan siitä tulee, tietysti.


Mitä minä pelkään? Minä pelkään sitä että lopulta niitä ihmisiä on liikaa.. Että vaakakuppi menetyksen puolella alkaa painaa Peikon silmissä enemmän. Että minä en enää olekaan se ihminen, jonka vuoksi uhrauksia kannattaa tehdä. Ja että lopulta ne uhraukset, tehdyt ja tekemättömätkin, menevät minun syykseni, luetaan minun vaatimikseni, vaikka todellisuudessa vaadin aika vähän.. Mutta se nakertaa suhdetta. 
Ja jos minä nyt annan kaikkeni.. Panostan koko jaksamiseni, koko elämiseni, tähän suhteeseen.. Laitan kaiken peliin, taas kerran.. Onko minusta sitten enää mihinkään? Nousenko enää siitä? 
Pörrön jäljiltä olin jo niin loppu, etten ole vieläkään toipunut. En vielä kykene huolehtimaan viherkasveista. En kykene tekemään ruokaa joka päivä. En kykene rakastamaan täysin ehdoitta. En pysty vielä sanomaan varauksetta tätä suhdetta ikuiseksi. En kykene lupaamaan että tämä on ja pysyy. Voin luvata vain rakastaa, ihan aina. Ja niinhän minä typerä teen. Rakastan. Jokaista lupaamaani ihmistä.. Jokaista eksääni, jokaista menetettyä ystävää. Ja kaipaan heitä ajoittain kovastikin. Jokaista, joka on minun sieluni rakentamiseen osallistunut. Enkä minä saa heitä takaisin, en vaikka mitä tekisin. Eivätkä isoimmat osaset aina ole tulleet niiltä, jotka ovat olleet seurustelukumppaneita...


Oli miten oli, nämä tilanteet, joita en käsitä, eivät auta sitä jaksamista. Eivät rakenna toimivaa arkea. 
Enkä minä taas kerran tiedä, mitä minun tulee tehdä. Paitsi näin: odottaa kun Peikko lähtee yöllä töihin, valvoa muutama tunti, istua paikallaan ja tuijottaa tyhjyyteen ja yrittää muistaa jokainen hetki, jolla oli väliä menneisyydessä. Yrittää muistaa jokainen Peikon herättämä tunne; muistaa miten hyvältä tuntuu käpertyä kainaloon. Miten hyvältä tuntuu painaa nenä kiinni Peikon rintakarvoihin ja nuuhkia turvallisuuden tuoksua. Muistaa, miten kauan ennen suhdetta istuin vaan Peikon sohvannurkassa ja itkin, Peikon vain ollessa ja touhutessa omiaan. Miten sain kasata itseni ihan rauhassa.. Miten Peikko on ollut rinnallani niin pitkään ja nähnyt minut romahtamaisillani, nähnyt minut taistelemassa Pörrön rinnalla, nähnyt minut hajoamassa kaikkeen.. Ja silti hän on siinä. Ja minä rakastan. Rakastan niin uskomattoman paljon ettei sille ole sanoja. 


Mutta riittääkö se, että minä muistan? Riittääkö se, että minä kykenen muistamaan jokaisen hetken viimeisiltä neljältä, ehkä viideltä vuodelta? Riittääkö se, että minä tunnen perhosia vatsassa? Riittääkö, että minä arvostan, rakastan, muistan, haluan... Muistaako Peikko? Muistaako Peikko punnitessaan elämäänsä vielä muutaman vuoden päästä, että minä olen mikä minä olen? Muistaako hän ne hetket, kun olimme katsomassa bändejä.. Muistaako hän sen hyvän mitä on ollut, vai kultaako aika kaukaisempia muistoja, niitä hyviä hetkiä mitä oli ennen minua...? En ole kovin unohtumatonta tyyppiä. En oikeasti tiedä, kuinka paljon eksäni katuvat kanssani vietettyä aikaa. Tiedän, että D katuu. Tiedän, että ystävistä, menetetyistä sellaisista, ainakin Katri katuu jokaista juttuhetkeä. Jokaista kirjoitettua kirjettä. Kaikkea. Ja että he kokevat, ettei minua olisi pitänyt tuntea, että olisi parempi jos eivät olisi koskaan minua kohdanneetkaan, ellei heillä nyt olisi toisiaan. Ja samaan aikaan täällä jossain minä toivon, että olisin osannut silloin hoitaa tilanteet toisin. Että olisin saanut pidettyä heidät ystävänäni, kummatkin. Että olisin osannut käyttäytyä toisin.. Minä. En osaa toivoa, että D olisi jättänyt kuristamatta minua, hajottamatta omaisuuttani. En osaa toivoa että Katri olisi sanonut asioita toisin.. Toivon vain, että olisin itse voinut osata toimia toisin. En osannut. 


Pörrön kanssa osasin. Osasin toimia oikein, osasin rakastaa tarpeeksi. Osasin pitää kasassa. Osasin pitää hänet elämässäni, osasin sanoa oikeat asiat vuosien varrella, että hän haluaa olla vielä lähelläni. Että voin sanoa häntä ystäväkseni. Mutta osaanko Peikon kanssa.....?


Jos olet ihminen, joka reagoi musiikkiin ja peilaa tunteitaan sen kautta.. Erityisesti jos X koskaan luet tätä blogikirjoitusta, en usko että niin teet, mutta jos.. Niin tätä kirjoittaessa on soinut taustalla biisi, joka kuvaa tunnetilaani kertakaikkisen täydellisesti. Kuunnelkaa se. Tällä hetkellä maailmanhistorian kauneinta, kuvaavinta ja .. Parasta.